Tietoja Kriisi

Pekonin profeetta

Somekiima

Hauki
Viisi minuuttia ammatillisen minän relevanttien seurattavien twitterfeediä luettuani tekee mieli työntää sormet syvälle kurkkuun. B2B-orgiat. Keitä tällä pelleilyllä on tarkoitus puhutella?
Ahven Twitter on pahimmillaan cocktailkutsut, joilta haluaa äkkiä himaan.
Hauki Suomi-Twitter etenkin, koska ns. tavalliset ihmiset edelleenkin aika lailla loistavat poissaolollaan.
Hauki Tuolla hyvin harva vain ”on”. Jokainen on pääasiallisesti enemmän tai vähemmän jossain töissä ja mainostamassa joko elinkeinoaan tai ammatillista egoaan. Tai kumpaakin. Toisaalta siksi se onkin se ainoa paikka, jonka voi uhrata turhuuden alttarilla.
Siika Jotenkin sen idea ei nyt vain aukea mulle. Siellä kai pitää heitellä linkkejä sinne ja tänne, niitä samoja linkkejä, jotka jo n tahoa ovat viljelleet laajasti ja sitten kommentoida niitä tosi älykkäästi maksimissaan kuudella merkillä, koska tila on mennyt jo siihen linkkiin (vaikka joku tinyurl tms). Yleensä sitten eka ajatus on että #mitvit @heikaikki (Ja noi syheröt. Eeeh.)
Ahven Twitteristä on kyllä ollut paljon iloa ja hyötyäkin, ja sen takia siellä edelleen hengaan. Ulkomaiset ammatilliset kontaktit on olleet sellaisia joita olisi muuten vaikea kuvitella.
Ankerias Mä viihdyn Twitterissä, mutta toisaalta oon ihan pihalla Suomi-skenestä. Omistakin jutuista jaan lähinnä keskustelunherättäjät, eli XXXXX. Pidän seurattavat aika pienenä ja käyn kriittisellä silmällä listaa läpi aika ajoin, ja omaa olemistani en jaksa sen kummemmin suunnitella miltään kantilta – kunhan olen ja huutelen. Kivempi se on kuin Facebook esim.
Hauki Joo sitä mä vain, että jos tämä on ”yhtiölle hyvä kanava olla kosketuksessa yleisöön” niin vähän kyllä ihmetyttää, että mikä se yleisö on. Ne toiset yhtiöt? Tää on taas niin tätä Aku Ankan tarinakonetta, jossa jengi vain julkaisee omia kirjojaan, eikä kukaan lue niitä, koska kaikilla on kiire julkaista omia kirjojaan. Ulkomaat on sitten asia erikseen. Siellä jopa ihan oikeat ihmiset käyttää tota.

Facebookin turvallisissa suljettujen ympyröiden uumenissa käytiin taannoin pitkällinen keskustelu siitä, millaista on elää somekiimassa olevassa korporaatiomaailmassa. Näkyvyyttä ja sitä myöten liikevaihtoa hamuavat yhtiöt etsivät tulonlähteitä ymmärrettävästikin mistä vain voivat, ja toisin kuin vielä viisi vuotta sitten, sosiaalinen media on pelokkaimmillekin yhtiöille muuttunut uhkasta kimmeltäväksi mahdollisuudeksi. Kaikkien pitäisi siitä innostua ja antaa sille kaikkensa.

Mutta asia ei ole niin yksinkertainen, että nyt vain kaikki työntekijät some-oppiin vaikka väkisin ja sitten työntekijöinä someen levittämään yhtiön ilosanomaa. Siihen liittyy paljon ongelmia, joista monet koskettavat kipeästi myös moraalisia, eettisiä ja työsuojelullisiakin asioita.

Ensinnäkin kenen pitäisi somessa olla? Kaikkien? Mitä se merkitsisi käytännössä? Ilmeisesti sitä, että kaikki toimitusjohtajasta kerroslähettiin ovat somessa omalla nimellään kertomassa keitä ovat, missä ovat töissä ja – ennen kaikkea – levittämässä yhtiön kilpeä kiillottavia linkkejä ja muuta informaatiota yleisöstä riippumatta.

Kuulostaa yhtiön kannalta tietenkin tosi kivalta. Työntekijä löytää tilanteesta kuitenkin monta aika ongelmallista puolta kuten:

  • Hän oli somessa jo kauan ennen työnantajaansa.
    Esimerkiksi Facebook rantautui Suomeen vajaat 10 vuotta sitten ja aika nopeasti sen jälkeen muutama muukin suosittu palvelu. Tuolloin kelkkaan hypänneet ovat ennen työnantajansa some-herätystä ehtineet jo vuosien ajan muovata itselleen digitaalisen presenssin, joka ei välttämättä ole missään tekemisissä sen kanssa, mitä he tekevät työkseen. Ystäväpiiri ei ehkä edes tiedä mitä ihminen tekee työkseen tai ei ole siitä kiinnostunut, koska hän haluaa olla sosiaalinen itsenään tai vaikkapa harrastuksiensa kautta. Some-ohjukseksi painostaminen on vakava hyökkäys hänen yksityiselämänsä kimppuun.
  • Hän ei hakenut eikä häntä otettu töihin tekemään some-julkisuustyötä, eikä hänen työnkuvassaan ole tälläkään hetkellä oleellisesti mitään, mikä vaatisi somessa nimellään työntekijänä esiintymistä.
    Kuinka moni yhtiön työntekijä todella tekee työtä, jonka pitäisi nimellä näkyä somessa? Vaikka kyseessä olisi jopa ihan media-alan yritys kuten tv-kanava tai lehtiyhtiö, valtaosa työntekijöistä ei ole hakenut eikä edelleenkään tee työtä, jossa heidän pitäisi julkisesti rummuttaa itseään ja osaamistaan somessa yhtiön työntekijänä, jotta saisivat työnsä kunnialla tehtyä.
  • Hän ei tee mitään sellaista, jonka takia hänen työpaikkansa tai tittelinsä muutenkaan kuuluisi kenellekään ulkopuoliselle.
    Työpaikka, vaikka onkin sinänsä julkisehko asia, on monelle kuitenkin samanlainen yhteystietoasia kuin vaikkapa kodin osoite tai puhelinnumero. Niitä ei levitellä ihan kaikille tuntemattomille jo ihan oman ja perheen rauhan turvaamiseksi. Ottaen huomioon netin luonteen hallittu anonyymiys ei ole täysin vähäpätöinen asia muistettavaksi ja kunnioitettavaksi.
  • Hän ei halua saattaa työnantajaansa siihen kiusaukseen, että tämä alkaisi puuttua myös hänen työn ulkopuolisiin tekemisiinsä. Koska näin mitä todennäköisimmin kuitenkin ennen pitkää käy.
    Upeista strategioista huolimatta minkään yhtiön sometoiminta ei ole yhtään sen vahvempaa kuin sen heikoimman avainhenkilön osaaminen. Jos työntekijällä on pieninkin epäilys siitä, että hän voi aivan yllättäen joutua esimiehensä puhutteluun juteltuaan kavereidensa kanssa täysin omista, firmaan liittymättömistä asioista, hänen vastarintansa ei ole pelkästään ymmärrettävää, vaan oikeutettua. Harvalla yhtiöllä nimittäin on tästä puhtaat paperit.

Silli Mun kokemus kanssa on, ettei Twitterissä voi olla samalla profiililla sekä yksityisenä että firman edustajana – jos vähänkään rennompaa omaa sielunelämää haluaa siellä valottaa. Sellaisilla henkilöillä toimii, jotka ovat ikäänkuin itse oma bisneksensä tyyliin Arman Alizad tai vaikkapa joku Anne Kukkohovi.

Prosessin manageroijat vs. Prosessiin manageroitavaa tuottavat -battlen äärellä

Edellä mainitut asiat taistelevat rajusti monia sellaisia ideaaleja ja toimia vastaan, joista erilaiset työnantajat ovat kuitenkin tällä hetkellä kovasti innostuneet.

Ihmisiä passitetaan jopa väkipakolla erilaisiin somekoulutuksiin. Heitä valjastetaan liittämään henkilökohtaiset sometunnuksensa erilaisiiin yhtiön omien tiedotteiden ja linkkien jakotyökaluihin. Ei ole edes tavatonta, että työntekijöitä lähes velvoitetaan luomaan tunnuksia erilaisiin palveluihin joissa he eivät vielä ole, jotta näkyisi sielläkin että he ovat yhtiössä töissä.

Kun kiimassa ei joko oivalleta tai välitetä aiemmin mainituista ongelmakohdista, helposti vähäisimmällekin kerroslähetille luodaan tunne siitä, että hän on huono työssään, jos hän ei jollain tapaa someta siitä ja rummuta työnantajaansa.

Salakka Periaatteessa olemme jälleen vaihteeksi ikuisen, eeppisen Prosessin manageroijat vs. Prosessiin manageroitavaa tuottavat -battlen äärellä. Syistä, jotka herra taivaassaan tietänee, kosmisen syklin tässä vaiheessa ensimmäiset ovat niskan päällä. Oma lempparini tästä aiheesta on, kun Miltton kävi pokkaamassa pinaalin Guggis-kampanjalle siitä, että siinä on tosi osallistava ote ja mielettömän hienot kanavat millä sitoutetaan kansaa.
Hauki Henkilökohtaisesti pidän sitä arveluttavana, suorastaan röyhkeänä, millä vimmalla painostetaan nimenomaan niitä firman tavallisia työläisiä valjastamaan omat henkilökohtaiset sometunnuksensa firman evankelointiin. Seuraavaksi varmaan työnkuviin kirjataan velvollisuus kutsua kerran viikossa omia kavereita kotiin myyntipuheita kuuntelemaan samalla kun PR-pomo istuu nurkassa vahtimassa, ettei kukaan sano mitään vastaista tai muuten käyttäydy omassa kotonaan liian kotoisasti.
Salakka Wallah. Ei mitenkään voi olla vaatimus evankelioida työnantajan juttuja.
Hauki Ei voikaan. Mutta milloinkas se on painostusta ja vittuilua estänyt?
Salakka Se on tää kirottu työvoimapula kun jengi ei voi palkita kusipäisiä esimiehiä sillä, mikä niille olisi oikea palkka.
Kolja Salakka, kyllä sitä näkee. Ei työnantaja sitä tosissaan voi vaatia mutta kyllä se on helppo rivien väliin panna. Tiedän eräänkin tapauksen läheltä, jossa kohde toistaiseksi vaan ignoraa koko vaatimuksen.
Salakka Mä uskon ihan vaivatta. Se vain on niin perseestä ettei tottakaan.
Kolja Se ”auta meitä viemään Sanaa”-juttu on samaa kastia kuin tämä ”yrittäjähenkisyys” ja ”kasvuyrittäjyys” joissa itse asiassa omistaja aika härskisti yrittää siirtää yrittäjäriskiä palkolliselle.
Hauki Esimiehethän tässä oikeasti kusisessa tilanteessa on. Heitähän voidaan painostaa ihan suoraan ”asema velvoittaa” -tyyppisellä argumentoinnilla. Ja sitten kun ollaan samaan aikaan kuitenkin aivan kujalla, niin kuvitellaan, että voidaan puuttuua ”asema velvoittaa” -argumentilla ihmisten tekemisiin myös suljetuissa ympyröissä. Mitä siitä siis tulee, kun ”asema velvoittaa” julkisissa ympyröissä. Se on saatana sitä ”joinpa kahvia, työt on tehty, tässä teille kissakuva”.
Salakka Eräs muuan tuolla toisaalla ratkaisi jutun niin, että perusti aliaksen ja kutsui kaikki oikeat frendit sen kavereiksi. Nimiprofiili jäi sitten korporaatiopuupalle.
Hauki Joo mulla sellainen haraa todella kaikkia periaatteita vastaan. Se on käytännössä korporaatiotason identiteetin ryöstö, että ihminen joutuu toimimaan itsenään aliaksen suojista kun oikea nimi valjastetaan tuuttaamaan evankeliumia. Ei näin.

Hlööb blööb asiakkaan engagement hlööb blööb ilo yes!

Somen seuraamisen tärkeyttä ei voi kuitenkaan kiistää. Se on monella leivottuna eräänlaisena itsestäänselvyytenä työnkuvaan, koska työtä ei yksinkertaisesti pystyisi tekemään ellei käytä tietolähteinä muutakin kuin lehtiä ja tv-uutisia ja luo kontakteja alansa ihmisiin. Some on myös monen uuden idean ja sovellustavan aarrekammio. Tätä ei kukaan työläinen juuri kiellä. Siitä on kuitenkin vielä iso harppaus siihen, että se työ yhtäkkiä heti huomenna edellyttäisi myös yhtiölähettilään työtä. Ei ainakaan sille rivityöläiselle. Aika harvalle pikkupomollekaan.

Se mistä vähemmän kuitenkaan kukaan kehtaa ääneen ainakaan somea ammatikseen tekeville puhua on, että jos nyt sinne some-ohjuksen tielle kuitenkin päättää ihan vapaaehtoisesti lähteä ja haluaa ottaa sen vakavasti, niin voi tavalliselle ihmisille tulla useasti sellainen tunne, että pitää olla todella hurahtanut some-uskovainen, ettei pää räjähdä. Että onnea vain valitsemallanne tiellä.

Hauki Mitä tuosta aiemmasta semmarapoilusta vielä vain jäi mieleen, että kyllähän se tosiaan toimii silloin harvoin kun se toimii. Mutta taas tämän päivän ”tapahtumia” seurattuna niin ei voi kuin hakata päätä seinään. Vähän sama kuin että semmassa esiintyjä sanoo ”Hauki on kala” ja sitten joku tweettaa omana upeana oivalluksenaan, että ”kalat ui vedessä” ja sitten kuorossa 50 muuta luettelee erilaisia kaloja, jotka ui vedessä.
Ruutana Kiteytyt juuri miksi verisuoni katkeaa.
Tonnikala Tän päivän Digitalist-tweetit on kyllä puhdasta timanttia. ”Hlööb blööb asiakkaan engagement hlööb blööb ilo yes! gkööh mnööh #digitalist.”
Salakka Omasta puolestani huomasin juuri ihmetteleväni osaisinko somessa vaikuttamisen lisäksi myös olla some-vaikuttaja. Pahoin pelkään etten.
Merihevonen Ihanaa olisi olla henkilöbrändi joka voisi toteuttaa mainontaa kaikissa kanavissa. Instaaja. Sellainen tahtoisinko olla mä.
Hauki No siis kaikessa rehellisyydessä, en minäkään osaisi olla. En ainakaan, jos se tarkoittaa ammattimaista jargonin suoltamista ja muuta huuhaata. Oikeasti en osaa olla kuin minä. Enkä hirveästi edes haluaisi ollakaan muuta. En varsinkaan joku titteli joka on jossain töissä ja jonka pitää varoa sanomisiaan koko ajan. Pelkän kritisoinnin sijaan pitäisi tietysti osata tarjota jotain alternatiivista tuolle hauki on kala, joka ui vedessä -ryhmätanssille. Mitä se sitten on? En tiedä. Mutta väitän, että se ei ainakaan ole määrää yli laadun. Se ei ole sitä, että jonkun firman joka ikinen työntekijä autokuskia myöten passitetaan someen suoltamaan yritysevankeliumia. Se voisi olla sitä, että on dedikoitunut ryhmä eri osa-alueilta, joka haluaa ja uskaltaa – ja ennen kaikkea jonka annetaan – olla somessa vapaasti niin oman kuin fiksusti toimitetun evankeliumisisällön kanssa. Maailmalla tämä osataan, Suomessa huonommin.

Kirjoitukseen on lainattu kohtia yksityisessä Facebook-profiilissa käydystä keskustelusta, jonka takia nimet on muutettu. Yhtään kalaa ei vahingoitettu tätä kirjoittaessa. 

Pekonin profeetta
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Tuhannen ihmisen uni

Tiedättehän sen Sandman-sarjiksen, The Dream of a Thousand Cats, jossa kissojen keskuudessa kulkee legenda siitä, että ennen oli toisin, kissat hallitsivat, ihmiset olivat orjia. Mutta sitten tuhat ihmistä uneksi saman unen omasta herruudestaan, ja roolit vaihtuivat. Kaikki voisi taas olla toisin, jos tuhat kissaa uneksisi jälleen asiat kohdalleen. Mikä tosin on lähes mahdottomuus, koska kissat.

Sitä mä vain, että kuinka moni on viime aikoina uneksinut, että jos se Putin vain katoais.

Pekonin profeetta
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Kuusi syytä masennukseen ja huonoihin ihmissuhteisiin (eli: miten jäädä ilman pillua)

Moni elämän solmu aukeaa, kun alkaa vahdata joitain pahimpia syntejään. Sillä ainakin näillä onnistuu pilaamaan käsityksen sekä itsestään että muista:

  • Olettaa jotakin ja pitää ensimmäistä olettamaa totuutena sulkien muut mahdollisuudet mielestä.
  • Toisen vanhojen syntien kaivelu taas esiin jokaisen uuden konfliktin kohdalla.
  • Tunteiden tulkitseminen totuudeksi. (”Minusta tuntuu, että vihaat minua, siispä vihaat minua.”)
  • Kuvitelma siitä, että kaikilla on samat motiivit kuin sinulla.
  • Omien tunteiden ja/tai itselleen epämieluisten piirteiden projisointi toiseen ihmiseen, jotta niitä ei tarvitsisi kohdata ja myöntää itsessään tai ainakaan käsitellä.
  • Asioiden liioittelu konfliktitilanteessa ja kaiken muuttuminen mustavalkoiseksi. Suuttumuksen kohde on jotain aina tai ei koskaan, joskus jopa samaan aikaan.

 

TL;DR: Pillua ei saa, jos vain valittaa ettei pillua saa. Pillua ei saa, jos naiset ovat vain enkeleitä tai demoneja. Harhakuva siitä, että muut saa kaiken huomion (ja pillun) ja nauraa sulle (koska jäät taas ilman pillua), johtuu omasta neuroottisesta huomionkipeydestäsi. Koska et saa pillua, teet siitä vitsin, jolle eivät kuitenkaan saa nauraa muut kuin sinä itse. Mutta et naura. Koska eihän siinä ole mitään nauramista. Muut ovat pilluttomuudesta katkeria runkkareita, koska olet sitä itse.

Pekonin profeetta
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Laiskan makkaravuoka

makkaravuokra

Ainekset:

1 blöö

3 sipulia

3 tomaattia

hyvältä tuntuva pala Emmentalia

 

Pilko blöö ja tomaatit pieneksi pilppeeksi ja levittele ison uunipannun pohjalle harmoniseksi sekamelskaksi.

Kuori ja halkaise sipulit ja nakkaa ne sekaan.

Raasta hyvältä tuntuva pala Emmentalia. Ei se ollutkaan riittävästi. Raasta vähän lisää.

Peittele makkara-tomaatti-sipulisörssö raasteella. Nakkaa koko hoito 200-asteiseen uuniin, jota en aluksi käskenyt lämmittää, joten joudut nyt odottamaan että se lämpiää.

Valmista on noin 20 minuutissa eli kun juusto on ruskistunut ja sipulit näyttävät maratonin juosseilta.

 

Syö muussin kanssa. Kätevä muussi syntyy muutamasta jauhoisesta keitetystä perunasta. Muussaa ne ja sekoita lämpimän maito-voisulamäärän kanssa saavuttaaksesi sopivan notkeustason. Mausta suolalla tai jollain herbamarella tai ihan millä vain tykkäät. Muussi kannattaa muuten tehdä sillä aikaa kun makkarasörssö valmistuu, ei vasta sen jälkeen.

Vaihtoehtoisesti voit tehdä pussimuusin mikrossa pakkauksen ohjeiden mukaan. Ei kukaan kuitenkaan saa tietää.

 

Syö hyvän oluen kera. Koffikin käy, jos halpuutuksessa ei ollut muuta.

Pekonin profeetta
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Syö tai kuole, syö ja kuole

Katson ehkä enemmän Hulua kuin suomalaista televisiota. Olen aina pitänyt itseäni aika immuunina mainonnalle, etenkin televisiomainonnalle. En sen jälkeen, kun ryhdyin katsomaan Hulua.

Ei mikään ihme, että jenkit ovat lihavia. Ruokaa oikealta, ruokaa vasemmalta, ruokaa ylhäältä, ruokaa alhaalta. Kuola vain valuu, kun katson erilaisten ketjupaikkojen mainoksia. Etenkin se, jossa on katkarapuja ja muita mereneläviä erilaisissa tirisevissä muodoissa, saa minut hulluksi himosta. Tiedän, että kaikki on epäterveellistä, ja silti olen harkinnut pikamatkaa lähimpään Amerikka-vyöhykkeen kaupunkiin vain voidakseni viikon ajan vetää itseni puutiaiseksi ketjusyöttölöissä aina KFC:n muussista ja ruskeasta kastikkeesta alkaen.

Vastapainoksi Hulussa on paljon lääkemainoksia. Nekin liittyvät syömiseen: troppeja masennukseen, laihduttamiseen, kakkostyypin diabetekseen, verenpaineeseen, sydänvaivoihin, nivelongelmiin… Lääkemainokset ovat hämmentäviä suomalaiselle, jonka televisiossa ei saa mainostaa mitään Mobilatia kummempaa. Jenkeissä lääkkeiden mainostus on aika vapaata, mutta ei ilman pitkää rimpsua disclaimereita, jotka pitää sanoa ääneen.

Lähes jokaisen tuotteen sivuvaikutuslistaan sisältyy ihan suoraan ”kuolema”. Ilmankos joka lääkkeen nimikin on kuin jokin tappava tauti.

Pekonin profeetta
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Huominen

Ensimmäiset kuluttajille suunnatut videopelilaitteet ilmestyivät massalla markkinoille 1970-luvun alussa, kun Magnavox Odyssey tuli myyntiin 1972. Jos pelaamisen on silloin aloittanut penskana, on syntynyt siis noin 1960-1965. Tällä hetkellä ensimmäiset peliharrastajat ovat siis pelanneet jo yli 40 vuotta, ja eläkeikään he tulevat 15-20 vuoden sisällä.

Miltä näyttää vanhainkoti tai senioreiden palvelutalo vuonna 2035? Lauantaitansseja ja iltahartaus, virkkaamista iltapäivisin? Annetaanko hieman dementoituneen Masan, 75, ampua örkkejä ja mölistä nettiin kuorossa 12-vuotiaiden kanssa?

Annetaanko nykyään?

Pekonin profeetta
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Nakkisoosi

nakkikastike

Tunnen jonkin verran amerikkalaisia. Sellaisia, jotka olen tavannut ennenkin, sellaisia joita vielä en. Sellaisia, jotka ovat olleet joskus Suomessa, useita sellaisia, jotka ovat vuoden sisällä tulossa Suomeen.

Heillä on jännittäviä käsityksiä Suomesta, etenkin suomalaisesta ruuasta. Jos heille latoo listan suomalaisista perinneruuista, ensimmäisenä ollaan tietenkin sen poron perässä. Hyvänä kakkosena tulee… wait for it… nakkisoosi. Bubbling under: makaronilaatikko. Lohisopat, muikut ja karjanpiirakat, joita matkailutoimi haluaa mielellään tyrkyttää suomalaisuutena, eivät väräytä viisaria lainkaan niin kuin kimmeltävä rykelmä pilkottuja nakkeja oranssinruskeassa soosissa.

Olen kaivellut Helsingin ravintoloiden tarjontaa löytääkseni vierailijoille mahdollisimman suomalaista safkaa kokeiltavaksi, kunhan tänne asti pääsevät. Todellisuudessa vaikka suomalaista keittiötä on, se on enimmäkseen ”raikasta ja modernia pohjoismaista”, josta on mamman muussit kaukana. Rehellistä kotiruokaa ei saa oikeastaan kuin lounasaikaan ja silloinkin sitä saa hieman etsiä.

Helsinki on kiitettävästi kansainvälistymässä; istumalla tai pikaisesti saa lähes minkälaista etnistä safkaa tahansa. Siinä sivussa kuitenkin tuntuu siltä, että nakkisoosista ja sen muista kotimaisista filosofisista hengenheimolaisista on tulossa uhanalaisia lajeja ainakin helsinkiläisessä ruokaskenessä. Jotain on vialla, kun sushia saa joka kulmalta, mutta makaronilaatikko pitää mennä hakemaan ruokakaupan kylmäaltaasta.

Pekonin profeetta
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail