The Day She’ll Dance

Sitä on jotenkin ehkä pienenä opetettu, että kun mennään lääkäriin, niin se lääkäri on oikeassa ja tie, totuus ja elämä. Vähän isompana sitten, kun tajusi, ettei se nyt ihan noin ole, jaksoi haastaa ja pointata niitä epäkohtia, että miten voit sanoa noin, kun et edes tiedä tätä. Nyt, keski-iän ja muutaman kroonisen sairauden rampauttamana sitä olisi melkein valmis itkemään ihan siksi, että lääkärit eivät tiedä eikä heitä kiinnosta. On turhauttavaa, kun tietää asian olevan kropassani aivan pielessä, mutta kun ne arvot ovat normaalin rajoissa. Viis siitä, että naapurimaassa ja muutamassa kymmenessä muussa maassa ne samaiset arvot eivät kuulu enää sinne ns. normaalin rajojen sisään. Mitä tässä pitää tehdä? Muuttaa johonkin maahan, jossa kyseisestä sairaudesta tiedetään jotain?

Pahinta kuitenkin koko tivolissa on se, että lääkärit eivät enää kuuntele potilaan oireita. Se on niin loukkaavaa, että oksat pois. Ja kun on vanha ja väsynyt, ei enää jaksa edes yrittää. Sitä sitten vetelee salaa yliannostuksia olemassaolevasta lääkkeestä ja pelkää sydämen pettävän, siinäkin kun on sitä remonttia tehty.

Onko keski-ikäisenä vain alistuttava, että tätä se loppuelämä on? Että koko ajan sattuu ja on fyysisesti niin huono olla, että tekee mieli uhmaikäismäisesti kaatua lattiaan ja alkaa vain huutaa?

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Welcome to the Mirror

No tietenkin minä ymmärrän sen, että kirjoittamani asiat eivät sovi tänne, ei tässä nyt kuitenkaan ihan koko aivokapasiteettia olla menetetty. Tämä on kuitenkin vain harjoittelua, jonain päivänä vielä aloitan oman, uuden blogin, jonne juuri nämä mieleni ja sydämeni asiat kuuluvat.

On turhauttavaa istua työpaikalla, kun yksi toisensa perään peruuntuu jokainen palaveri. Asiat eivät etene, kun ne ovat muiden ihmisten tekemisistä kiinni. Tekee mieli lähteä kotiin, pukeutua lämpimästi ja juoda liikaa kahvia.

Huomenna on odotettavissa tunnemyrskyjä ja hymyjä, sillä tapaan teinivuosieni parhaan ystävän. Menemme kuuntelemaan teinivuosiemme suosikkibändiä ja todennäköisesti / toivottavasti nautimme siitä kovasti. Vaan sieltä minä juoksen, niin, pää kolmantena jalkana syöksyn katsomaan toista bändiä toisaalle. Sydän jyskyttäen.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Chemistry

Pään sisäinen kemia heittelee käskyjä vuoristoratatyyppisiin vatsan kouristuksiin, hymyilen idioottimaisesti tietokoneen ruutua tuijottaen, hyräilen samaa biisiä ja tärisen samaa tärinää jo viidettä viikkoa. Jotta ei kevätpähkärakastuminen vain olisi mitenkään turhan suoraviivaista tai helppoa, on takavasemmalle ilmaantunut toinen hahmo, toki laimeampi ja enemmän ihastumiseen viittaava, mutta samaan aikaan aika lailla todellisempi.

Odotan hirveästi pääsiäistä, se on pitkä vapaa viikonloppu, ei pelkästään perjantain ja maanantain välinen yö. Tuon maagisen pitkän viikonlopun aikana tahtoisin törmätä häneen, tärisemättä, hymyillä ja sanoa moi ilman, että vingahdan sen kolme oktaavia normaalia korkeammalta. (Ihastuksen kanssa ääneni on ihan tavallinen. Rakastuksen kanssa ei.)

Pieni elämäni on säälittävän pientä. Juuri tällä hetkellä se kuitenkin tuntuu oikein, oikein hyvältä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

With My Mind

Jollain lailla hulluksi tämä tekee, kaikenlainen keväthomma. Joka ikinen vuosi. Sitä haluaisi laittaa kaikki palikat ihan uuteen järjestykseen, värjätä tukan ja heittäytyä työttömäksi, matkustaa ja istua baareissa ja katsella maailmaa näiden vaaleanpunaisten kevätlasien takaa.

Joskus toivon, että tuntisin vähemmän. Jotenkin vaimeammin, hiljempaa. Vaan kun aina täysillä, hukkuen.

Sunnuntait ovat päiviä, jolloin tekeminen ei onnistu, suunnittelu kyllä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Boneshaker

Kas, kun projektiakin pukkaa ovista ja ikkunoista, työpäivät ovat pitkiä ja on istuttava palavereissa kuudesta seitsemään tuntia päivässä, ja silti mieli vain edelleen seikkailee pähkätunteissa ja iloitsee mahdollisuudesta nähdä joku ihminen edes vilaukselta ja vaikka vain videolta. Haaveilen yöstä, jonka päätteeksi ei tarvitsisi aamusilmillä könytä tunnin matkalle töihin. Yöstä, jolloin voisi tanssia ja laulaa, katsoa silmiin ja hengittää syvään toisen läsnäoloa ja lämpöä.

Minä olen tahtomattani romanttinen hölmö.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Keväällä

Ei tässä mitenkään pelkästään allergiaoireista tiedä, että kevättä pukkaa.

Minulle se iski jokakeväinen pähkäihastuminen. Sitä tärisee täpinöissään ja ajatukset liitävät sen ihastuksen luokse ihan vaikka kesken vakavien kokousten. Että semmoinen ihminen olisi, tässä maailmassa ja kaupungissa, mennään sen luo. Ja presentoit siinä samalla jotakin uutta härpäkettä johtoryhmälle, että ei ole kallis tämä, mutta hyödyt ovat huomattavat ja tässä vielä tällainen kaavio ja kai te nyt tajuatte, että minun ajatukseni ovat ihan muualla, siinä äänessä ja hymyssä ja niissä silmissä ja näenköhän minä häntä tällä viikolla ollenkaan.

Elämälle kiitos nämä kestävät korkeintaan kolme viikkoa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Shine on me

Että olisi sanat tai kieli, jolla voisi todenmukaisesti kuvata tunteita ja elämyksiä. Kun musiikki saa minut käymään läpi emotionaalisen vuoristoradan keikan ensi tahdista alkaen, kun se saa karvat pystyyn kyyneleet silmiin kokovartalokylmänväreet. Kun musiikki liikuttaa enemmän kuin mikään, eh, todellisempi koskaan. Kun soittajien nyt jo teini-ikäiset lapset tapittavat eturivissä isiään, kun itse muistaa kohtaamisia öisillä kaduilla vieraissa kaupungeissa ja se on se bassosoundi ja kitaramelodia enkä minä edes voi ajatella niitä rumpuja, ei siihen ole edes aivoissani mitään kapasiteettia. Kun musiikki on elämääni niin paljon suurempi ja se on ollut sitä aina, enkä minä koskaan ikinä milloinkaan ole voinut ymmärtää ihmisiä, jotka sanovat ”ihan kiva biisi.”

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Valor Del Corazon

Sitä suunnitelee saavansa kaikenlaista aikaan, kun on tiedossa pari ns. ylimääräistä vapaapäivää. Työviikkoni tulee olemaan vain neljän päivän mittainen ensi ja sitä seuraavalla viikolla. Luonnollisesti olen päättänyt käydä mm. ostamassa tikkaat, lamppuja, lakanoita ja vaatekaappiin asennettavan hyllynjakajan.

Samaan aikaan sen tietää, että jos saa itsensä ulos kämpän ovesta, tapahtuu se vain ja ainoastaan siksi, että hammaslääkäriin on pakko mennä.

Hammassärky, melkeinpä helvettiä on se.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Elävien kirjoissa

Yleisesti ottaenhan mun elämäni on todella tylsää. Pienesti masentuneena ja kroonisesti kuolemanväsyneenä on tosi vaikeaa saada tehtyä työpäivän jälkeen yhtään mitään, varsinkin, kun työmatkaan menee tunnin verran. Sitä käy ehkä kaupassa, keittää kahvit ja liimautuu Netflixin tai kirjan ääreen. Mutta joskus, tiedättekö, joskus sitä löytää itsensä tienristeyksestä. Oikealle kääntymällä päädyt juurikin siihen keittiön pöydän ääreen, kahvimukin kanssa tuijottamaan samoja tv-sarjoja, jotka on nähnyt jo. Mutta vasemmalle, vasemmalle kääntymällä voi löytää itsensä ravintolasta, syömässä valtavan hyvää ruokaa maailman parhaassa seurassa. Puhutaan politiikkaa ja ihmetellään ruokavalioita, kumotaan muutama tuoppi. Erotessa on hieno olo, kun on saanut nauraa ääneen. Sitten sitä käy kantabaarissa kotimatkalla ja saa monta halausta ja iloista hymyä. Yhtäkkiä puhelinkin ilmoittelee, kaukana asuva ystävä on käymässä kaupungissa ja sattuu sijaitsemaan ihan muutaman korttelin päässä, onhan sitä nyt mentävä semmoista ihmettä todistamaan. Lisää halauksia ja naurua, kuin kevättä punkisi rintaan. Välittömästi ovesta ulos astuttuasi se puhelin hyrähtää vielä, entinen kollega ja oikein hyvä ystävä pyytää piipahtamaan korttelin päässä. Kotimatkan varrellahan se on, ja vaikka kello on paljon, ei voi tilaisuutta ohittaa. Pikkutunneille sitä jaksaa, ystävän ja siippansa seurassa, puhua asiaa ja sen vierestä, vaikka ei edes alkoholilla ole kohdallani osuutta vireystilaan.

Joskus viikonloput ovat ihania.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

The cat is in the moon.

Joskus sitä on ihan tosissaan muutaman vapaapäivän tarpeessa välittömästi viikonlopun jälkeen. Olen hillunut viime viikonlopun lähinnä seisaallani kokkaus- ja tarjoiluhommissa, se tuntuu selässä ja jaloissa kovin rajuna kipuna. Varsinaisten juhlien jälkeen toverit houkuttelivat jatkoille, joten kyseessä todellakin tuntui olevan se legendaarinen perjantain ja maanantain välinen yö.

Työpäivät ovat sekavia, mutta se ei ole mitään uutta, sekavuutta on jatkunut reilut puolitoista vuotta. Kun siihen yleissekavuuteen yhdistää särkevän kropan ja sieluasyövän väsymyksen, on elämä varsin vittumaista.

Monet valvovat yön, kun on täysikuu. Minä saan silloin tällöin nukuttua juuri täydenkuun yönä, toivottavasti tänäänkin.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail