Juorutäti Berberova

Venäjän taidon elvytysprojektini on niin pitkällä, että lueskelin pääsiäisenä Nina Berberovan kirjaa Zhelaznaja zhenshtshina, ”Rautanainen”, joutumatta plaraamaan sanakirjaa. En olisi voinut, vaikka olisin halunnut, sillä olimme vaimon kanssa sukuloimassa Keskikokoosenkyrön Puukkooluomalla (paikannimi muutettu), ja jätin tarkoituksella sen hakuteoksen kotiin. Berberovan kirja käsittelee Maria Zakrevskaja-Benckendorff-Budbergia, epäilyttävän oloista naiseläjää, joka oli aatelista sukujuurta, mutta toimi ilmeisesti Neuvostoliiton vakoojana. Kirjaa ei ole suomennettu, mutta englanninnettu kyllä, nimellä Moura: The Dangerous Life of the Baroness Budberg. Muutenhan Berberova tunnetaan meilläkin muistelmateoksestaan Kursivointi minun.

Täti vaikuttaa aika lailla mieltyneeltä erilaisiin juoruihin. Tätä pidän kielen harjoittelun kannalta ihan hyvänä juttuna. Historiallisista tapahtumista hänellä tuntuu kuitenkin olevan hieman liian suuripiirteiset käsitykset. Suomen sisällissodassa hän väittää valkoisten ajaneen punaisia pohjoiseen, kun minun muistini mukaan rintama liikkui ihan vastakkaiseen ilmansuuntaan. Hän myös väittää valkoisten suomalaisten värväytyneen innolla mukaan brittien interventiojoukkoihin. Eikös se pikemminkin mennyt niin, että valkoisilla oli Aunuksen retkensä, ja se porukka, joka meni brittien kelkkaan, taas olivat ne Oskari Tokoin värväämät kuninkaan punikit? Niistähän taisi olla tölsössä dokumenttiakin joskus vuosi tai seitsemän takaperin.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

”Tämä tuo toisen jytkyn”

Lehtineekerit rummuttivat, että ”perussuomalaiset ovat valmiita maahanmuuton rajoittamiseen kansallisuuden mukaan”, ja eräs kaverini totesi sen tuovan persuille ”sen toisen jytkyn”. Vaatimuksen ohessa persut esittelivät taas jotain perseestään vetämäänsä laskelmaa ”maahanmuuton kustannuksista”, jotka jo käsitteenä ovat yhtä typerä kuin ”syntyvyyden kustannukset” olisivat.

Jos tuo möläys tuo persuille sen toisen jytkyn, se johtuu yksinomaan lehtineekereistä, jotka eivät totea sitä mikä on itsestään selvää kaikille muille: maahanmuuton rajoittaminen kansallisuuden mukaan on syrjintää ja ristiriidassa niin perustuslain kuin kansainvälisten sopimusten kanssa. Työperäisen maahanmuuton varmaankin voisi kiintiöidä, mutta persuille ”maahanmuutto” tarkoittaa ainoastaan humanitääristä maahanmuuttoa, joka on riippuvainen ainoastaan pakolaisvirroista ja maailmantilanteesta.

On tietysti ihan hyvä, että he rehellisesti myöntävät olevansa valmiita repimään rikki niin perustuslain kuin ihmisoikeussopimukset. Siitä voimme tehdä sen johtopäätöksen, että jos he saavat päättää, kellään, josta he syystä tai toisesta sattuvat tykkäämään kyttyrää, ei ole perusoikeuksia.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Welcome to the Mirror

No tietenkin minä ymmärrän sen, että kirjoittamani asiat eivät sovi tänne, ei tässä nyt kuitenkaan ihan koko aivokapasiteettia olla menetetty. Tämä on kuitenkin vain harjoittelua, jonain päivänä vielä aloitan oman, uuden blogin, jonne juuri nämä mieleni ja sydämeni asiat kuuluvat.

On turhauttavaa istua työpaikalla, kun yksi toisensa perään peruuntuu jokainen palaveri. Asiat eivät etene, kun ne ovat muiden ihmisten tekemisistä kiinni. Tekee mieli lähteä kotiin, pukeutua lämpimästi ja juoda liikaa kahvia.

Huomenna on odotettavissa tunnemyrskyjä ja hymyjä, sillä tapaan teinivuosieni parhaan ystävän. Menemme kuuntelemaan teinivuosiemme suosikkibändiä ja todennäköisesti / toivottavasti nautimme siitä kovasti. Vaan sieltä minä juoksen, niin, pää kolmantena jalkana syöksyn katsomaan toista bändiä toisaalle. Sydän jyskyttäen.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Chemistry

Pään sisäinen kemia heittelee käskyjä vuoristoratatyyppisiin vatsan kouristuksiin, hymyilen idioottimaisesti tietokoneen ruutua tuijottaen, hyräilen samaa biisiä ja tärisen samaa tärinää jo viidettä viikkoa. Jotta ei kevätpähkärakastuminen vain olisi mitenkään turhan suoraviivaista tai helppoa, on takavasemmalle ilmaantunut toinen hahmo, toki laimeampi ja enemmän ihastumiseen viittaava, mutta samaan aikaan aika lailla todellisempi.

Odotan hirveästi pääsiäistä, se on pitkä vapaa viikonloppu, ei pelkästään perjantain ja maanantain välinen yö. Tuon maagisen pitkän viikonlopun aikana tahtoisin törmätä häneen, tärisemättä, hymyillä ja sanoa moi ilman, että vingahdan sen kolme oktaavia normaalia korkeammalta. (Ihastuksen kanssa ääneni on ihan tavallinen. Rakastuksen kanssa ei.)

Pieni elämäni on säälittävän pientä. Juuri tällä hetkellä se kuitenkin tuntuu oikein, oikein hyvältä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Ei siellä ole mitään kultaharkkoja

Erään kaverin profiilissa Facebookissa ilmeni, että hän ei ilmeisesti koskaan ollut tehnyt (akateemista) koulutustaan vastaavia töitä. Eivät näköjään myöskään monet hänen kaverinsa. Eräs heistä huomautti heitelleensä jo opiskeluaikanaan herjana, että kai hänestä sitten aikanaan tulee tämän alan hommat hallitseva kotiäiti. Nyt ei enää naurattanut, koska siinä oli käynyt juuri niin.

Mistäkö alasta oli kyse? No mistäpä muustakaan kuin venäjän kielestä, vieläpä käytännön kääntämisen näkökulmasta. Sekä minulle että yli kymmenen vuotta nuoremmalle ystävälleni oli aikoinaan tolkutettu, että venäjän kielellä voi tienata valtavat summat – että venäjän osaajan on suunnilleen pakko opetella polttamaan sikareita ja juomaan vuosikertakonjakkia, koska rahoja ei muuten saa kulumaan. Itärajan takana maa on väärällään kultaharkkoja jotka saa kantaa kotiin kun vain osaa niitä venäjäksi pyytää.

Paitsi että oikeasti niitä kultaharkkoja ei ole. Venäjä on köyhä maa. Venäjän köyhyyteen on selvä syy: se on raaka-aineita myyvä kehitysmaa, joka esimerkiksi tietoteollisuuden luomisen sijasta keskittyy asevarusteluun. Tämä ei ole menestysprojekti. Tällaisen maan kanssa ei tarvitse olla kovin laajassa kauppayhteistyössä, ei kannattaisi sittenkään, jos Putin ei olisi sotapolitiikallaan ajanut koko roskaa ulkopoliittiseen umpikujaan ja boikottiin.

Venäjä on toki väärällään huipputiedemiestä ja korkeasti koulutettua sivistynyttä jengiä. Se onkin Venäjän tärkeimpiä vientituotteita. Luiskaotsaisuuden, rasismin ja homovihan ilmapiirissä vain ketään ei huvita lusia pitempään kuin on ihan pakko, ja sitä paitsi ulkomailla arvostetaan kyllä venäläistä koulutusta, sekä tieteen että taiteen alalla. Venäläinen muusikko tai soitonopettaja vedetään suunnilleen väkisin ulkomaille paiskimaan töitä isoista rahoista, ja homolla venäläisellä tanssijalla, kuten aikoinaan Rudolf Nurejevilla, on vahvat henkilökohtaisetkin kannustimet lähteä läiskimään lihaa syövien heterojen maastopukumachojen maasta. Tiedemiehillä ja insinööreillä olisi rahkeet luoda vaikka mitä tietokonesovelluksia sun muuta kivaa, mutta Venäjällä olisi pieni pakko ruveta kehittelemään ydintuhovälineitä ja tappokoneita Putinin suunnittelemaa maailmanmurhaa varten. Kun se ei nappaa, niin Venäjälle jääminen ei nappaa.

On Suomessa toki venäjän kielen käännöstarvetta. Siitä huolehtivat kaksikieliset maahanmuuttajien lapset, jotka jo vuosia ovat kansoittaneet venäjän kielen laitokset. Tässä nimenomaisessa tapauksessa maahanmuuttajat tosiaan vievät alkuperäisväestöltä työt. Kotonaan venäjää ja kylillä suomea oppinut on ylivoimainen työllä ja tuskalla kielen tankanneisiin syntyperäisiin suomalaisiin verrattuna. Suomenkielisen kannattaa toki opetella venäjää kulttuuriharrastuksia varten. Venäläistä kirjallisuutta on mukava lukea alkukielellä, aivan kuten millä tahansa kielellä kirjoitettua, vaikka iirillä tai kymrillä. Lisäksi tietysti esimerkiksi suomalaiselle historiantutkijalle venäjän taito on varmasti tarpeen, tai venäläisen kanssa naimisissa olevalle.

Ruotsi on nyt vain ammattikääntäjällekin – siis sellaiselle, joka kääntää teknisten laitteiden dokumentaatiota, ei mitään julkisen sektorin löpinöitä – paljon tärkeämpi kieli: Ruotsi on naapurissa, se on tärkeä kauppakumppani ja se tuottaa monensorttista roinaa – toisin kuin eräs tuntemamme muutamasta avainalasta riippuvainen maa, joka ei osaa tehdä puusta muuta kuin sellua ja joka ”uuden Nokian” toivossa antaa kehitysmaatyyppisen kaivannaisteollisuuden paskoa pienen läänin verran luontoa kuunpinnaksi. Sitä paitsi tietysti ruotsi on määrättömän paljon helpompi oppia. Päälle päätteeksi hyvästä ruotsin taidosta on paradoksaalista kyllä hurrivihakampanjoinnin ansiosta tullut työllistymisvaltti, kun niin monet jättävät kielen opettelematta vaikka se on kaikille tarjolla.

Mutta joo, kyllähän armeijan tiedustelu tarvitsee venäjän osaajia ja Venäjän tuntijoita. Upseerin uralle aikovien kannattaa siis vakavasti harkita tämän kielen opettelua. Sitä paitsi Venäjän propagandasota kaipaa vastaiskua.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Suomalainen raiskauskulttuuri

Muutama somalitaustainen sälli syyllistyi Tapanilassa ilmeisesti joukkoraiskaukseen. Oikeuskäsittelyä ei ole vielä taidettu aloittaa, mutta tapaus näyttää aika selvältä (vaikka voihan tässä vielä sattua kaikenlaista, on niitä ilkivaltaisia rikosilmoituksia raiskauksista tehty ennenkin). Pojat olivat 15-18-vuotiaita ja jota kuinkin niin tyhmiä kuin sen ikäiset peniksenkantotelineet yleensäkin, eli rikoksen luonne ja laatu ei ole mitenkään yllättävä. Tietenkin rasistit käyttävät tapausta hyväkseen, ja heidän suosikki-iskulauseitaan tässä yhteydessä on, etteivät Suomessa tee joukkoraiskauksia ketkään muut kuin maahanmuuttajat.

Ikävä vain hompanssien kannalta, että väite on todistettavasti paikkaansapitämätön. Vuosituhannen vaihteen aikoihin nimittäin Tohmajärvellä tapahtui ihan kalpeanaamaisin kanta-asukasvoimin joukkoraiskaus, tai oikeuden päätöksen mukaan nuoren miesjoukon tekemä alaikäisen seksuaalinen hyväksikäyttö (itäsuomalainen oikeuslaitos ei taaskaan pitänyt raiskaukseen kuuluvaa pakottamista toteennäytettynä). 15-vuotias tyttö joutui noin kaksikymppisten palloilijakollien joukolla makaamaksi. Syylliset olivat kylillä tiedossa, mutta uhria huoriteltiin, varsinkin sitten kun hän aikuisena sai riittävästi itsetuntoa tehdä rikosilmoituksen.

Takavuosina hankin netissä pahan maineen Suomen ylimmäisenä raiskaajien ymmärtäjänä, eikä minulla ole mitään vaikeuksia nytkään nähdä tätä tapausta pallopoikien näkökulmasta. Urheilumaailman seksimoraali on nimittäin sellainen, että siellä nai kuka vain ketä vain, valmentajamiehet valmennettavia tyttöjä, tytöt toisiaan ja pojat tyttöjä, ja ihailijatytöt urheilijapoikia. (Tutustukaa heikäläisiin, jollette minua usko.) Kun urheilijanuorukainen on joukkueensa voitonjuhlista aina löytänyt tyttöjä, joiden kanssa on päässyt sukupuoliyhdyntään, hänellä ei välttämättä ole edes kokemusta sellaisesta tilanteesta, jossa tyttö ei olisi halukas seksiin hänen kanssaan. Tällaista pitäisi varmaankin kutsua raiskauskulttuuriksi, mutta se menee vähän ohi oleellisesta. Pikemminkin asian ydin on, että sällit eivät vielä aikuisinakaan ymmärrä vapaaehtoisen seksin ja raiskauksen eroa, koska heidän ei ole koskaan tarvinnut kysyä lupaa.

Mitä siihen ”raiskauskulttuuriin” tulee, se on siellä kylillä, missä puolustellaan ja suojellaan raiskaukseen syyllistyneitä nuorukaisia. Urheilijapojat ovat yhteisön sankareita ja sellaisina lain yläpuolella. Laura Mänkki kirjoitti tämän joukkoraiskauksen tiimoilta omasta seksuaalisesta ahdistelukokemuksestaan bloggauksen otsikolla Aika velikultia. Kun hän oli 11-vuotias, joukko vähän vanhempia teinipoikia ahdisteli häntä kähmimällä ja uhkasi raiskata. Yksi heistä kehui jälkeen päin raiskanneensa hänet, ja tästä hyvästä eräs tyttö luonnehti poikaa ”kovaksi jätkäksi” ja ”hyväksi tyypiksi”.

Ja tässä on asian ydin. Raiskaajat, jotka pääsevät kuin koirat veräjästä, ovat usein niitä ”ihania miehiä”, salskeita urheilijoita, ”kovia jätkiä” ja ”hyviä tyyppejä”. Ihana mies raiskaa, kuten joskus vuosia sitten kirjoitin. Raiskauksesta jää kiinni ulkomaalaisia ja raiskauksesta jää kiinni ”alempitasoisia miehiä”, nörttimiehiä. Sanalla sanoen sellaisia miehiä, joilla ei ole sitä yhteisön suojaa. ”Ihanat miehet”, joilla on yhteisön tuki, sitä vastoin eivät jää kiinni raiskauksesta. Jos joku heidän uhreistaan nostaa syytteen, hänet leimataan huoraksi ja huonoksi ihmiseksi, koska ”ihanaa miestä” suojellaan.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

With My Mind

Jollain lailla hulluksi tämä tekee, kaikenlainen keväthomma. Joka ikinen vuosi. Sitä haluaisi laittaa kaikki palikat ihan uuteen järjestykseen, värjätä tukan ja heittäytyä työttömäksi, matkustaa ja istua baareissa ja katsella maailmaa näiden vaaleanpunaisten kevätlasien takaa.

Joskus toivon, että tuntisin vähemmän. Jotenkin vaimeammin, hiljempaa. Vaan kun aina täysillä, hukkuen.

Sunnuntait ovat päiviä, jolloin tekeminen ei onnistu, suunnittelu kyllä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Maanpuolustus ja turpo tapetilla

Puhutaanpa vakavaa maanpuolustusasiaa.

Suomelle on ollut erittäin haitallista, että maanpuolustus sinänsä on leimautunut oikeistolaisuudeksi ja armeija valkokaartiksi. Tähän on historiamme kannalta ymmärrettävät syyt, mutta aika moniin asioihin on, eikä niitä silti tarvitse hyväksyä. Jos pultsari-Arska kusee gambinoissaan kadulle, siihenkin on kulttuuriset syynsä, mutta emme me silti ole julistaneet kadulle kusemista kansallishyveeksi.

Vastaavasti vasemmiston olisi päästävä automaattisesta maanpuolustusvastaisuudestaan; samalla olisi hyvä jos armeijassa tajuttaisiin, että oikeistolaiset linjaukset eivät aina ole puolustusvoimien edun mukaisia. Valtionvastainen ääriliberalismi päätyy väistämättä puukkosille sellaisen laitoksen kanssa, joka on riippuvainen vahvasta, verotus- ja järjestelykykyisestä valtiosta.

Tämänhän näkee libertaareista, jotka kieltäytyvät aseista, koska armeija komentolaitoksena on ristiriidassa heidän hörhöaatteensa kanssa. Sodasta he ovat sitä mieltä, että esimerkiksi talvisota oli yhdentekevä yhteenotto, koska molemmat puolet olivat heidän vapauskäsitteensä valossa pahoja komentovaltioita. Talvisodan aikainen suomalaisporvari, jota olisi uhannut Siperia tai joukkohauta neukkujen miehitettyä maan, olisi ollut toista mieltä.

Demokratioissakin saatetaan joutua sotakannalle siirryttäessä ottamaan niin kansalaisten ammattiosaaminen kuin yksityiset kiinteistöt valtion käyttöön. Libertaristeille tällainen on kuitenkin samaa pahaa valtiojohtoisuutta kuin kommunismikin. Se, että asia on tilannekohtainen ja kansanvaltais-perustuslaillisesti sovittu, ei heitä kiinnosta: vapauden sinetti on kerran murrettuna lopullisesti rikki, särkipä sen kotimainen hätätilaviranomainen tai valloittajan komissaari.

Maanpuolustushenkeä vahingoittaa myös hommafoorumilainen rasismi, joka jatkuvasti hakee kansalaisten keskuudesta alaryhmiä erotettaviksi ja leimattaviksi. Talvisodan henki tarkoitti, että kaikki vetävät tarvittaessa yhtä köyttä eivätkä jää keskinäisriitojen juoksuhautoihin. Erityisryhmien huomioonottaminen johtuu pohjimmiltaan talvisodan kokemuksista. Äärioikeiston mielestä kuitenkin kaikkien pitäisi olla samanlaisia pöljiä kuin he itse, tai hyväksyä olevansa heitä huonompia.

Silloin kun äärioikeiston päävihollinen olivat aseistakieltäytyjät, sillä oli moraalinen peruste omahyväisyydelleen. Ei ole fasismia olla sitä mieltä, että asepalveluksen suorittanut on kansalaiskuntoisempi kuin aseistakieltäytyjä. Toinen asia on, että äärioikeisto ennen vanhaan julisti kansalaiskuntoisemmuuttaan uhkailemalla sivarien tappamisella. Tappouhkailu ja syrjimisvaatimukset olivat fasismia. Mutta se maanpuolustushenkinen perusasenne, vaikka se äärioikeiston öykkäröinnissä vääristyikin, oli sinänsä ymmärrettävä.

Fiksummat maanpuolustajat ilmaisivat asennettaan vetoavammin. He löivät suuren näyttelijän elkein rintaansa julistaen puolustavansa kuolemaansa asti niin naisia, lapsia, vanhuksia kuin sivareitakin, koska se oli velvollisuus. Tämä toimi huomattavasti paremmin: näin maanpuolustajat saattoivat vallata takaisin sen moraalikukkulan kuninkuuden, jonka pasifistit olivat ryöstäneet omakseen.

Nykyäärioikeistomme taas julistaa, että hyysäri- ja neekeri-Suomen edestä ei sotahuutoa esitetä. Hommafoorumilaisten maanpuolustustahto on tutkitustikin surkea verrattuna kansan keskitasoon. Touhua johtava, orjallisesti palvottu mestari (se ulkomaisen propagandan kääntäjärele) on itse evp-sivari, mikä vielä 90-luvulla olisi ollut äärioikeistopiireissä ennenkuulumatonta. Silti hommalaiset katsovat koko muun Suomen olevan sekulia rupusakkia juuri isänmaallisuuden kannalta.

Toki silloin kun hompanssit vedetään tilille maanpuolustustahdottomuudesta, heiltä putkahtaa odottamattoman rehellisiä vastakysymyksiä: Miksi maahanmuuttokriitikoiden pitäisi olla erityisen isänmaallisia? Miksiköhän? Ehkä siksi, että he itse halveksuvat kaikkia muita ja antavat ymmärtää olevansa isänmaallisempia.

Tuo möläytys räväyttää taas näkyville George Orwellinkin korostaman eron isänmaallisuuden ja (hommalaisten) ”kansallismielisyyden” välillä. Isänmaallisuus on sitä, että minä ja sinä ja Hentun Liisa kannatamme Suomen vapautta ja teemme yhteistyötä sitä puolustaaksemme, vaikka se merkitseekin meille eri asioita. Kansallismielisyys tarkoittaa sitä, että asianomaisella on omasta mielestään hieno suunnitelma Suomen tulevaisuudeksi, jota toteuttamaan hän lupaa kysymättä pakottaa minut ja sinut ja varmaan Liisankin. Jollemme alistu tähän, hän julistaa meidät Suomen vihollisiksi ja pettureiksi.

Ennen vanhaan naapurinamme oli Neuvostoliitto. Koska Suomi oli itsenäistynyt Venäjän hallinnasta samoihin aikoihin kun Venäjä muuttui Neuvostoliitoksi, Suomen politiikka oli aina vanhan venäjyytemme muistoa ja oman sisällissotamme (Venäjän sisällissodan yhden haaran) jatketta. Tämän taustan vuoksi vasemmistomme vierasti armeijaa ja suhtautui aatteelliseen sukulaiseensa Neuvostoliittoon ymmärtämyksellä.

Sittenkin kun Neuvostoliiton hirmuvaltaisuuden oli tunnustanut suuri osa vasemmistoakin, sitä ei haluttu avoimesti (ainakaan yhdessä porvarien kanssa) arvostella. Neuvostoliitto oli vasemmistolle ullakolla asuva seniili sukulaissetä, joka höperyyksissään uhkaili ohikulkijoita pyssyllä. Tietenkään ukkovaarin touhuja ei hyväksytty, mutta hänestä piti pitää huolta ja ottaa vastuuta, koska hän oli sukua.

Sosialistien ja porvarien vastakkainasettelusta ei ollut mikään pakko tulla niin katkeraa kuin siitä tuli. Jos väitätte vastaan, otan puheeksi Irlannin tilanteen. Siellä sosialismi ja työväenaate ovat jääneet poliittiseen paitsioon, koska Irlannin oman sisällissodan osapuolten – vapaavaltiolaisten ja tasavaltalaisten – perinteiden jatkajat ovat tärkeämmässä roolissa.

On Irlannissa toki sosialismia, ammattiliittoja tai uusvasemmistolaisuutta. Ne vain eivät ole – tämä ei ole vitsi – politisoituneet kuten meillä. Ne ovat pikemminkin osa politiikan työkalupakkia, josta tasavaltalaiset ja vapaavaltiolaiset kaivavat välineitä käyttöönsä.

Ei meilläkään ole syytä ajatella, että maanpuolustuksen ja äärioikeiston imagoyhteys olisi osa Jumalan säätämää järjestystä. Kiitämme ehkä Hommafoorumia vielä siitä, että se on yhdistänyt rasismin, fasismin ja maanpuolustusvihamielisyyden. Hommalaiset ovat lurjuksia sekä puolustusvoimien, maahanmuuttajien, ympäristönsuojelijoiden, legalistien että yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kannattajien näkökulmasta.

Hompanssit ovat oikein hyvä yhteinen vihollinen sekä puolustusvoimille että rasismin vastustajille, sekä vasemmistolle että maltillisille porvareille (joita Hommalla joka tapauksessa nimitellään kommunisteiksi). Kamppailu hompansseja ja heidän terroriaan vastaan on uusi talvisodan henki, joka yhdistää kunnon ihmiset konnia vastaan. Olemalla hompansseja vastaan olet ympäristönsuojelun, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja maanpuolustuksen puolella: hyvän puolella pahaa vastaan, parhaiden sivistysarvojen puolella raakalaisuutta vastaan, lännen puolella Venäjän iestä vastaan – sitä iestä, jota nyt Ukrainan niskaan väkivalloin sovitetaan.

Venäjän uusi asema poliittisella kartalla on omiaan selventämään sitä, kuka on vihollinen ja maanpetturi. Venäjä on nykyään ennen muuta taantumuksen asearsenaali ja tukija, aivan kuten tsaarien aikana. Se tukee äärioikeistoliikkeitä kautta lännen, ja Suomessakin se näkee persut liittolaisenaan. (Tämän saattoi lukea hiljattain esimerkiksi Venäjän verkossa – Suomi Venäjän mediassa -blogista, joka kertoo suomeksi, mitä Venäjän tiedotusvälineet meistä sanovat.) Toki Venäjää tukevat vanhasta muistista myös oikeat kommunistit (jotka eivät todellakaan ole sama asia kuin kaikenlaiset harmittomat ”ollaan kilttejä toisillemme” -lällävasemmistolaiset), mutta he ovat luultavasti jo aikoja sitten liittyneet persuihin.

Persuista saikin hiljattain potkut muuan itselleen ”Berija”-lempinimen antanut sälli, joka vähän liian rehellisesti kannatti Venäjän maailmanvaltaa bäckmanilaisessa hengessä. Vihjetietona olen kuullut, että persuihin on hivuttautunut muitakin poliittista kotia vaille jääneitä, Venäjää ihailevia kommunisteja. He ovat oikeuttaneet tämän itselleen olettamalla, että persut ovat aito kansan vallankumouspuolue; ja kun kansa (ketkä siihen kulloinkin lasketaan) nousee, kommunistien kuuluu astua sen johtoon tietoisena etujoukkona. Tämähän on koko kommunismin idea.

Persujen ja äärioikeiston keskuuteen levinnyt lännenvastaisuus ja Venäjän ihailu selittyy muullakin tavalla. Esimerkiksi sillä, että persut ovat Keskustan änkyräosasto. Maalaisliiton/Kepun tehtävä oli pitkään olla idänpolitiikkaa hoitava porvaripuolue. Sellainen tarvittiin, koska vaihtoehto oli, että Neuvostoliitto pitää ainoastaan kommunisteja luotettavina yhteistyökumppaneinaan Suomessa, ja arvaamme, miten kalpaten siinä olisi käynyt. Valitettavasti Keskusta teki tästä välttämättömyydestä hyveen. Siksi meillä on niin keskustalaisia kuin persujakin, jotka vastustavat EU:ta ja länsiyhteyksiä. Heidän mielestään niin vain kuuluu tehdä, koska Venäjää ei pidä ärsyttää.

Hiljattaisen tutkimuksen mukaan Venäjälle hännystelyä ja suomettuneisuutta sietävät kaikkein vähiten vihreiden ja vasemmistoliiton kannattajat. Tämä on tietenkin täysin ymmärrettävää, koska hommalaisten kiroama ”vihervasemmistolaisuus” on itse asiassa syntynyt 80-luvull kyllästymisestä taistolaiseen kommunismiin ja sen Neuvostoliiton-palvontaan. On suorastaan huvittavaa, millä innolla hommalaiset leimaavat esimerkiksi Heidi Hautalaa taistolaiseksi ja stalinistiksi, vaikka hän aikoinaan osallistui mm. Puolan solidaarisuusliikkeen tukitoimintaan, jota oikeat taistolaiset pitivät neuvostovastaisuutena.

Toisaalta samat Venäjää kritisoivat vasemmiston ja vihreiden idealistit suhtautuvat kyräillen myös puolustusvoimiin ja aseperustaiseen turvallisuuspolitiikkaan – aatehistoria nimittäin vaatii. Sen sijalle he ehdottavat kansalaisyhteiskuntien vuorovaikutusta rauhan takeeksi. Periaatetasolla se on hyvä idea. Valitettavasti Putinin politiikassa on kyse juuri siitä, että luonnollinen vuorovaikutus Venäjän ja vapaiden länsimaiden välillä tieten tahtoen tukahdutetaan. Kansalaisjärjestöjä leimataan ulkomaisiksi bulvaaneiksi ja kortistoidaan sellaisina, epäilemättä tarkoituksena sulkea rivijäsenet myöhemmin uuteen vankileirien saaristoon ja upottaa johtajat suohautaan. Voi siis sanoa, että A-suunnitelma on pettänyt. Vihreiltä ja vasemmistoidealisteilta tulee siksi voida kysyä, mikä heidän B-suunnitelmansa on, jos kerran armeija ja Nato eivät kelpaa.

Toki ainakaan vihreät eivät ole läheskään niin ehdottoman maanpuolustus- tai Nato-vastaista porukkaa kuin luullaan. Toisin kuin Hommalla valehdellaan, siellä on hyvinkin paljon Reserviupseerikoulun käyneitä poliitikkoja, jotka suhtautuvat maanpuolustukseen myönteisemmin kuin hommalainen. Nyt kun turpokeskustelu esimerkiksi Natosta on nousemassa, tällaisilla vihreillä on tärkeä rooli armeijan ja vapaamielisten, demokraattisten kansalaisten yhteisen Nato-myönteisen painostusryhmän kehittämisessä. Tämä tietenkin potuttaa sekä vasemmistohörhöjä että hompansseja, mutta se on niille vain oikein.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Muutos

Positiivinen. Sana, jolla olen aina kuvaillut itseäni.

Vaan piilossa jossain syvemmällä on ollut karvaammat liemet tarjolla. Ulospäin olen kovasti paheksunut, jos joku kovaan ääneen marmattaa toisen huonoa käytöstä. Yksin liikenteessä ollessani pään sisällä on ottanut aivolohkoon kaikenlaiset törppöilyt, väärännäköiset naamat tai huonot käytöstavat bussissa.

Kotona sama ääni kertonut, että ei ole nyt hyvä, kun ei ole saanut aikaiseksi sitä, tätä ja tuota. Sekös motivoi huushollin huoltoon ja tekemättömiin tehtäviin. Itseä ketuttaa oma saamattomuus ja siitähän saavat sitten kärsiä muutkin saamattomat. Ei kovin positiivinen yhtälö.

Viime vuoden puolella, pikkuhiljaa, aivoissa alkoi tapahtumaan jotain pieniä naksahduksia uuteen suuntaan. Jos kohtelisi itseänsä kuin ystävää eikä vihollista. Olisi lempeä, kun ei jaksa ja ylpeä, kun jaksaa. Katsoisi rakastavasti itseään ja muita.

Ja kas, eipä enää mussuta ääni samalla tavalla pään sisällä suurinta osaa päivästä.

Kotonakin on leppoisaa. On helppoa ja onnellista olla.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail