Tulipa vaan mieleeni

Irlantilainen pilakirjoittelija Myles na gCopaleen (kyllä, gC on oikein), alias Brian Ó Nualláin, alias Flann O’Brien, alias Brother Barnabas, alias vaikkamitämuuta, tapasi irvailla siitä, miten iirin kielen osaamista pidettiin Irlannissa ennen vanhaan isänmaallisuuden merkkinä, vaikka sitä ei sitten kuitenkaan oikeasti kehdattu puhua: kun oli tarvis suositella jota kuta julkiseen virkaan, sanottiin että he spoke Irish at a time when it was neither profitable nor popular.

Tuosta Kriisin somekiimajutusta vain tuli mieleen tällainen: hän oli somessa jo at the time when it was neither profitable nor popular.

Sori. Tällaisia ajatusassosiaatioita tulee näin aamuyöstä vuorokausirytmiä säätäessä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Juorutäti Berberova

Venäjän taidon elvytysprojektini on niin pitkällä, että lueskelin pääsiäisenä Nina Berberovan kirjaa Zhelaznaja zhenshtshina, ”Rautanainen”, joutumatta plaraamaan sanakirjaa. En olisi voinut, vaikka olisin halunnut, sillä olimme vaimon kanssa sukuloimassa Keskikokoosenkyrön Puukkooluomalla (paikannimi muutettu), ja jätin tarkoituksella sen hakuteoksen kotiin. Berberovan kirja käsittelee Maria Zakrevskaja-Benckendorff-Budbergia, epäilyttävän oloista naiseläjää, joka oli aatelista sukujuurta, mutta toimi ilmeisesti Neuvostoliiton vakoojana. Kirjaa ei ole suomennettu, mutta englanninnettu kyllä, nimellä Moura: The Dangerous Life of the Baroness Budberg. Muutenhan Berberova tunnetaan meilläkin muistelmateoksestaan Kursivointi minun.

Täti vaikuttaa aika lailla mieltyneeltä erilaisiin juoruihin. Tätä pidän kielen harjoittelun kannalta ihan hyvänä juttuna. Historiallisista tapahtumista hänellä tuntuu kuitenkin olevan hieman liian suuripiirteiset käsitykset. Suomen sisällissodassa hän väittää valkoisten ajaneen punaisia pohjoiseen, kun minun muistini mukaan rintama liikkui ihan vastakkaiseen ilmansuuntaan. Hän myös väittää valkoisten suomalaisten värväytyneen innolla mukaan brittien interventiojoukkoihin. Eikös se pikemminkin mennyt niin, että valkoisilla oli Aunuksen retkensä, ja se porukka, joka meni brittien kelkkaan, taas olivat ne Oskari Tokoin värväämät kuninkaan punikit? Niistähän taisi olla tölsössä dokumenttiakin joskus vuosi tai seitsemän takaperin.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

”Tämä tuo toisen jytkyn”

Lehtineekerit rummuttivat, että ”perussuomalaiset ovat valmiita maahanmuuton rajoittamiseen kansallisuuden mukaan”, ja eräs kaverini totesi sen tuovan persuille ”sen toisen jytkyn”. Vaatimuksen ohessa persut esittelivät taas jotain perseestään vetämäänsä laskelmaa ”maahanmuuton kustannuksista”, jotka jo käsitteenä ovat yhtä typerä kuin ”syntyvyyden kustannukset” olisivat.

Jos tuo möläys tuo persuille sen toisen jytkyn, se johtuu yksinomaan lehtineekereistä, jotka eivät totea sitä mikä on itsestään selvää kaikille muille: maahanmuuton rajoittaminen kansallisuuden mukaan on syrjintää ja ristiriidassa niin perustuslain kuin kansainvälisten sopimusten kanssa. Työperäisen maahanmuuton varmaankin voisi kiintiöidä, mutta persuille ”maahanmuutto” tarkoittaa ainoastaan humanitääristä maahanmuuttoa, joka on riippuvainen ainoastaan pakolaisvirroista ja maailmantilanteesta.

On tietysti ihan hyvä, että he rehellisesti myöntävät olevansa valmiita repimään rikki niin perustuslain kuin ihmisoikeussopimukset. Siitä voimme tehdä sen johtopäätöksen, että jos he saavat päättää, kellään, josta he syystä tai toisesta sattuvat tykkäämään kyttyrää, ei ole perusoikeuksia.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Korruption ja valheen ääni

Timo Soini julisti juuri puolueensa edustavan ”maltillisia keskiryhmiä”. No, tämä oli tietysti valetta, mutta vielä hauskempaa oli, että hän sanoi olevansa halukas yhteistyöhön kaikkien suurten puolueiden kanssa.

Muistaakseni hänen puolueensa houkutteli vielä hiljattain kannattajia iskulauseella Murra vanhojen puolueiden ylivalta.

Jätän tämän vain tähän.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Ei siellä ole mitään kultaharkkoja

Erään kaverin profiilissa Facebookissa ilmeni, että hän ei ilmeisesti koskaan ollut tehnyt (akateemista) koulutustaan vastaavia töitä. Eivät näköjään myöskään monet hänen kaverinsa. Eräs heistä huomautti heitelleensä jo opiskeluaikanaan herjana, että kai hänestä sitten aikanaan tulee tämän alan hommat hallitseva kotiäiti. Nyt ei enää naurattanut, koska siinä oli käynyt juuri niin.

Mistäkö alasta oli kyse? No mistäpä muustakaan kuin venäjän kielestä, vieläpä käytännön kääntämisen näkökulmasta. Sekä minulle että yli kymmenen vuotta nuoremmalle ystävälleni oli aikoinaan tolkutettu, että venäjän kielellä voi tienata valtavat summat – että venäjän osaajan on suunnilleen pakko opetella polttamaan sikareita ja juomaan vuosikertakonjakkia, koska rahoja ei muuten saa kulumaan. Itärajan takana maa on väärällään kultaharkkoja jotka saa kantaa kotiin kun vain osaa niitä venäjäksi pyytää.

Paitsi että oikeasti niitä kultaharkkoja ei ole. Venäjä on köyhä maa. Venäjän köyhyyteen on selvä syy: se on raaka-aineita myyvä kehitysmaa, joka esimerkiksi tietoteollisuuden luomisen sijasta keskittyy asevarusteluun. Tämä ei ole menestysprojekti. Tällaisen maan kanssa ei tarvitse olla kovin laajassa kauppayhteistyössä, ei kannattaisi sittenkään, jos Putin ei olisi sotapolitiikallaan ajanut koko roskaa ulkopoliittiseen umpikujaan ja boikottiin.

Venäjä on toki väärällään huipputiedemiestä ja korkeasti koulutettua sivistynyttä jengiä. Se onkin Venäjän tärkeimpiä vientituotteita. Luiskaotsaisuuden, rasismin ja homovihan ilmapiirissä vain ketään ei huvita lusia pitempään kuin on ihan pakko, ja sitä paitsi ulkomailla arvostetaan kyllä venäläistä koulutusta, sekä tieteen että taiteen alalla. Venäläinen muusikko tai soitonopettaja vedetään suunnilleen väkisin ulkomaille paiskimaan töitä isoista rahoista, ja homolla venäläisellä tanssijalla, kuten aikoinaan Rudolf Nurejevilla, on vahvat henkilökohtaisetkin kannustimet lähteä läiskimään lihaa syövien heterojen maastopukumachojen maasta. Tiedemiehillä ja insinööreillä olisi rahkeet luoda vaikka mitä tietokonesovelluksia sun muuta kivaa, mutta Venäjällä olisi pieni pakko ruveta kehittelemään ydintuhovälineitä ja tappokoneita Putinin suunnittelemaa maailmanmurhaa varten. Kun se ei nappaa, niin Venäjälle jääminen ei nappaa.

On Suomessa toki venäjän kielen käännöstarvetta. Siitä huolehtivat kaksikieliset maahanmuuttajien lapset, jotka jo vuosia ovat kansoittaneet venäjän kielen laitokset. Tässä nimenomaisessa tapauksessa maahanmuuttajat tosiaan vievät alkuperäisväestöltä työt. Kotonaan venäjää ja kylillä suomea oppinut on ylivoimainen työllä ja tuskalla kielen tankanneisiin syntyperäisiin suomalaisiin verrattuna. Suomenkielisen kannattaa toki opetella venäjää kulttuuriharrastuksia varten. Venäläistä kirjallisuutta on mukava lukea alkukielellä, aivan kuten millä tahansa kielellä kirjoitettua, vaikka iirillä tai kymrillä. Lisäksi tietysti esimerkiksi suomalaiselle historiantutkijalle venäjän taito on varmasti tarpeen, tai venäläisen kanssa naimisissa olevalle.

Ruotsi on nyt vain ammattikääntäjällekin – siis sellaiselle, joka kääntää teknisten laitteiden dokumentaatiota, ei mitään julkisen sektorin löpinöitä – paljon tärkeämpi kieli: Ruotsi on naapurissa, se on tärkeä kauppakumppani ja se tuottaa monensorttista roinaa – toisin kuin eräs tuntemamme muutamasta avainalasta riippuvainen maa, joka ei osaa tehdä puusta muuta kuin sellua ja joka ”uuden Nokian” toivossa antaa kehitysmaatyyppisen kaivannaisteollisuuden paskoa pienen läänin verran luontoa kuunpinnaksi. Sitä paitsi tietysti ruotsi on määrättömän paljon helpompi oppia. Päälle päätteeksi hyvästä ruotsin taidosta on paradoksaalista kyllä hurrivihakampanjoinnin ansiosta tullut työllistymisvaltti, kun niin monet jättävät kielen opettelematta vaikka se on kaikille tarjolla.

Mutta joo, kyllähän armeijan tiedustelu tarvitsee venäjän osaajia ja Venäjän tuntijoita. Upseerin uralle aikovien kannattaa siis vakavasti harkita tämän kielen opettelua. Sitä paitsi Venäjän propagandasota kaipaa vastaiskua.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Suomalainen raiskauskulttuuri

Muutama somalitaustainen sälli syyllistyi Tapanilassa ilmeisesti joukkoraiskaukseen. Oikeuskäsittelyä ei ole vielä taidettu aloittaa, mutta tapaus näyttää aika selvältä (vaikka voihan tässä vielä sattua kaikenlaista, on niitä ilkivaltaisia rikosilmoituksia raiskauksista tehty ennenkin). Pojat olivat 15-18-vuotiaita ja jota kuinkin niin tyhmiä kuin sen ikäiset peniksenkantotelineet yleensäkin, eli rikoksen luonne ja laatu ei ole mitenkään yllättävä. Tietenkin rasistit käyttävät tapausta hyväkseen, ja heidän suosikki-iskulauseitaan tässä yhteydessä on, etteivät Suomessa tee joukkoraiskauksia ketkään muut kuin maahanmuuttajat.

Ikävä vain hompanssien kannalta, että väite on todistettavasti paikkaansapitämätön. Vuosituhannen vaihteen aikoihin nimittäin Tohmajärvellä tapahtui ihan kalpeanaamaisin kanta-asukasvoimin joukkoraiskaus, tai oikeuden päätöksen mukaan nuoren miesjoukon tekemä alaikäisen seksuaalinen hyväksikäyttö (itäsuomalainen oikeuslaitos ei taaskaan pitänyt raiskaukseen kuuluvaa pakottamista toteennäytettynä). 15-vuotias tyttö joutui noin kaksikymppisten palloilijakollien joukolla makaamaksi. Syylliset olivat kylillä tiedossa, mutta uhria huoriteltiin, varsinkin sitten kun hän aikuisena sai riittävästi itsetuntoa tehdä rikosilmoituksen.

Takavuosina hankin netissä pahan maineen Suomen ylimmäisenä raiskaajien ymmärtäjänä, eikä minulla ole mitään vaikeuksia nytkään nähdä tätä tapausta pallopoikien näkökulmasta. Urheilumaailman seksimoraali on nimittäin sellainen, että siellä nai kuka vain ketä vain, valmentajamiehet valmennettavia tyttöjä, tytöt toisiaan ja pojat tyttöjä, ja ihailijatytöt urheilijapoikia. (Tutustukaa heikäläisiin, jollette minua usko.) Kun urheilijanuorukainen on joukkueensa voitonjuhlista aina löytänyt tyttöjä, joiden kanssa on päässyt sukupuoliyhdyntään, hänellä ei välttämättä ole edes kokemusta sellaisesta tilanteesta, jossa tyttö ei olisi halukas seksiin hänen kanssaan. Tällaista pitäisi varmaankin kutsua raiskauskulttuuriksi, mutta se menee vähän ohi oleellisesta. Pikemminkin asian ydin on, että sällit eivät vielä aikuisinakaan ymmärrä vapaaehtoisen seksin ja raiskauksen eroa, koska heidän ei ole koskaan tarvinnut kysyä lupaa.

Mitä siihen ”raiskauskulttuuriin” tulee, se on siellä kylillä, missä puolustellaan ja suojellaan raiskaukseen syyllistyneitä nuorukaisia. Urheilijapojat ovat yhteisön sankareita ja sellaisina lain yläpuolella. Laura Mänkki kirjoitti tämän joukkoraiskauksen tiimoilta omasta seksuaalisesta ahdistelukokemuksestaan bloggauksen otsikolla Aika velikultia. Kun hän oli 11-vuotias, joukko vähän vanhempia teinipoikia ahdisteli häntä kähmimällä ja uhkasi raiskata. Yksi heistä kehui jälkeen päin raiskanneensa hänet, ja tästä hyvästä eräs tyttö luonnehti poikaa ”kovaksi jätkäksi” ja ”hyväksi tyypiksi”.

Ja tässä on asian ydin. Raiskaajat, jotka pääsevät kuin koirat veräjästä, ovat usein niitä ”ihania miehiä”, salskeita urheilijoita, ”kovia jätkiä” ja ”hyviä tyyppejä”. Ihana mies raiskaa, kuten joskus vuosia sitten kirjoitin. Raiskauksesta jää kiinni ulkomaalaisia ja raiskauksesta jää kiinni ”alempitasoisia miehiä”, nörttimiehiä. Sanalla sanoen sellaisia miehiä, joilla ei ole sitä yhteisön suojaa. ”Ihanat miehet”, joilla on yhteisön tuki, sitä vastoin eivät jää kiinni raiskauksesta. Jos joku heidän uhreistaan nostaa syytteen, hänet leimataan huoraksi ja huonoksi ihmiseksi, koska ”ihanaa miestä” suojellaan.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

On voitava joskus sanoa, että paska on todellakin paskaa.

Nyt viikonloppuna tölsöstä tulee kuulemma Mad Max -elokuvia useampi kuin yksi. Monet teinipoikana nähdyt törkyviihdepalat ovat näin aikuisiällä saaneet nostalgian makua, alkaen joistain Color Climaxin 70-luvun pornopätkistä, joista useampi kuin yksi tuntuu kuuluvan herttaisen ja söpön teiniromantiikan viattomaan aikakauteen ennen tatskoja ja silareita ja läväreitä. Mutta Mad Max on ihan oikeasti paskaa, väärällä tavalla huonoa ollakseen edes tahattoman itseironista campia. Minä katsoin muutaman Mad Max -rainan nuorena sällinä Varkaudessa siksi, että savolaisessa perslävessä ei ollut muuta tekemistä, koska se oli savolainen persläpi. Mitään muuta aihetta, syytä tai perustetta sellaisen mitättömän ryönän töllöttämiseen ei ole, voi eikä pidä olla. Elämää ei tule haaskata Mad Maxiin, ei edes leikillään. Jos ette muuta tekemistä keksi kuin katsoa Mad Max -elokuvia, kehotan etsimään vaikka netistä Edgar Rice Burroughsin romaanitekstiä ja lukea sitä. Samantyyppistä viihdettähän se on, mutta paljon kiinnostavampaa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Maanpuolustus ja turpo tapetilla

Puhutaanpa vakavaa maanpuolustusasiaa.

Suomelle on ollut erittäin haitallista, että maanpuolustus sinänsä on leimautunut oikeistolaisuudeksi ja armeija valkokaartiksi. Tähän on historiamme kannalta ymmärrettävät syyt, mutta aika moniin asioihin on, eikä niitä silti tarvitse hyväksyä. Jos pultsari-Arska kusee gambinoissaan kadulle, siihenkin on kulttuuriset syynsä, mutta emme me silti ole julistaneet kadulle kusemista kansallishyveeksi.

Vastaavasti vasemmiston olisi päästävä automaattisesta maanpuolustusvastaisuudestaan; samalla olisi hyvä jos armeijassa tajuttaisiin, että oikeistolaiset linjaukset eivät aina ole puolustusvoimien edun mukaisia. Valtionvastainen ääriliberalismi päätyy väistämättä puukkosille sellaisen laitoksen kanssa, joka on riippuvainen vahvasta, verotus- ja järjestelykykyisestä valtiosta.

Tämänhän näkee libertaareista, jotka kieltäytyvät aseista, koska armeija komentolaitoksena on ristiriidassa heidän hörhöaatteensa kanssa. Sodasta he ovat sitä mieltä, että esimerkiksi talvisota oli yhdentekevä yhteenotto, koska molemmat puolet olivat heidän vapauskäsitteensä valossa pahoja komentovaltioita. Talvisodan aikainen suomalaisporvari, jota olisi uhannut Siperia tai joukkohauta neukkujen miehitettyä maan, olisi ollut toista mieltä.

Demokratioissakin saatetaan joutua sotakannalle siirryttäessä ottamaan niin kansalaisten ammattiosaaminen kuin yksityiset kiinteistöt valtion käyttöön. Libertaristeille tällainen on kuitenkin samaa pahaa valtiojohtoisuutta kuin kommunismikin. Se, että asia on tilannekohtainen ja kansanvaltais-perustuslaillisesti sovittu, ei heitä kiinnosta: vapauden sinetti on kerran murrettuna lopullisesti rikki, särkipä sen kotimainen hätätilaviranomainen tai valloittajan komissaari.

Maanpuolustushenkeä vahingoittaa myös hommafoorumilainen rasismi, joka jatkuvasti hakee kansalaisten keskuudesta alaryhmiä erotettaviksi ja leimattaviksi. Talvisodan henki tarkoitti, että kaikki vetävät tarvittaessa yhtä köyttä eivätkä jää keskinäisriitojen juoksuhautoihin. Erityisryhmien huomioonottaminen johtuu pohjimmiltaan talvisodan kokemuksista. Äärioikeiston mielestä kuitenkin kaikkien pitäisi olla samanlaisia pöljiä kuin he itse, tai hyväksyä olevansa heitä huonompia.

Silloin kun äärioikeiston päävihollinen olivat aseistakieltäytyjät, sillä oli moraalinen peruste omahyväisyydelleen. Ei ole fasismia olla sitä mieltä, että asepalveluksen suorittanut on kansalaiskuntoisempi kuin aseistakieltäytyjä. Toinen asia on, että äärioikeisto ennen vanhaan julisti kansalaiskuntoisemmuuttaan uhkailemalla sivarien tappamisella. Tappouhkailu ja syrjimisvaatimukset olivat fasismia. Mutta se maanpuolustushenkinen perusasenne, vaikka se äärioikeiston öykkäröinnissä vääristyikin, oli sinänsä ymmärrettävä.

Fiksummat maanpuolustajat ilmaisivat asennettaan vetoavammin. He löivät suuren näyttelijän elkein rintaansa julistaen puolustavansa kuolemaansa asti niin naisia, lapsia, vanhuksia kuin sivareitakin, koska se oli velvollisuus. Tämä toimi huomattavasti paremmin: näin maanpuolustajat saattoivat vallata takaisin sen moraalikukkulan kuninkuuden, jonka pasifistit olivat ryöstäneet omakseen.

Nykyäärioikeistomme taas julistaa, että hyysäri- ja neekeri-Suomen edestä ei sotahuutoa esitetä. Hommafoorumilaisten maanpuolustustahto on tutkitustikin surkea verrattuna kansan keskitasoon. Touhua johtava, orjallisesti palvottu mestari (se ulkomaisen propagandan kääntäjärele) on itse evp-sivari, mikä vielä 90-luvulla olisi ollut äärioikeistopiireissä ennenkuulumatonta. Silti hommalaiset katsovat koko muun Suomen olevan sekulia rupusakkia juuri isänmaallisuuden kannalta.

Toki silloin kun hompanssit vedetään tilille maanpuolustustahdottomuudesta, heiltä putkahtaa odottamattoman rehellisiä vastakysymyksiä: Miksi maahanmuuttokriitikoiden pitäisi olla erityisen isänmaallisia? Miksiköhän? Ehkä siksi, että he itse halveksuvat kaikkia muita ja antavat ymmärtää olevansa isänmaallisempia.

Tuo möläytys räväyttää taas näkyville George Orwellinkin korostaman eron isänmaallisuuden ja (hommalaisten) ”kansallismielisyyden” välillä. Isänmaallisuus on sitä, että minä ja sinä ja Hentun Liisa kannatamme Suomen vapautta ja teemme yhteistyötä sitä puolustaaksemme, vaikka se merkitseekin meille eri asioita. Kansallismielisyys tarkoittaa sitä, että asianomaisella on omasta mielestään hieno suunnitelma Suomen tulevaisuudeksi, jota toteuttamaan hän lupaa kysymättä pakottaa minut ja sinut ja varmaan Liisankin. Jollemme alistu tähän, hän julistaa meidät Suomen vihollisiksi ja pettureiksi.

Ennen vanhaan naapurinamme oli Neuvostoliitto. Koska Suomi oli itsenäistynyt Venäjän hallinnasta samoihin aikoihin kun Venäjä muuttui Neuvostoliitoksi, Suomen politiikka oli aina vanhan venäjyytemme muistoa ja oman sisällissotamme (Venäjän sisällissodan yhden haaran) jatketta. Tämän taustan vuoksi vasemmistomme vierasti armeijaa ja suhtautui aatteelliseen sukulaiseensa Neuvostoliittoon ymmärtämyksellä.

Sittenkin kun Neuvostoliiton hirmuvaltaisuuden oli tunnustanut suuri osa vasemmistoakin, sitä ei haluttu avoimesti (ainakaan yhdessä porvarien kanssa) arvostella. Neuvostoliitto oli vasemmistolle ullakolla asuva seniili sukulaissetä, joka höperyyksissään uhkaili ohikulkijoita pyssyllä. Tietenkään ukkovaarin touhuja ei hyväksytty, mutta hänestä piti pitää huolta ja ottaa vastuuta, koska hän oli sukua.

Sosialistien ja porvarien vastakkainasettelusta ei ollut mikään pakko tulla niin katkeraa kuin siitä tuli. Jos väitätte vastaan, otan puheeksi Irlannin tilanteen. Siellä sosialismi ja työväenaate ovat jääneet poliittiseen paitsioon, koska Irlannin oman sisällissodan osapuolten – vapaavaltiolaisten ja tasavaltalaisten – perinteiden jatkajat ovat tärkeämmässä roolissa.

On Irlannissa toki sosialismia, ammattiliittoja tai uusvasemmistolaisuutta. Ne vain eivät ole – tämä ei ole vitsi – politisoituneet kuten meillä. Ne ovat pikemminkin osa politiikan työkalupakkia, josta tasavaltalaiset ja vapaavaltiolaiset kaivavat välineitä käyttöönsä.

Ei meilläkään ole syytä ajatella, että maanpuolustuksen ja äärioikeiston imagoyhteys olisi osa Jumalan säätämää järjestystä. Kiitämme ehkä Hommafoorumia vielä siitä, että se on yhdistänyt rasismin, fasismin ja maanpuolustusvihamielisyyden. Hommalaiset ovat lurjuksia sekä puolustusvoimien, maahanmuuttajien, ympäristönsuojelijoiden, legalistien että yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kannattajien näkökulmasta.

Hompanssit ovat oikein hyvä yhteinen vihollinen sekä puolustusvoimille että rasismin vastustajille, sekä vasemmistolle että maltillisille porvareille (joita Hommalla joka tapauksessa nimitellään kommunisteiksi). Kamppailu hompansseja ja heidän terroriaan vastaan on uusi talvisodan henki, joka yhdistää kunnon ihmiset konnia vastaan. Olemalla hompansseja vastaan olet ympäristönsuojelun, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja maanpuolustuksen puolella: hyvän puolella pahaa vastaan, parhaiden sivistysarvojen puolella raakalaisuutta vastaan, lännen puolella Venäjän iestä vastaan – sitä iestä, jota nyt Ukrainan niskaan väkivalloin sovitetaan.

Venäjän uusi asema poliittisella kartalla on omiaan selventämään sitä, kuka on vihollinen ja maanpetturi. Venäjä on nykyään ennen muuta taantumuksen asearsenaali ja tukija, aivan kuten tsaarien aikana. Se tukee äärioikeistoliikkeitä kautta lännen, ja Suomessakin se näkee persut liittolaisenaan. (Tämän saattoi lukea hiljattain esimerkiksi Venäjän verkossa – Suomi Venäjän mediassa -blogista, joka kertoo suomeksi, mitä Venäjän tiedotusvälineet meistä sanovat.) Toki Venäjää tukevat vanhasta muistista myös oikeat kommunistit (jotka eivät todellakaan ole sama asia kuin kaikenlaiset harmittomat ”ollaan kilttejä toisillemme” -lällävasemmistolaiset), mutta he ovat luultavasti jo aikoja sitten liittyneet persuihin.

Persuista saikin hiljattain potkut muuan itselleen ”Berija”-lempinimen antanut sälli, joka vähän liian rehellisesti kannatti Venäjän maailmanvaltaa bäckmanilaisessa hengessä. Vihjetietona olen kuullut, että persuihin on hivuttautunut muitakin poliittista kotia vaille jääneitä, Venäjää ihailevia kommunisteja. He ovat oikeuttaneet tämän itselleen olettamalla, että persut ovat aito kansan vallankumouspuolue; ja kun kansa (ketkä siihen kulloinkin lasketaan) nousee, kommunistien kuuluu astua sen johtoon tietoisena etujoukkona. Tämähän on koko kommunismin idea.

Persujen ja äärioikeiston keskuuteen levinnyt lännenvastaisuus ja Venäjän ihailu selittyy muullakin tavalla. Esimerkiksi sillä, että persut ovat Keskustan änkyräosasto. Maalaisliiton/Kepun tehtävä oli pitkään olla idänpolitiikkaa hoitava porvaripuolue. Sellainen tarvittiin, koska vaihtoehto oli, että Neuvostoliitto pitää ainoastaan kommunisteja luotettavina yhteistyökumppaneinaan Suomessa, ja arvaamme, miten kalpaten siinä olisi käynyt. Valitettavasti Keskusta teki tästä välttämättömyydestä hyveen. Siksi meillä on niin keskustalaisia kuin persujakin, jotka vastustavat EU:ta ja länsiyhteyksiä. Heidän mielestään niin vain kuuluu tehdä, koska Venäjää ei pidä ärsyttää.

Hiljattaisen tutkimuksen mukaan Venäjälle hännystelyä ja suomettuneisuutta sietävät kaikkein vähiten vihreiden ja vasemmistoliiton kannattajat. Tämä on tietenkin täysin ymmärrettävää, koska hommalaisten kiroama ”vihervasemmistolaisuus” on itse asiassa syntynyt 80-luvull kyllästymisestä taistolaiseen kommunismiin ja sen Neuvostoliiton-palvontaan. On suorastaan huvittavaa, millä innolla hommalaiset leimaavat esimerkiksi Heidi Hautalaa taistolaiseksi ja stalinistiksi, vaikka hän aikoinaan osallistui mm. Puolan solidaarisuusliikkeen tukitoimintaan, jota oikeat taistolaiset pitivät neuvostovastaisuutena.

Toisaalta samat Venäjää kritisoivat vasemmiston ja vihreiden idealistit suhtautuvat kyräillen myös puolustusvoimiin ja aseperustaiseen turvallisuuspolitiikkaan – aatehistoria nimittäin vaatii. Sen sijalle he ehdottavat kansalaisyhteiskuntien vuorovaikutusta rauhan takeeksi. Periaatetasolla se on hyvä idea. Valitettavasti Putinin politiikassa on kyse juuri siitä, että luonnollinen vuorovaikutus Venäjän ja vapaiden länsimaiden välillä tieten tahtoen tukahdutetaan. Kansalaisjärjestöjä leimataan ulkomaisiksi bulvaaneiksi ja kortistoidaan sellaisina, epäilemättä tarkoituksena sulkea rivijäsenet myöhemmin uuteen vankileirien saaristoon ja upottaa johtajat suohautaan. Voi siis sanoa, että A-suunnitelma on pettänyt. Vihreiltä ja vasemmistoidealisteilta tulee siksi voida kysyä, mikä heidän B-suunnitelmansa on, jos kerran armeija ja Nato eivät kelpaa.

Toki ainakaan vihreät eivät ole läheskään niin ehdottoman maanpuolustus- tai Nato-vastaista porukkaa kuin luullaan. Toisin kuin Hommalla valehdellaan, siellä on hyvinkin paljon Reserviupseerikoulun käyneitä poliitikkoja, jotka suhtautuvat maanpuolustukseen myönteisemmin kuin hommalainen. Nyt kun turpokeskustelu esimerkiksi Natosta on nousemassa, tällaisilla vihreillä on tärkeä rooli armeijan ja vapaamielisten, demokraattisten kansalaisten yhteisen Nato-myönteisen painostusryhmän kehittämisessä. Tämä tietenkin potuttaa sekä vasemmistohörhöjä että hompansseja, mutta se on niille vain oikein.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Lisää kirja-asiaa

Kylläpä täällä taas on hiljaista. No, jos vaikka saisin porukan reipastumaan kirjoittamalla malliksi vähän lisää kirja-asiaa.

Iirikirjabloggauksesta unohtui Liam Ó Muirthilen An Colm Bán, ”Valkoinen kyyhkynen”, joka sijoittuu maailmansotien väliseen Pariisiin. Ó Muirthile ei ole aivan lahjaton kirjoittaja: silloin kun selailin ensimmäistä koskaan käsiini saamaani iirinkielistä kirjaa, itse asiassa kaksikielistä runoantologiaa The Bright Wave – An Tonn Gheal, siinä oli joitakin Ó Muirthilenkin värssyjä. Hän se taisi olla, joka kirjoitti eräässä runossaan jotakuinkin niin, että ”kuu on tänä yönä vain yksi kohdevalo” (níl sa ghealach anocht ach spotsolas eile). Kuun vertaaminen diskovaloon ainakin olisi hänen näköisensä heitto, sillä hän on sittemminkin kunnostautunut nimenomaan kaupunkikuvauksilla – maaseutumiljöö on niin kiinteä osa iirinkielistä kirjallisuutta, että kaupunkiaiheiset teokset ovat yhä iso juttu.

90-luvulla Ó Muirthile kirjoitti oliko se nyt Irish Timesiin kolumnia An Peann Coitianta – ”Yleiskynä”, tai miten tuo nyt pitäisi kääntää – ja olen sittemmin lukenutkin ne pakinat, kun ne ilmestyivät sellaisena pienenä harmaankeltakantisena niteenä (sekin pitäisi kaivaa esiin ja lukea uusiksi). Opin koko lailla kaupunkielämän sanastoa, mutta sitä en vielä, mitä pyörillä kulkeva roskapönttö, wheelie bin, on iiriksi, koska Ó Muirthile käytti sellaisesta englanninkielistä sanaa iirinkielisessä tekstissä. Sittemmin olen toki oppinut iirinkielisen terminkin, araid rothach, vaikka tuo roskapöntön nimi araid on ihan kuollutta sanakirjakieltä. ”Roskis” on iiriksi nykyään yleensä truflais, muun muassa tietokoneen näytöllä. (Spämmi on iiriksikin yleensä spam, mutta sellaista sanaa kuin turscar näkee joskus. Oikeastaan se tarkoittaa rannalla mätänevää leväsössöä tai pilaantuvia ruoantähdepaloja, tai niin ainakin Niall Ó Donaillin iso iiri-englanti -sanakirja sanoo. En kyllä siihenkään syntyperäisiltä puhujilta kerätyssä folkloressa ole törmännyt.)

Colm-Hi_300_425_c1

Liam Ó Muirthilen romaanin ”An Colm Bán”, Valkoinen kyyhkynen, on julkaissut Cois Life -kustantamo.

 

Tämä uusi romaani vaikuttaa muuten mielenkiintoiselta, mutta lauserakenteita vaivaa tietty englantivaikutteisuus – siis siinä on sellaisia typistettyjä ja vajaita lauseita, jotka eivät vaikuta luontevilta iiriksi. Iirillä on oma tapansa käyttää vajaita lauseita ja lauseenvastikkeita, ja odottaisin Ó Muirthilen osaavan sen paremmin. Ajankuva Punaisine myllyineen ja ”music-halleineen” on kyllä mukaansatempaava,

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Venäjänmailla

Boris Nemtsov murhattiin. Oletettavasti asialla olivat presidentti Putinin juoksupojat, mutta tietysti Venäjän valehteluaparaatti alkoi heti syytää omia satujaan CIA:sta murhan taustavoimana. Keksikää jotain parempaa, rebjata. Toki tuokin naurettava vale tuntuu menevän monille yllättävän fiksun tuntuiselle tyypille himaan, tai sitten kyseessä ovat maksetut Venäjän trollit, jotka ovat luikerrelleet minunkin Facebook-tuttujeni kavereiksi. Pitäisi kai olla huolissaan – Venäjän salaiset turvattomuuspalvelut eivät ennenkään ole kavahtaneet ihmisen sisällä räjähtävien luotien kylvämistä melko kevyen sarjankaan vihollisiin. Eihän esimerkiksi se Litvinenko, joka murhattiin radioaktiivisella aineella, ollut mitenkään merkittävän oloinen tyyppi ennen murhaansa. Litvinenkon tuttavat kertoivat miehen kuoltua, että hän oli varteenotettavan materiaalin lisäksi lähetellyt kavereilleen ilmiselviä hörhölinkkejä, ja jotkut heistä olivat jo rutiinilla siirtäneet kaiken Litvinenkolta tulevan postin suoraan spämmikansioon.

Koska minulla on ollut jo parin vuoden ajan käynnissä venäjäntaidon henkiinherättämisoperaatio – jonka ohessa aion laatia ruotsinkielisen yleisteoksen venäläisestä nykykirjallisuudesta alma materini Åbo Akademin mieliksi – voin toki kirjoittaa tähän pari myönteisempääkin kappaletta Venäjästä. Venäläinen kirjallisuushan on lyömätöntä, piti maasta tai ei.

Työn alla on tavalliseen tapaan kymmenkunta venäjänkielistä kirjaa samanaikaisesti. Viimeksi tuli hankittua esimerkiksi Mihail Artsybashevin pääteos, romaani Sanin. Artsybashev – tekisi mieli sanoa Ärtsybashev – on Venäjällä aikamoisen seksikirjailijan maineessa, ja Saninin kannessakin on kaikkia uhkauksia ja varoituksia, että räähkä tulee jos alaikäisenä tähän kirjaan koskee. Kovin ärtsyltä tämä Ärtsykkä ei vielä ole vaikuttanut. Ainakin pari ensimmäistä sivua ovat lähinnä juuri sitä melankolista ihmissuhdekeskustelua ja ohipuhumista, jota kliseinen venäläinen kirjallisuus pahimmillaan on. Ei ole erityisen penistänostattavaa tekstiä siis.

Toinen uusi hankinta on Aleksei Tolstoin yhdistelmäpokkari Giperboloid inzhenera Garina/Aelita. Insinööri Garinin hyperboloidia olen jo pari sivua lukenutkin, mutta kirjallisuudenhistorioista tiedän jo suunnilleen missä siinä mennään. Kyseessä on jonkin sortin kuolemansäde, ja tarinan pahikset ovat amerikkalaisia kapitalisteja, mikä tulee kädestä pitäen osoitetuksi jo tarinan alkusivuilla. Aelita taas on Marsin prinsessa, ja koko tarinassa on häiritseviä yhtäläisyyksiä Edgar Rice Burroughsin Marsin sankariin.

Kumpikin teos on toki neuvostoscifin kulmakivi, mutta ”punainen kreivi” Aleksei Tolstoi tunnettiin oikeaoppisena puolueen asian ja aatteen jankkaajana, ja näistä scifiteoksista huomaa, että maine on ansaittu. Kreivi ei ollut sille tunnetummalle Tolstoille kovin läheistä sukua, mutta hyödynsi toki nimensä loistetta täydellä kybällä. Valitettavasti tämä nilkki oli kirjailijana niin merkittävä ja monipuolinen, että minunkin on pieni pakko tutustua hänen jorinoihinsa. Hän kirjoitti paljon muutakin kuin tieteiskirjoja, esimerkiksi paksun historiallisen romaanin Pietari Suuresta.

Huomattavasti merkittävämpi osto on Ivan Buninin vallankumouspäiväkirjaa Okajannye dni taustoittava teos. Bunin itse oli kelpo mies, jos kohta köyhtyneen aatelisen ja vallankumousta paenneen emigrantin tapaan aika äkkiväärä asenteissaan. Sen vallankumouspäiväkirjan olen kahlannut läpi jo siinä vaiheessa kun venäjäni oli paljon nykyistäkin huonompaa, ja siitä syntyi sellainen vaikutelma, että Bunin suhtautui vihamielisesti siihen alkuperäiseen demokraattiseenkin vallankumoukseen – siis helmikuun vallankumoukseen (nyt siis emme puhu Leninin kaappauksesta, joka tapahtui itse asiassa marraskuun puolella – lokakuussa vain vanhan kalenterin mukaan).

Bunin oli runoilija, mutta tärkeä myös novelli- ja romaanikirjailijana, joka kirjoitti nostalgista, pitkälti assosiaatioittain etenevää, kronologisen aikajärjestyksen rikkovaa tekstiä. Koska hänelle mojautettiin Nobelin palkinto vuonna 1933, häntä lienee sivistyskielten lisäksi käännetty suomeksikin. Tuotantonsa alkuvaiheissa hän kuvasi venäläistä maalaiselämää köyhänä ja brutaalina, musikoita kurjuuden raaistamina, eli mikään kansan ihannoitsija hän ei ollut ennen vallankumouspäiväkirjaansakaan – itse asiassa epäilevä suhtautuminen öyhöttävään rahvaaseen oli hänen tuotantonsa punainen lanka jo ennen vallankumousta. Toisen maailmansodan aikana hän osoitti olevansa reilu kaveri piilottelemalla juutalaisia kotonaan inhoamansa Hitlerin kiusaksi (hän taisi silloin asua Ranskassa). Natsit lienevät olleet hänelle samanlaisia alkukantaisia törkimyksiä kuin bolsevikitkin.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail