Juorutäti Berberova

Venäjän taidon elvytysprojektini on niin pitkällä, että lueskelin pääsiäisenä Nina Berberovan kirjaa Zhelaznaja zhenshtshina, ”Rautanainen”, joutumatta plaraamaan sanakirjaa. En olisi voinut, vaikka olisin halunnut, sillä olimme vaimon kanssa sukuloimassa Keskikokoosenkyrön Puukkooluomalla (paikannimi muutettu), ja jätin tarkoituksella sen hakuteoksen kotiin. Berberovan kirja käsittelee Maria Zakrevskaja-Benckendorff-Budbergia, epäilyttävän oloista naiseläjää, joka oli aatelista sukujuurta, mutta toimi ilmeisesti Neuvostoliiton vakoojana. Kirjaa ei ole suomennettu, mutta englanninnettu kyllä, nimellä Moura: The Dangerous Life of the Baroness Budberg. Muutenhan Berberova tunnetaan meilläkin muistelmateoksestaan Kursivointi minun.

Täti vaikuttaa aika lailla mieltyneeltä erilaisiin juoruihin. Tätä pidän kielen harjoittelun kannalta ihan hyvänä juttuna. Historiallisista tapahtumista hänellä tuntuu kuitenkin olevan hieman liian suuripiirteiset käsitykset. Suomen sisällissodassa hän väittää valkoisten ajaneen punaisia pohjoiseen, kun minun muistini mukaan rintama liikkui ihan vastakkaiseen ilmansuuntaan. Hän myös väittää valkoisten suomalaisten värväytyneen innolla mukaan brittien interventiojoukkoihin. Eikös se pikemminkin mennyt niin, että valkoisilla oli Aunuksen retkensä, ja se porukka, joka meni brittien kelkkaan, taas olivat ne Oskari Tokoin värväämät kuninkaan punikit? Niistähän taisi olla tölsössä dokumenttiakin joskus vuosi tai seitsemän takaperin.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Lisää kirja-asiaa

Kylläpä täällä taas on hiljaista. No, jos vaikka saisin porukan reipastumaan kirjoittamalla malliksi vähän lisää kirja-asiaa.

Iirikirjabloggauksesta unohtui Liam Ó Muirthilen An Colm Bán, ”Valkoinen kyyhkynen”, joka sijoittuu maailmansotien väliseen Pariisiin. Ó Muirthile ei ole aivan lahjaton kirjoittaja: silloin kun selailin ensimmäistä koskaan käsiini saamaani iirinkielistä kirjaa, itse asiassa kaksikielistä runoantologiaa The Bright Wave – An Tonn Gheal, siinä oli joitakin Ó Muirthilenkin värssyjä. Hän se taisi olla, joka kirjoitti eräässä runossaan jotakuinkin niin, että ”kuu on tänä yönä vain yksi kohdevalo” (níl sa ghealach anocht ach spotsolas eile). Kuun vertaaminen diskovaloon ainakin olisi hänen näköisensä heitto, sillä hän on sittemminkin kunnostautunut nimenomaan kaupunkikuvauksilla – maaseutumiljöö on niin kiinteä osa iirinkielistä kirjallisuutta, että kaupunkiaiheiset teokset ovat yhä iso juttu.

90-luvulla Ó Muirthile kirjoitti oliko se nyt Irish Timesiin kolumnia An Peann Coitianta – ”Yleiskynä”, tai miten tuo nyt pitäisi kääntää – ja olen sittemmin lukenutkin ne pakinat, kun ne ilmestyivät sellaisena pienenä harmaankeltakantisena niteenä (sekin pitäisi kaivaa esiin ja lukea uusiksi). Opin koko lailla kaupunkielämän sanastoa, mutta sitä en vielä, mitä pyörillä kulkeva roskapönttö, wheelie bin, on iiriksi, koska Ó Muirthile käytti sellaisesta englanninkielistä sanaa iirinkielisessä tekstissä. Sittemmin olen toki oppinut iirinkielisen terminkin, araid rothach, vaikka tuo roskapöntön nimi araid on ihan kuollutta sanakirjakieltä. ”Roskis” on iiriksi nykyään yleensä truflais, muun muassa tietokoneen näytöllä. (Spämmi on iiriksikin yleensä spam, mutta sellaista sanaa kuin turscar näkee joskus. Oikeastaan se tarkoittaa rannalla mätänevää leväsössöä tai pilaantuvia ruoantähdepaloja, tai niin ainakin Niall Ó Donaillin iso iiri-englanti -sanakirja sanoo. En kyllä siihenkään syntyperäisiltä puhujilta kerätyssä folkloressa ole törmännyt.)

Colm-Hi_300_425_c1

Liam Ó Muirthilen romaanin ”An Colm Bán”, Valkoinen kyyhkynen, on julkaissut Cois Life -kustantamo.

 

Tämä uusi romaani vaikuttaa muuten mielenkiintoiselta, mutta lauserakenteita vaivaa tietty englantivaikutteisuus – siis siinä on sellaisia typistettyjä ja vajaita lauseita, jotka eivät vaikuta luontevilta iiriksi. Iirillä on oma tapansa käyttää vajaita lauseita ja lauseenvastikkeita, ja odottaisin Ó Muirthilen osaavan sen paremmin. Ajankuva Punaisine myllyineen ja ”music-halleineen” on kyllä mukaansatempaava,

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Kirjabloggaus

Cóil_Learaí_Ó_Finneadha_-_An_Ghlanfhírinne_300_465_c1

lähde: cic.ie

Pitkästä aikaa tuli hommattua iirinkielisiä kirjoja, ja täytyyhän niistä sanoa jotain.

Ensinnäkin Cóil Learaí Ó Finneadhan An Ghlanfhírinne – kirjan nimi tarkoittaa ”Puhdas totuus” tai ”Totinen tosi”. (Etunimet ovat englanniksi kirjoitettuina Cole Larry, ja tuo pelottavan näköinen sukunimi äännetään lähinnä ”oo finjuu”.) Cóil Learaí on minulle jo vanha tuttavuus edellisen novellikokoelmansa Tórramh an Bhardail (”Urosankan ruumiinvalvojaiset”) ansiosta. Kuten sen nimestä voi arvata, Cóil Learaí kertoo lähinnä hassuja sattumuksia maaseudulta, joissa ei oikein ole ainesta tarinoiksi asti. Ainoa, mikä ne pelastaa, on melkoisen rikas ja kaunis kieli – itse asiassa yllättävänkin puhdas englannin vaikutteista ollakseen näillä keleillä kirjoitettua. Myös tämä uusi novellikokoelma vaikuttaa juuri kielellisesti loistokkaalta. Vaikka olen itse lukenut kansanomaista jutunkerrontaa iiriksi viimeiset seitsemäntoista vuotta putkeen ja osaan iirini siksi aika hyvin, Ó Finneadhan uusi kirja lähetti jopa minut sanakirjaa plaraamaan.

 

Cás Aduain

lähde: evertype.com

Sitten se Jekyllin ja Hyden iirinnös. Mainitsinkin jo että sen on nykyoikeinkirjoitukselle toimittanut uppo-outo Roibeard Ó Conaing, kääntäjä taas on muuan Conall Ceárnach (joka pitäisi oikeastaan kirjoittaa Conall Cearnach, koska a on aina pitkä rn:n edellä – se on itse asiassa mytologiasankarilta nyysitty nimi), oikealta nimeltään Frederick William O’Connell, tai iiriksi Feardorcha Uilliam Ó Conaill. Papin poikana hän oli tietysti protestantti, mutta kääntyi ilmeisesti katoliseksi iirinkielisyystyön innoittamana ja meni naimisiin skotlantilaissukuisen ranskalaisen katolisen kanssa. Hän oli kuitenkin oppinut iirin jo vanhemmiltaan. Mahdollisesti he edustivat Irlannin protestanttista iirinkielisyystyön perinnettä, joka usein unohdetaan, mutta jolla on syvät juuret, itse asiassa syvemmät kuin modernilla katolisella nationalismilla.

Tri Jekyll ja Mr Hyde on minulta itse asiassa jäänyt lukematta muilla kielillä kuin iiriksi – samaan kategoriaan kuuluvat Jumalainen näytelmä ja Odysseia (siis se alkuperäinen muinaiskreikkalainen), jotka ovat olemassa iiriksi käännettyinä. Ne iirinsi muuan Pádraig de Brún, pappismies muuten (ja hänen varastoissaan on paljon muutakin klassista kirjallisuutta iiriksi, kunhan Ciarán Ó Coigligh saa ne toimitettua julkaisukuntoon). Odysseiasta on olemassa muitakin iirinnöksiä, luullakseni ihan muinaisiirin aikakaudelta asti. De Brúnin käännös on nykykielen merkittävin ja noudattaa alkutekstin runomittaa; muistelen hiljattain nähneeni jossain päin nettiä tekstinäytteen suorasanaisestakin versiosta.

Mutta palataan siihen Jekylliin ja Hydeen. Kirja on oikein hyvää iiriä muuten, mutta siitä huomaa että se on An Gúm -kustantamon 20-30-lukujen käännösryysiksen tuotetta (siihen aikaan iirinnettiin niin Stevensonia, Dickensiä kuin Jack Londoniakin): virkkeet pakkaavat olemaan turhan pitkiä ja polveilevia. Viktoriaaninen englanti ei käänny luontevaksi iiriksi. Itse asiassa ranskasta iirinnetyt klassikot (olen lukenut Vernen Maailman ympäri 80 päivässä ja Prosper Mériméen Columba-nimisen romanttisen kostotarinan iiriksi) tuntuvat onnistuvan paremmin, vaikka niissä on keskimäärin 1-2 lausetta per kirja, joissa ei ole mitään tolkkua, kun kääntäjä ei ole saanut väännettyä alkutekstin sitä kohtaa ymmärrettävään asuun.

Caoimhin Ó Cearnaigh

lähde: coisceim.ie

Seuraava potilas on Liam P. Ó Riainin Caoimhín Ó Cearnaigh. Kirjan nimi on sama kuin päähenkilön, ja Caoimhín on se mistä englannin Kevin tulee – maineikkaan brittiläisen jalkapallosankari Kevin Keeganin nimi kääntyisi vaivatta iiriksi muotoon Caoimhín Mac Aodhagáin. Ó Riain on minulle uusi tuttavuus iirinkielisenä kirjailijana, mutta tiesin ennestään hänen kirjoittaneen englanniksi paljon kansallisista aiheista sekä toimineen iirinkielisyysliikkeessä jonkinmoisena takapiruna (iirinkielinen nettielämäkertasaitti mainitsee hänen ylipuhuneen Pádraic Ó Conairen kirjoittamaan teoksensa iiriksi, ja Ó Conaire, joka eli noin puolen vuosisadan mittaisen elämän vuoden 1900 molemmin puolin, jättikin perinnöksi yhtä ja toista yhä merkittävää kamaa, ennen muuta ensimmäisen modernin romaanin iiriksi).

Caoimhín Ó Cearnaigh -romaani kertoo nuoresta miehestä, joka tulee pienestä paikasta Dubliniin opiskelemaan (Ó Riain oli itse kotoisin Tipperarysta, joka tuolloin oli vielä melko iirinkielistä aluetta ja jossa on yhä oma iirinkielisyysjärjestö, Tiobraid Árann ag Labhairt eli ”Tipperary puhuu”) ja tutustuu siellä moniin uusiin aatteisiin, kuten jälleensyntymisuskoon, johon hän sitten hurahtaakin täysillä. Hämmentävää huomata, miten yleismaailmallinen ja aikakaudesta toiseen samanlainen nuoren provinssiopiskelijan kohtalo isossa kaupungissa on.

 

costagocostamor

lähde: cic.ie

 

Sitten on vuorossa Frank Reidyn Ó Chósta go Cósta, Rannikolta rannikolle. Frank Reidy on entinen Irlannin armeijan ceannfort – ilmeisesti majuria vastaava sotilasarvo, joka käännetään komentajaksi – joka toimi rauhanturvatehtävissä Ruandan kansanmurhan jälkiä siivoamassa. Miehen sydän jäi Afrikkaan ja hän matkusteli siellä jäätyään armeijasta evp:ksi. Nyt hän on julkaissut seikkailuistaan komean kuvitetun kirjan, jossa Afrikan eksotiikka pääsee todella oikeuksiinsa. Silloin kun minä aloin harrastaa iiriä, iirinkieliset kirjat olivat painoasultaan vaatimattomia, mutta nyt on päästy niistä ajoista kummasti eteenpäin.

Frank Reidyn nimi iiriksi käännettynä olisi Proinsias Ó Riada, mutta hän käyttää englanninkielistä muotoa. Tämä ei tee hänestä vähemmän iirinkielistä (kirjasta päätellen hän osaa iiriä lähes äidinkielen tasoisesti) – joskus kuulemani anekdootti kertoi miehestä, jonka iirinkielinen nimi oli Joe Daly, koska sen nimisenä hänet tunnettiin iirinkielisen kylän raitilla, mutta joka englanninkielisissä yhteyksissä kutsui itseään Seosamh Ó Dálaigh’ksi, koska halusi muistuttaa olevansa syntyperäinen iirinpuhuja.

Reidy vaikuttaa mukavalta kaverilta siellä Afrikassa liikkuessaan: Irlanti ei ole vapaa raa’astakaan rasismista, mutta monet irlantilaiset osaavat luonnostaan suhtautua ihmisiin ihmisinä, ja siksi Irlannista niin kovasti pidetään. Rasisti-Suomen ilmapiiristä voi vapautua lukemalla iirinkielisten kansanihmisten juttuja siirtotyöläisajoilta briteistä tai jenkeistä, koska heillä on aina reilu ja konstailematon asenne kaikkia kansallisuuksia ja ihonvärejä edustaviin työmaakollegoihin.

An_Leon_An_Bandraoi_agus_an_Prios_Éadaigh_300_457_c1

lähde: cic.ie

Viimeiseksi jää C.S.Lewisin Velhon ja leijonan (The Lion, the Witch and the Wardrobe) iirinnös An Leon, an Bandraoi agus an Prios Éadaigh. Kääntäjä on Antain Mac Lochlainn, jonka tiedän päteväksi kaveriksi, mutta jonka iiri on hiukkasen laimeaa – Ulsterin murteen vaikutus tuntuu, mutta se on kuitenkin vähän sellaista lapsille yksinkertaistetun oloista kieltä. Ehkä se on alkutekstinkin vaikutusta, mene tiedä. C.S.Lewisin Perelandra-Thulcandra-Malacandra-trilogiaa arvostan, koska Lewis oli siinä kiertelemättä oma kristillinen itsensä: esimerkiksi se enkelin kohtaaminen on jäänyt mieleen vaikuttavasti ajateltuna tilanteena, kun kertojaminä sanoo aluksi enkelin seisseen vinossa koko muuhun maailmaan nähden, mutta korjaa sitten, että koko muu maailma oli se joka oli vinossa, enkeli taas suorassa jonkin oleellisemman ja tärkeämmän koordinaatiston mukaan.

Narnia-sarjasta tulin pikkupoikana lukeneeksi ensin viimeisen osan, Narnian viimeinen taistelu, johon olin vähän pettynyt, koska siinä paljastetaan valmiiksi jutun juoni eli se, että koko homma oli alusta saakka allegoriaa kristilliselle syntiinlankeemus- ja pelastushistorialle.

On Lewis silti ihan pätevä kirjoittaja. Kristillinen hartauskirjallisuus saisi olla laajemminkin yhtä hauskaa, nokkelaa ja innoittunutta kuin hänen teoksensa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Intiaaniasiaa

Facebookilla oli taas hankaluuksia, kun osoittautui, ettei se hyväksynyt Amerikan alkuperäisasukkaiden keskuudessa yleisiä luontoon liittyviä kuvailevia nimiä, mitä näitä nyt on kaikenlaista Laulavaa puroa ja Etäistä laaksoa, pari esimerkkiä hatusta vetäistäkseni. Itsehän en valitettavasti osaa ensimmäistäkään intiaanikieltä, mitä nyt olen noiden eteläamerikkalaisten oppikirjoja vähän vilkuillut. Amazonilta löytyi näet kaksi nahuatlin (atsteekkikielen) kirjaa, joista toinen aloitti jo ensimmäisessä kappaleessa aidoilla tekstinäytteillä operoinnin – nahuatliksi on nimittäin säilynyt valtavasti tekstimateriaalia ihan conquistan eli espanjalaisvalloituksen jälkeisiltä ajoilta. Kaikki se ei tosin ole mitään jännittävää jumaluhraustarinaa. Enemmänkin ne jutut vaikuttavat sellaisilta espanjalaistuneessa kulttuurissa elelevien ihmisten käytännönläheisiltä löpinöiltä, esimerkiksi testamenteilta: muija ottakoon sen talon sieltä torin laidalta, rakastajattarelle saa välttää se aurinkokuivatuista tiilistä pykätty rötiskä sieltä laitakaupungilta, mutta ne kultakorut se kyllä saa pitää.

Olen vähän matkaa lukenut sitä nahuatlin oppikirjaa, mutta ainoa sana, jonka siitä juuri nyt muistan, on ehecatl, tuuli. Tuota h:ta ei oikeasti merkitä, se on vain oppikirjojen apumerkki, jotta sen tietää ääntää oikein. C on k, -tl, joka toimii lähinnä yksikön määräisenä artikkelina, on kai sellainen walesilaisen ll-äänteen kaltainen, siis soinniton ällä, jossa ilma kohisee suun sivuilla.

Nahuatlilla on paljon sukulaisia myös Yhdysvaltain eteläosien intiaanikielten joukossa. Muistelen pikkupoikana ajatelleeni, että Etelä-Amerikan intiaanit olisivat jostain syystä ihan eri asia ja eri porukkaa kuin länkkäreissä kuvatut, mutta ihan niin se ei mene. Nahuatlille sukua ovat ainakin hopien, shoshonien, comanchien ja utejen kielet, jos kohta ute tai paiute ovat vähän niin kuin kaatoluokka, eivätkä kaikki sillä nimellä kutsutut kielimuodot välttämättä ole ihan kaikkein läheisintä sukua keskenään. Luonnollisesti tähän liittyy myös se pienten kielten ongelma, että murteet, jotka sukulaisuuden puolesta olisivat varmaan yksi kieli, ovat käytännössä erillisiä, koska niitä puhuvat eri heimot – siis ryhmät, joilla on eri päällikkö ja eri johtoneuvosto, tai mitä ne nyt siellä lienevätkään.

Kielitieteilijät ovat luokitelleet Colorado-joen numilaiset murteet (numilaiset kielet ovat yksi nahuatlin sukukielten alaryhmä) yhdeksi ainoaksi kieleksi, mutta heimorajojen vuoksi puhujat itse (kaikkiaan tuhat-parituhatta ihmistä) eivät ole asiasta samaa mieltä. Toisaalta yhtä Coloradon numilaisista murteista sanotaan eteläiseksi paiuteksi (eli uteksi), pohjoinen paiute kuuluu ihan eri haaraan numilaisten kielten sukupuussa. Ota näistä nyt sitten selvä.

USA:n eniten puhuttu intiaanikieli taitaa muuten olla navajo, jolla on parisataa tuhatta puhujaa – tyypillisellä alkuperäiskielellä on Yhdysvalloissa muutama sata tai ehkä tuhatkunta osaajaa, joten navajo on siinä porukassa ihan maailmankieli. Navajo on sukua apassikielille – itse asiassa ”apassit” eivät ainakaan kielellisesti ole mitenkään läheisempiä keskenään kuin ovat navajon kanssa.

Useimmat USA:ssa puhutuista intiaanikielistä ovat tonaalisia, eli erilaisilla äänenkorkeuskiekaisuilla voidaan erottaa erimerkityksisiä sanoja. Yleensä tiedetään että tämä on kiinan kielen ominaisuus, mutta itse asiassa veikkaisin että maailman kielten enemmistö on tonaalinen, me eurooppalaiset vain satumme asumaan keskellä sävelkorvattomien kielten vyöhykettä. Navajo on lievästi tonaalinen, ja somalikin muuten taitaa jossain määrin olla, vaikka kielitieteilijät eivät ole yhtä mieltä asiasta. Mutta sekä nahuatl että inkojen kieli ketsua ovat vapaita kiekaisujärjestelmistä, mikä todella helpottaa opiskelua. Minä en ole jaksanut opetella ensimmäistäkään tonaalikieltä, vaikka kiinan (joka on kieliopiltaan lapsellisen helppo, vain kiekaisut ja kirjoitusmerkit vähän häiritsevät) oppiminen alkaakin tulla sattuneesta syystä ajankohtaiseksi.

En tiedä jaksanko nahuatliin perehtyä, ketsua on oikeastaan kiinnostanut aina enemmän. Mutta toinen oppikirjani, se joka perustuu kokonaan autenttisille historiallisille teksteille, panee kyllä miettimään pitäisikö. Sitä selaillessa tuntee olevansa totisesti jännän äärellä, vaikka suurin osa niistä jutuista käsitteleekin aika latteita arkiasioita.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Lelutestissä Beddit

Pinserin/Wanhan Blogistanian lelutestissä: Beddit-unisensori

Heräteostokset ovat paheeni. Tässä yhtenä iltana vähän ennen nukkumaanmenoa huomasin taas shoppailleeni netissä – tällä kertaa ostoskoriin tarttui suomalainen unimittari Beddit.

Unimittarit eivät ole mikään uusi keksintö – Pinserin lelutestissä oli jo vuonna 2008 Axbo-herätyskello. Beddit ja Axbo pohjautuvat samankaltaiseen teknologiaan: ne seuraavat käyttäjän liikkumista sängyssä ja päättelevät sen pohjalta unen vaiheet. Axboa käytettäessä ranteeseen laitettiin nukkumaan mennessä pehmeä liikeanturin sisältävä ranneke, joka raportoi liikkeistä kellolle.

Beddit on kuitenkin selkeästi uuden vuosikymmenen teknologiaa. Se koostuu patjojen väliin sujautettavasta ohuesta muoviliuskasta ja siitä roikkuvasta tulitikkuaskin kokoisesta lähetinyksiköstä. Lisäksi laitteeseen kuuluu usb-laturi, jonka johto kiinnitetään lähetinyksikköön.

Asennus viimeistellään hakemalla puhelimeen (iPhone, Android) Bedditin oma sovellus. Muuta ei tarvita – kun uni alkaa, patjojen välissä oleva muoviliuska rekisteröi nukkujan liikkeet ja välittää ne bluetoothin avulla puhelimen sovellukselle. Teknologia on hämmentävän tarkkaa – anturiliuska nimittäin pystyy havaitsemaan ja tilastoimaan nukkumisesta syntyvien liikkeiden lisäksi nukkujan hengityksen ja jopa sydämenlyönnit niistä syntyvän minimaalisen värähtelyn avulla!

iPhonen sovellus kytkeytyy iOS 8:n mukana tulleeseen terveystietopalveluun ja kirjoittaa sinne nukkumisesta kertyneitä tietoja (unen määrä ja syke). Lisäksi sovellus itsessään kerää tilastoja nukkumisesta ja osaa näyttää kevyen ja syvän unen vaihtelut, öiset wc-käynnit ja kuorsauksen.  Näistä kaikista lasketaan nukkumisen pistemäärä – tavoitteena siis unen laadun parantaminen. Sovellus näyttää myös hyödyllisiä (joskin hieman itsestäänselviä) vinkkejä unenlaadun parantamisesta.

Bedditin sivuilta löytyy mielenkiintoista luettavaa mittaamisen taustalla olevasta tieteestä. Sieltä lukemalla käy ilmi, että laite osaa tunnistaa vielä yksityiskohtaisempia tietoja nukkujasta – esimerkiksi sydämen sykevälin, jota käytetään stressitason mittaamisessa.

Beddit ei ole erityisen halpa lelu – laite maksaa yrityksen verkkokaupassa 150 euroa. Mutta nörttilelukerroin on tässä melko korkealla.

Valitettavasti en voi kuitenkaan ainakaan vielä täysin suositella Bedditiä, sillä omassa käytössäni laite on toiminut vähemmän kuin täydellisesti.

Laitteen tuottamat uniraportit ovat hämmentäviä: Beddit osaa tunnistaa liikkeeni vuoteessa, unen vaiheet ja jopa sykkeen. Tunnistaminen on hämmästyttävän tarkkaa: oli sensori sitten lakanan alla tai paksun petauspatjan alla, tunnistaminen toimii… ainakin osittain.

Ongelma on kuitenkin se, että Beddit väittää minun olevan hereillä puolet yöstä. Jopa mittauksissa näkyvän syvän unen vaiheet tulkitaan valveillaoloksi, siten että aamulla saatava raportti kertoo minun nukkuneen vain kolme tuntia kahdeksasta sängyssä viettämästäni. Rohkenen olla asiasta eri mieltä koska luulisin huomanneeni jos olen valvonut viisi tuntia 🙂

Mittausvirheet liittynevät jonkinlaisiin ongelmiin tunnistimessa, sillä monina öinä tunnistus on lakannut tyystin ja Bedditin mielestä olen lähinnä maannut sängyssä pyörimässä tuntikausia vaikka oikeasti olenkin nukkunut makeasti.

Sensori ei ole kuitenkaan menettänyt yhteyttä kännykkään (tämä on kuulemma ollut yleinen ongelma aikaisempien ohjelmistoversioiden kanssa), sillä se on katkojenkin aikana onnistunut rekisteröimään sykkeen. Sykemittaus taas katkeilee omien aikataulujensa mukaisesti. Jotain mätää mittauksessa kuitenkin on: sovellus ei osaa tulkita sensoreilta saamaansa tietoa oikein.

Vielä vakavampi ongelma liittyy Bedditin käyttämään bluetooth-yhteyteen. Yhteyden avaaminen Bedditin ja puhelimen sovelluksen välille kesti alkuaikoina minuutin-parin verran. Jo se oli melko ärsyttävää – Bedditin unikoulun ohjeiden mukaan sängyssä ei pitäisi käyttää älypuhelinta, mutta siinä minä tuijotin nukkumaanmenon sijasta minuuttikaupalla iPhonen kirkasta näyttöä odotellen yhteyden muodostumista. Kytkeytymisaika piteni jatkuvasti ja viime päivinä olen luovuttanut vartin jälkeen – yhteys ei vain kertakaikkiaan muodostu. Mutta laite kuitenkin toimii, sillä puhelin pystyy kyllä näkemään Bedditin bluetooth-laitteena.

Ehkäpä ongelmana on viallinen laite ja sen vaihtaminen uuteen ratkaisee ongelman. Tästä päästään kuitenkin kolmanteen Bedditin ongelmaan – vikaraportit ja Twitter-yhteydenotot Bedditiin ovat kaikuneet lähes kuuroille korville. Siinä missä yrityksien asiakaspalvelut vastaavat päivässä-parissa, olen itse joutunut vaatimaan kovaäänisesti palvelua Twitterissä, välillä jo hermostuenkin.

Yhteenvetona voisi todeta, että Beddit on ollut tähän mennessä hieman ristiriitainen kokemus. Toisaalta teknologia ja laitteen idea on erittäin kiehtova. Mutta itse laitteen, ohjelmiston ja asiakaspalvelun laatu on jättänyt toivomisen varaa.

Jury on kuitenkin vielä ulkona. Kirjoitan lelupäivitykseen jatkoa ja loppuarvostelun, kunhan saan akuutit ongelmat ratkaistua Bedditin asiakaspalvelun kanssa.

Pinserin lelutestit on sarja, jossa raportoidaan mielenkiintoisista teknisistä vimpaimista. Tämä kirjoitus on julkaistu Pinserissä ja Wanha Blogistania -blogissa.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail