Syö tai kuole, syö ja kuole

Katson ehkä enemmän Hulua kuin suomalaista televisiota. Olen aina pitänyt itseäni aika immuunina mainonnalle, etenkin televisiomainonnalle. En sen jälkeen, kun ryhdyin katsomaan Hulua.

Ei mikään ihme, että jenkit ovat lihavia. Ruokaa oikealta, ruokaa vasemmalta, ruokaa ylhäältä, ruokaa alhaalta. Kuola vain valuu, kun katson erilaisten ketjupaikkojen mainoksia. Etenkin se, jossa on katkarapuja ja muita mereneläviä erilaisissa tirisevissä muodoissa, saa minut hulluksi himosta. Tiedän, että kaikki on epäterveellistä, ja silti olen harkinnut pikamatkaa lähimpään Amerikka-vyöhykkeen kaupunkiin vain voidakseni viikon ajan vetää itseni puutiaiseksi ketjusyöttölöissä aina KFC:n muussista ja ruskeasta kastikkeesta alkaen.

Vastapainoksi Hulussa on paljon lääkemainoksia. Nekin liittyvät syömiseen: troppeja masennukseen, laihduttamiseen, kakkostyypin diabetekseen, verenpaineeseen, sydänvaivoihin, nivelongelmiin… Lääkemainokset ovat hämmentäviä suomalaiselle, jonka televisiossa ei saa mainostaa mitään Mobilatia kummempaa. Jenkeissä lääkkeiden mainostus on aika vapaata, mutta ei ilman pitkää rimpsua disclaimereita, jotka pitää sanoa ääneen.

Lähes jokaisen tuotteen sivuvaikutuslistaan sisältyy ihan suoraan ”kuolema”. Ilmankos joka lääkkeen nimikin on kuin jokin tappava tauti.

Pekonin profeetta

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Hyvästi Juntlanti

Kuluneen viikon iltapuhteina olen kirjoitellut viimeistä lukua iirinkieliseen jatkojännäriini Tine san Iúntlainn, ”Tulta Juntlannissa”, jonka aloitin jo vuosia sitten, kun halla-aholaiset eivät vielä olleet savustaneet minua pois Plazalta. Rahaa en jännäristä ole saanut, koska niin suuri osa iirinkielisyystyöstä tehdään vapaaehtoispohjalta; sitä on julkaissut amerikanirlantilaisen tuttavani neljännesvuosittain ilmestyvä läpyskä An Gael. Koska loppuluvusta tulee neljästoista jakso, voitte siitä laskea, kauanko homma on ollut tekeillä. Sitä oli valmiina kai nelisen lukua siinä vaiheessa kun tarjosin sitä lehdelle, mutta tietysti vanha varasto aikanaan loppui ja joka kolmas kuukausi täytyi ryhdistäytyä väsäämään lisää.

Juntlanti on epämääräisesti Suomen kaltainen maa, mutta selvästi idyllisempi (siihen ei toki paljoa tarvita). Ruotsin sijasta Juntlannin toinen kieli on saksa, ja maan pääkaupunki Molopea on hyvin kaksikielinen. Saksankielisillä juntlantilaisilla on perussaksalaisia nimiä kuten Hartmut Bauer, Waltraud Stellmacher tai Detlev Weber – nimipuolella olen pyrkinyt epämääräisen pohjoissaksalaiseen leimaan. Tosin Molopeassa on myös tunnettu lakimiessuku jolla on niinkin tyypillisesti eteläsaksalainen nimi kuin Metzger. Tämä kai oli tahaton viittaus Hans Metzgeriin, kolmannen valtakunnan suomentaitoiseen edustajaan sotavuosien Suomessa. Hans Metzger muuten oli kotoisin Wiesbadenista, joka on tietenkin melko etelässä, Hessenin osavaltiossa.

Juntlannin kieltä ei kirjassa esiinny. Silloin kun kirjoitin Itä-Eurooppaan sijoittuvan iirinkielisen romaanin, siihen kyllä kehittelin oman slaavilaisen kielen, joka oli sekoitus venäjää, puolaa, slovakkia, sorbia ja muita alueen kieliä. Juntlannin kieltä minä sitä vastoin en osaa yhtään sen enempää kuin kukaan muukaan. Ainoat esimerkit juntlannin kielestä missään mielessä ovat juntlantilaiset nimet, jotka ovat yleensä foneettisesti yksinkertaistettuja muotoja suomalaisista – esimerkiksi Mutekan, joka tulee Mutikaisesta. Sankarin nimi on tosin Makar Turkan – siis Makarios Turkanen! Ilmiselvillä konnilla taas on sellaisia nimiä kuin Pulimulk, Paskapea tai Kusiaev. Pitäähän sitä vähän hauskaakin olla, kun vääntää pitkää kirjaa vaikealla kielellä.

Juntlannilla on toki käsinkosketeltava maisemansa ja ilmapiirinsä. Kirjassa mainitaan joitakin juntlantilaisia tuotemerkkejä, kuten tietokonefirma JUNTICOMP ja öljyntuontiyritys PETROJUNT. Mahdollisesti kirjaversioon tulee niitä lisää, jahka saan sen valmiiksi. Voisin esimerkiksi kuvata sitä, kuinka Makar Turkan seisoo ikkunan ääressä pohtimassa Juntlantia uhkaavaa terroristiryhmää, ja ulkona leimuavat mainoskyltit, joissa esiintyy JUNT-sanan sisältäviä brändejä: vaikka en viinan ystäviä olekaan, siellä voisi olla vermuttimerkki JUNTZANO. Vai onko se jo liian törkeää?

Terroristien tukikohta sijaitsee muuten hylätyssä tehtaassa Kesitun (saksaksi Kessentau) teollisuusalueella. Se sai nimensä Varkauden Käsityökadusta. Terroristit vuokraavat sen Venäjältä saamallaan rahalla ja perustavat sinne serverifarmin levittämään rasistista ja venäläismielistä propagandaa (voin sanoa olleeni aikaani edelle, sillä silloin kun aloin kirjoittaa juttua, lehdet eivät vielä kirjoittaneet Putinin propagandakeskuksista eivätkä äärioikeiston Venäjä-yhteyksistä). Sen verran kiero huumorintaju on, että mainitsin myös sennimisen kaupunginosan kuin Terska (hei, kun pääkaupungin nimi on Molopea, niin täytyyhän siellä olla myös Terskan kaupunginosa). Silläkin on saksalainen nimivaihtoehto, Terschen. Molopea muuten on saksaksi Mollenhaupt.

Juntlanti on loppujen lopuksi aika hauska maa – huumoria tarinaan mahtuu sen verran, että kirjan alussa terroristit sabotoivat olutpanimon kuljetusverkostoa, koska olut on saksalainen juoma, oikea juntlantilainen sitä vastoin juo ainoastaan kirkasta viinaa. Juntlantilaisten omia perinteitä en kirjassa juuri esittele, mutta juntlanninsaksalaisilla on vahva oma kulttuuri: esimerkiksi Makar Turkanin sairaanhoitajatyttöystävä on töissä saksalaisella rahalla perustetussa sairaalassa, joka on nimetty hygienian suuren sankarimarttyyrin Ignaz Semmelweisin mukaan.

Kirja ei ole täysin suoraviivainen jännäri: se paneutuu myös terrorismin uhrien kärsimyksiin. Luultavasti näiltä osin se on perusviihdettä inhimillisempi. Toki jännäristäkään ei tule hyvää, ellei siinä ole hyviä ihmisiä, joiden puolesta jännätä; ja on myös korostettava, että nämä hyvät ihmiset ovat oikeassa vaarassa. Traudin, Makar Turkanin tyttöystävän, työkaveri nimittäin kuolee terrori-iskussa, ja Traud menee tarkistamaan, pärjääkö työkaverin aviomies pienen tyttärensä kanssa. Tytär on niin pieni, ettei ymmärrä vielä, mitä kuolema tarkoittaa ja missä äiti on. Tällä tietenkin korostetaan terroristien pahuutta ja säälimättömyyttä.

Homman aikana olen kyllä oppinut arvostamaan niitä viihdemaakareita, jotka pystyvät vääntämään verstaastaan jännärin kuukaudessa ja kaksi parhaassa. Juonen kaikkien lankojen pitäminen käsissä ei ole helppoa, enkä sano että se minultakaan olisi kovin hyvin onnistunut, vaikka oma työni vei vuosia. Olen varma ettei tekele tällaisenaan ole vielä kypsä oikeaan kirjamuotoiseen julkaisuun. Onneksi kustantaja antaa luultavasti tämänkin teoksen Nicholas Williamsin luettavaksi, ja hänen neuvoistaan oli viimeksikin kallisarvoista apua. Williams on itse englantilaistaustainen iirin kielen tutkija – taitaa olla jo eläkkeellä – joka on nyt vanhoilla päivillään taas keskittynyt Cornwallin kelttikielen, kornin kielen, tutkimiseen ja kirjojen kornintamiseen. Hän on julkaissut jo korninkielisen käännöksen ainakin Stevensonin Aarresaaresta.

Iiriksikin se Aarresaari on käännetty, mutta en ole itse nähnyt kyseistä kirjaa. Sitä vastoin minulla on kyllä nyt iirinkielinen käännös Tri Jekyllistä ja Mr Hydestä, joka ei ole uusi – sen on iirintänyt joku niistä vanhoista aktivisteista, jotka käänsivät viktoriaanisia klassikoita An Gúm -valtionkustantamolle joskus kaksi-kolmikymmenluvulla. Minulla on itselläni hyllyssä sellaiset vanhat iirinnökset sekä Walter Scottin Ivanhoesta että Dickensin Kahdesta kaupungista, mutta minun pitäisi kai ehtiessäni itse toimittaa ne uudelle oikeinkirjoitukselle. Tämän Jekyllin ja Hyden tarinan on toimittanut nykykieliseen asuun joku Roibeard Ó Conaing, ihan outo kaveri minulle.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Dieettikuulumisia

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=0mi7AsBUnjs]Hesari uutisoi eilen television painonpudotusohjelmista ja kyseli muutamalta osallistujalta nykykuulumisia. Se ei kai ole mikään uutinen, että pikadieetit eivät toimi. Ei ainakaan, jos elintapoja ei muuteta kokonaisvaltaisesti. Itse olen tyypillinen jojottaja painon suhteen. Paino on parin viime vuoden aikana pyörinyt 15 kilon haarukassa. Tähän on tietysti vaikuttanut pari vuotta sitten sattunut vakava loukkaantuminen, olkapääleikkaus ja sen jälkeinen pitkä kuntoutus.

Painonpudotus on melko helppoa, sillä enemmän joutuu luopumaan kuin tekemään. Omat tekosyyni treenaamiseen ja painonhallintaan ovat liittyneet olkapäihin. En ole saanut tai kyennyt harrastaa niitä lajeja, joita olisin halunnut. Aikoinaan kovin pala oli koripallon lopettaminen. Sen jälkeen en urheillut useampaan vuoteen lainkaan ja menetin kiinnostuksen liikkumiseen. Nyt olkapää on kunnossa elämiseen, työntekoon ja liikkumiseen. Ja samalla treenaamiseen on löytynyt uutta puhtia.

Television laihdutusohjelmista oma suosikkini on ehdottomasti ”Extreme Makeover: Weight Loss Edition”. Siinä dieetti ja treenijakso kestää vuoden ja aloituspainot ovat huimia. Yksi sarjan jaksoista on kolahtanut kuitenkin poikkeuksellisen rajusti. Toisen tuotankauden kolmannessa jaksossa painoa pudottaa autokolarissa toisen kätensä menettänyt Ryan. Hänen treeniä katsellessa kymmenen vuoden takaiset olkapääongelmat tuntuvat huonoilta tekosyiltä. Kuten Ryan osuvasti muistuttaa, niin aina on esteitä tiellä. Jos yksikätisyys ei ole ongelma, niin miksi sitten jo kuntoon saatu käsi. Ehkä minäkin olen kesällä bikinikunnossa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Oliko kliffaa?

10613145_10153308299094156_4353053315896337817_nOtetaanpa sellainen ISO9001-leimattu normikeskiviikko.

Jengi kytee elin otsikossa aamuruuhkassa; kaikkia vituttaa. Viikonloppuun saakka päästäkseen täytyy rämpiä läpi kolmen, enimmäkseen puuduttavan, työpäivän läpi. Pomo on todennäköisesti lyhytkatseinen, itsekeskeinen mulqvisti, joka toimii parhaimmillaankin vain työjarruna tekemiselle.

Mikrolounas maistuu aaltopahville ja ne onnekkaat, jotka pääsevät kanttiinin salaattipöydän ääreen, eivät ehkä tunnekaan oloaan kovin onnekkaaksi, kun tarjolla on viimeperjantaiset savumakrillit purkkipestolla uudeksi tuunattuna ja ylijäämämakaronit eilispäivän pastasta. Ja samaa saatanan salaattisuikaletta, kuin joka päivä viimeisen viiden vuoden ajan.

Iltapäivällä on joku tyhjänpäiväinen strategiapalaveri, jossa pomo mesoo viime kvartaalin kusista tulosta ja uhkaa kaikkia toimenpiteillä, jos ei ala, vittu, se työnteko ja tuloksen tekeminen maistua. Kahvi on halvinta private label -shittiä jota Ass-ryhmä maahan tuo.

Neljältä rynnätään iltapäiväruuhkan vapaavalintaisille erikoiskokeille, kuka millekin kaupungista poisvievälle valtatielle. Madellaan kävelyvauhtia tunti, jotta päästään lyömään oikea sorkka tulipellistä läpi konehuoneen puolelle loppumatkan viimeiselle kilometrille, kun on niin kauhea kiire, muka.

Ja sitten olen minä ja mun keskiviikko. Sain ajella tyhjällä tiellä, juuri huolletulla autolla, hyvässä talvikelissä halki puolen Suomen, kuunnella radiosta rytmimusiikkia ja laulaa mukana jälkeläiseni kanssa. Joroisissa juotiin munkkikahvit. Tirskuttiin kahdestaan keski-ikäiselle sarkahoususedälle, joka tiputti lusikkansa lattialle ja jonka pyllyvako näkyi, kun se kumartui sitä poimimaan. Ostettiin pussi vaahtokarkkeja ja pari pillimehua ja ohitettiin kolme rekkaa nelostiellä. Kerrottiin pieruvitsejä. Kotona rötkähdettiin sohvalle just sopivasti kello 16.00, kun monia muita rupesi justiin vituttamaan, että on vielä kaksi työvuoroa ennen viikonloppua.

Niin sitä mä vaan, että oliko kliffaa duunissa, plebeijit?

Turisti

The bitch is back. Run!

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Tukka hyvin

tukkaaKävin maanantaina luottokampaajalla. Luottokampaaja on sellainen, jolle voi vähän höpistä elämästään ja joka tekee oman duuninsa hyvin. En ole turhan tarkka tukastani – se kasvaa sellaista kyytiä, että silloin kun pidin sitä pitkänä sen on leikannut yks sun toinen tuttu ja välillä nyrhin sen ihan itse peilin kanssa. Nyttemmin mulla on sellainen 15v teini, jonka taidot saksien kanssa hämmästyttää ainakin mut ja ajoittain jopa frenditkin.

Mutta aina silloin tällöin on aika luksusta istua pehmeään nahkatuoliin ja antaa lempparikampaajani tehdä oman juttunsa. Joskus aikoinaan menin puolimetrisen tukan kanssa paikalliseen ja käskin leikata tukasta lyhyen. Onnekas sattuma, että omilta huudeilta sattui löytymään ihminen, jolla on oikeasti hyvät aineet ja kykyä leikata tukka siten, että se sopii myös naamaan.

Nyttemmin mun lempparikampaajallani on oma pulju. Mullehan on ihan luksusta kun voin vaan sanoa, että ”tällä kertaa jotain räväkämpää” tai ”nyt ois joku ladylike-tyyli påp” ja saan sitten aina parempaa kuin olisin itse keksinyt. Tälläkertaa tyypattiin väriyhdistelmää violetti-oranssi-pinkki.

Tämmöiseltä näytti kun kampaaja tän föönasi. Totuus tukasta on toki se, että kun työnnän sen pipoon se sojottaa vähän sinnetänne sisätiloissa, mutta kieltämättä ei enää tunnu ihan niin vanhalta ja kuluneelta.

tukka2 tukka1

Ensimmäinen blogi tuli perustettua joskus vuonna 2003, mutta se on ajan saatoissa hävinnyt. Vanhin netissä edelleen livenä oleva blogi multa on Ihan kiva elämä, jota kirjoittelin aktiivisemmin vuodesta 2004 vuoteen 2010. On käynyt vähän samoin kuin kaikille muillekin wanhan kaartin ihmisille: ei oikein jaksa ei kykene ryhtymään ja keskustelu on siirtynyt pääasiallisesti Facebookiin. 

Olisikohan aika palata takaisin juurilleen?

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

The cat is in the moon.

Joskus sitä on ihan tosissaan muutaman vapaapäivän tarpeessa välittömästi viikonlopun jälkeen. Olen hillunut viime viikonlopun lähinnä seisaallani kokkaus- ja tarjoiluhommissa, se tuntuu selässä ja jaloissa kovin rajuna kipuna. Varsinaisten juhlien jälkeen toverit houkuttelivat jatkoille, joten kyseessä todellakin tuntui olevan se legendaarinen perjantain ja maanantain välinen yö.

Työpäivät ovat sekavia, mutta se ei ole mitään uutta, sekavuutta on jatkunut reilut puolitoista vuotta. Kun siihen yleissekavuuteen yhdistää särkevän kropan ja sieluasyövän väsymyksen, on elämä varsin vittumaista.

Monet valvovat yön, kun on täysikuu. Minä saan silloin tällöin nukuttua juuri täydenkuun yönä, toivottavasti tänäänkin.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Musta tulee isona valkoinen

Times Square, NYC

Times Square, NYC

Tämä kuva on yhdeksän vuotta vanha. Vuonna 2006 Times Square oli lähes samanlainen kuin nytkin.

Silloin, kuten joskus aikaisemminkin, ajattelin että minusta tulee isona jotain sellaista kuin kaikista muistakin – valkoinen.

Valkoinen oli hyvänä pidetty standardi, jota kunnioitettiin ja hyväksyttiin. Kaikki halusivat olla valkoisia ja valkoisten kavereita.

Mutta toisin kävi. Minusta tulikin punainen. Vaikka oli outoa olla punainen, ja vaikka punaisia ei ollut niin paljon.

Näin jälkeenpäin ajatellen, on hienoa olla punainen. Ja silti minulla on kavereita.

Seuraavaksi minun punani vain syvenee. Mikä on sinun värisi?

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Sisäpiirissä

Silloin ennen vanhaan melkein kaikki bloggaajat, jotka olivat jotakin, asuivat Helsingissä, ja vielä nimenomaan Kalliossa. Meillä maakunnissa sitä

Karhupuiston lumiukot

Karhupuiston lumiukot

kutsuttiin sisäpiiriksi. Taisin itsekin joskus blogata, tai ainakin ajatella paikasta vähän nihkeästi. Kukahan bloggaaja se oli, vai oliko se joku piikikäs insinööriluonne joka parodioi jotakuta toista, joka kirjoitti pitävänsä kaduilla virtaavista kusivanoista joiden yli hyppiä? Aika paljon on varmaan virrannut pissaa kantakaupungin kaduilla sitten niiden päivien, ja viime vuoden lopussa muutin itsekin tänne. Kyllästyin työmatkoihin, leikittelin ajatuksella, kävin osittain työkavereiden yllytyksessä yhdessä yksityisnäytössä, ja tässä sitä ollaan.

Vaan missä on bileet? Missä on päivittäiset kohtaamiset tuttujen kanssa, joiden kanssa sitten siirrytään jonnekin kaljalle tai kahville? Taidan olla myöhässä, ja paikka olla passé. Olisi pitänyt muuttaa Nurmijärvelle, vaikkakin on myönnettävä ettei kaduta. Pääsen kävellen töihin 10 minuutissa, eikä keskustaankaan paljon sen pidempi ole. Oikeastaan tässä olisi pieni mahdollisuus katumukseen, joka olisi se etten tehnyt tätä aiemmin. Olen jostain syystä päässyt tyttöjen kanssa puheisiin useammin kuin lähiössä koskaan. Naapurin nuori nainen tuli oikein käsipäivää sanomaan. Hän paljastui vapaaksi naiseksi, vaikka luulin sinkkunaisten lajin hävinneen maan kamaralta tyystin. Ei edellisessä asunnossani Espoon rajan tuntumassa minulle muut puhuneet kuin vanhat mummot ja jokunen nuorempi mies.

Lauantaina ajoin illalla hirveässä räntämyrskyssä  Tampereelta kotiin – olin teatterissa käymässä, mutta en kehtaa sanoa mitä katsomassa – ja kotitaloni rapun edessä kaksi nuorta, laittautunutta naista oli juuri saapunut tupakalle, ja toiselta jäi kaulahuivi oven väliin. Kas siinä hyvä tilaisuus sulavalle supliikkimiehelle iskeä tuttavuutta. Minä sen sijaan töräytin ajatuksissani jotain tyyliin ”hieno saavutus”, avasin oven, ja yritin punastellen vielä korjata tölväisyäni jollain ”onneksi satuin paikalle pelastamaan sut pinteestä”. Onneksi, onneksi, tytöt olivat sen verran juhlatuulella että naureskelivat hyväntuulisina. Ei tämä miljöönvaihdos taida kuitenkaan vanhapoikuuteeni kuitenkaan auttaa.

Edit 3.2.2015 16.55: Pitäisi kuulemma käyttää enemmän kuvia. En ole eri mieltä, joten lisätään.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

TRAGEDIA JA VÄÄRYYS

László Marton: Kiskirálylány

László Marton: Kiskirálylány

Kävin tuossa taannoin taas kerran henkisessä kotikaupungissani Budapestissa.

Paprikajauhe- ja kolbászvarastoja oli täydennettävä.

Helposti voisin kuvitella muuttavani joskus pysyvästi takaisin Pestin juutlaiskortteleihin. Sinne oli avattu syksyn aikana uusi ravintolakujakin. Kaksisataa metriä unkarilaista streetfoodia ja paikallisia viinejä.

Kamala tragedia on, ettei Suomesta saa kahdeksalla eurolla pullollista erinomaista punkkua ja ämpärillistä kunnollista gulassia.

Vääryyttä, perkele!

Turisti

The bitch is back. Run!

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Olen unessa useasti

Portaikko Louvresta

Mulla on pari paikkaa, joihin painajaisunista herättyäni yritän mennä. Tämä on kaunein niistä: portaikko Louvresta.

Ensimmäisen kerran kun tähän istahdin (joskus 90-luvun alussa) olin kiertänyt museota päivätolkulla taideähkyyn asti. Ällistynyt, kyllästynyt, ihastunut, innostunut. Tuntenut kamalasti kaikenlaista, oppinut valtavia määriä uusia asioita. Peilaillut teorioita vastakkain itse töiden äärellä, yrittänyt ymmärtää mikä vimma saa osan ihmiskunnasta vuosisadasta toiseen tuhlaamaan järjettömän pitkiä tunteja siankarvasiveltimen tai taltan kanssa. Kaikki oli niin liikaa.

Ja sitten astuin valkoiseen kiviportaikkoon, josta kaikki muut kaahasivat läpi formulavauhtia. Henkeä salpasi. Oli hiljaista, tyyntä ja kaikki se historia hidastui rauhalliseen tahtiin, ymmärrettävään. Istuin alas. Kuljetin kättä kuluneilla kivillä – osa laidan kivistä oli vielä tuolloin entisöimättä-  ja niiden rosoinen pinta ja rikkoontuneet kulmat tuntuivat aidommalta kuin mikään, mitä koko päivänä talossa olin nähnyt. Todellisemmalta.

Tänne menen kun on kaikki liikaa.

Ja viimeyönä joku paskapää oli kylvänyt mäkkäriroskia portaikkooni ja auktoriteettihahmot selvensivät siellä mulle asioitten ikävää tosilaitaa.

Dear Alitajunta: I hate you.

Ensimmäinen blogi tuli perustettua joskus vuonna 2003, mutta se on ajan saatoissa hävinnyt. Vanhin netissä edelleen livenä oleva blogi multa on Ihan kiva elämä, jota kirjoittelin aktiivisemmin vuodesta 2004 vuoteen 2010. On käynyt vähän samoin kuin kaikille muillekin wanhan kaartin ihmisille: ei oikein jaksa ei kykene ryhtymään ja keskustelu on siirtynyt pääasiallisesti Facebookiin. 

Olisikohan aika palata takaisin juurilleen?

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail