Dieettikuulumisia

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=0mi7AsBUnjs]Hesari uutisoi eilen television painonpudotusohjelmista ja kyseli muutamalta osallistujalta nykykuulumisia. Se ei kai ole mikään uutinen, että pikadieetit eivät toimi. Ei ainakaan, jos elintapoja ei muuteta kokonaisvaltaisesti. Itse olen tyypillinen jojottaja painon suhteen. Paino on parin viime vuoden aikana pyörinyt 15 kilon haarukassa. Tähän on tietysti vaikuttanut pari vuotta sitten sattunut vakava loukkaantuminen, olkapääleikkaus ja sen jälkeinen pitkä kuntoutus.

Painonpudotus on melko helppoa, sillä enemmän joutuu luopumaan kuin tekemään. Omat tekosyyni treenaamiseen ja painonhallintaan ovat liittyneet olkapäihin. En ole saanut tai kyennyt harrastaa niitä lajeja, joita olisin halunnut. Aikoinaan kovin pala oli koripallon lopettaminen. Sen jälkeen en urheillut useampaan vuoteen lainkaan ja menetin kiinnostuksen liikkumiseen. Nyt olkapää on kunnossa elämiseen, työntekoon ja liikkumiseen. Ja samalla treenaamiseen on löytynyt uutta puhtia.

Television laihdutusohjelmista oma suosikkini on ehdottomasti ”Extreme Makeover: Weight Loss Edition”. Siinä dieetti ja treenijakso kestää vuoden ja aloituspainot ovat huimia. Yksi sarjan jaksoista on kolahtanut kuitenkin poikkeuksellisen rajusti. Toisen tuotankauden kolmannessa jaksossa painoa pudottaa autokolarissa toisen kätensä menettänyt Ryan. Hänen treeniä katsellessa kymmenen vuoden takaiset olkapääongelmat tuntuvat huonoilta tekosyiltä. Kuten Ryan osuvasti muistuttaa, niin aina on esteitä tiellä. Jos yksikätisyys ei ole ongelma, niin miksi sitten jo kuntoon saatu käsi. Ehkä minäkin olen kesällä bikinikunnossa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Auschwitz askarien maassa

Vainojen uhrien päivä meni tavanomaisen tekopyhän päivittelyn hengessä. Länsinaapurissa sentään jaksettiin närkästyä siitä, että paikallinen kaasutinmiesten perinneyhdistys uhkaili mediaa ja vaati sitä jättämään Auschwitz-jutut julkaisematta tupen- ellei taponrapinoiden uhalla. Erään viestimen aluetoimitusta koetettiin jopa estää pääsemästä työpaikalleen muuraamalla ovet kiinni. Nämä yritykset sensuroida holokausti (olisikohan sille parempaa sanaa suomeksi, kun ruotsiksikin yleensä käytetään omaa termiä Förintelsen eli ”Tuho” isolla alkukirjaimella?) pois lehdistä ja eetteristä herättivät tietenkin asianmukaista paheksuntaa. Meillä täällä Suomessa äärioikeisto ei sentään yrittänyt moista, vaikka sillä ruotsalaisella puljulla on täällä oma haaraosastonsa, joka on tähän mennessä kunnostautunut esimerkiksi syöksemällä kyynelkaasua Pride-kulkueen niskaan.

Ehkäpä vain ei tarvinnut. Suomessahan vaivihkainen natsimielisyys on vanhastaan huomattavasti hyväksytympää kuin Ruotsissa. Tämä tuli ilmeiseksi jo silloin vuosia sitten, kun Ilta-Sanomat ulkomaiden lehtikatsauksessaan siteerasi National-Zeitungia, joka on yksiselitteisesti äärioikeistolainen läpyskä – länsinaapurissa sellainen ei tulisi mieleenkään edes paikallisen oikeiston puoluelehdille. Lärpäkkeen taustavoima oli muuan Gerhard Frey (kuoli 2013), jonka jopa Saksan suojelupoliisi Verfassungsschutz virallisesti luokitteli vaaralliseksi äärioikeistolaiseksi. Frey panosti viimeisinä vuosinaan paljon entiseen Itä-Saksaan, ja viime aikoina sieltä noussut Pegida-liike voi hyvinkin olla hänen aikaansaannostaan. Hän oli muuten syntyisin Baijerista, eli ei itse ollut Itä-Saksasta päinkään.

Iltikseen käännetty National-Zeitungin sitaatti oli tavanomaista äärioikeiston retoriikkaa aiheesta ”kyllä meitä sorretaan ja sananvapauttamme riistetään”. Se lankesi Suomessa kuitenkin otolliseen maaperään, koska meillä valtavirtaiset ja kiltitkin ihmiset uskovat, että Saksassa on hävitetty tärkeä osa toista maailmansotaa edeltänyttä saksalaista kulttuuria ”poliittisen korrektiuden” ja hysteerisen natsivastaisuuden vuoksi. Eräs Muutos 2011 -puolueessa viihtyvä täti-ihminen väitti jopa, että tällainen sensuuri olisi hävittänyt Saksasta kokonaan Weimarin tasavallan ”rikkaan kulttuurin” (josta hän ei tietenkään osannut mainita ainoatakaan esimerkkiä).

Tosiasiassa Weimarin tasavallan kirjallisuus ja taide eivät ole kadonneet mihinkään. Esimerkiksi suosittu kansan kirjailija Hans Fallada (jonka teoksista ainakin Mikä nyt eteen, Pinneberg? käännettiin suomeksi jo Weimarin tasavallan aikaan) on viime aikoina kokenut jopa renessanssin. Fallada ei ollut natsi (se renessanssi on tuonut suomalaisten luettavaksi hänen natsivastaisen romaaninsa Yksin Berliinissä), mutta useampi kuin yksi natsien yhteistoimintamieheksi epäilty kulttuuri-ikoni on myös saanut jäädä kansakunnan kaapin päälle. Gottfried Bennin runoja löytyy kaikista saksalaisista modernismin kokoomateoksista, Carl Orffin Carmina Buranaa taidetaan soittaa Israelissakin, eivätkä Martin Heideggerinkään löpinät ole joutuneet makkeliksi, ikävä kyllä.

Se todellinen sensuroija olivat natsit, jotka polttivat ”rappiokirjallisuuden” rovioillaan. Siihen laskettiin modernien tekijöiden lisäksi mm. 1800-luvun alkupuolen suosittu klassikko Heinrich Heine, sattumoisin juutalainen. Itse asiassa meillä ei tunnuta yleisemminkään tajuavan, miten täydellisesti natsit murskasivat maassaan koko demokratian maltillisia oikeistopuolueita ja koko kulttuurin klassikoita myöten. Esimerkiksi Konrad Adenauer, sittemmän Länsi-Saksan ensimmäinen liittokansleri, ehti ennen natsiaikoja olla Kölnin pormestari ja tuolloin hyvinkin ankara ”rappiotaiteen” vastustaja. Tämä ei pelastanut häntä joutumasta natsien vankiloihin, olkoonkin että kaasutus häntä ei tainnut missään vaiheessa suoranaisesti uhata.

Lukuun ottamatta Hitlerin Taisteluni-kirjaa mitään ohjelmallisesti natsistista teosta ei ole sensuroitu. Ei tarvitse. Esimerkiksi Otto Hauserin kuuluisa runo Deutsche Jugend, werde mir wieder blond (”Saksan nuoriso, tule minun mielikseni jälleen blondiksi”) on nimittäin ensi säkeestään alkaen naurettavaa roskaa, jota luulisi Pahkasian natsiparodiaksi, ellei sitä olisi kirjoitettu jo oikeassa Natsi-Saksassa ja vakavissaan. Taisteluni taas on Saksassa julkaisukiellossa vain siksi, että tekijänoikeudet kuuluvat Baijerin osavaltiolle, joka ei salli uusia painoksia. Pari vuotta sitten oli puhetta, että osavaltio olisi taipunut hyväksymään asiantuntijoiden kommentoiman laitoksen, mutta sekin hanke meni jäihin. Kirjan omistaminen ja lukeminen eivät ole Saksassa rikoksia – siitä on oikeuden päätös. Saatavuuskaan ei ole huonolla tolalla, koska kirjaa saa ostaa antikvariaateista. Hitlerin aikana sitä painettiin kuin Raamattua, eli vanhaa varastoa on vielä vaikka, heh, torilla polttaa. Kesken ei lopu.

Suomalaisten huoli Saksan sananvapaudesta on suorastaan liikuttavaa (not!), mutta minä näen sen taustalla sen, että suomalaisten niin sanottu kansallismielisyys on oikeastaan askarihenkeä. Nyt pitää tietysti kertoa, mitä askari tarkoittaa. Se on alkujaan arabiankielinen sana sotilaalle, mutta 1. maailmansodassa saksalaiset kutsuivat askareiksi siirtomaa-armeijassaan palvelleita afrikkalaisia. Hitlerin aikana taas natsit joutuivat mieskadon myötä palkkaamaan armeijoihinsa miehittämiensä maiden asukkaita. Näitä yhteistoimintamiehiä natsit nimittivät kuvaannollisessa mielessä askareiksi, se oli pilkkanimi.

Suomalaiset olivat jatkosodassa aika varovaisia Saksan liittolaisia ja osasivat pitää hajurakoa. Siitä puhutaan oikeastaan aivan liian vähän, kuinka suomenjuutalaiset sotilaat saivat omien upseeriensa luvalla pitää saksalaisjoukkojen silmien alla kenttäsynagogaa. Itse asiassa siitä jos mistä pitäisi kertoa ulkomaalaisille osana Suomen isänmaallista brändiä, sen sijaan että hirttäydytään mutkikkaisiin selityksiin siitä, miksi ”aseveljeys” ei ollut oikeaa liittolaisuutta Saksan kanssa.

Nyt kun niitä aikoja kukaan ei enää muista, monetkin suomalaiset tuntuvat näkevän Natsi-Saksan ennen kaikkea Suomen sodanaikaisena pelastajana ja omaksuneen mielikuvan, jossa ”oikea” saksalaisuus – se, mitä saksalaisuuden heidän mielestään pitäisi olla – on kostonhimoista imperialismia ja saksalainen nykykulttuuri natsittomuutensa vuoksi pilalle sensuroitua. Tähän liittyy tietysti sekin, että jälkimmäistä ei tunneta. Ainoa, mitä saksalaisuudesta tiedetään, ovat natsikliseet. Nekin on opittu katsomalla angloamerikkalaisia sotaelokuvia.

Äärioikeisto on Suomessa niin valtavirtaistunut, että se ei enää häpeile ollenkaan ihannoida natseja – siis niitä jenkkileffoissa näkemiään kliseenatseja. Jopa kansanedustaja saattaa puuskahtaa kiittämään myötähäpeyttävällä Korkeajännitys-saksalla Saksaa siitä, että se on ”tehnyt Suomen vapaaksi”: Deutschland hat Finnland frei gemacht. Siis ”tehnyt vapaaksi”, ihan kuin Auschwitzin portissa lukee, että työ tekee vapaaksi. ”Vapauttanut”, befreit, ei tainnut kuulua sanavarastoon. Toinen saman sortin hyväkäs (erään tietyn puolueen ehdokkaana hänkin pääkaupunkiseudulla) aloitti erään puheenvuoronsa sanoilla Ich will, haluan vastausta…

Meillä on siis tässä aikuisia keski-ikäisiä miehiä, jotka solkkaavat askaritasoista alkeissaksaa, koska olettavat sen olevan jotenkin isänmaallista. He ilmeisesti haaveilevat siitä, että Natsi-Saksan armeija nousisi kuolleista, jotta he pääsisivät ryhdikkäiden germaanisolttujen saappaita puunaamaan – tätä tarkoitan askarihengellä. Jollain tasolla terveempää ja (tohdinko sanoakaan) isänmaallisempaa olisi jopa reipas ja röyhkeä suomalaiskansallinen imperialismi ja revansismi, esimerkiksi Karjalan palautushaaveet. Mutta näitä poikia ei sellainenkaan kiinnosta, he haluavat mieluummin palvella haaveittensa uudestisyntynyttä Natsi-Saksaa askareina.

Tämähän on sinänsä ihan normaalia – teinipojilla, joiden mielestä Saksa on hyvä koska se taisteli Suomen puolella sodassa (ainakin osan aikaa) ja koska saksalaisilla oli hienoja univormuja ja kypäriä. Mutta aikuiset nelikymppiset askarihaavemiehet, jotka käyttäytyvät, puhuvat ja ajattelevat kuin natseja fanittavat kolmetoistavuotiaat, eivät tosiaankaan kuuluisi yhteisistä asioista päättämään. Arkadianmäelle heitäkin kuitenkin on äänestetty, kunnanvaltuustoista puhumattakaan. Ilmeisesti äänestäjien keskuudessa esiintyy niin paljon askariasenteita, että niitä saa olla heidän valitsemillaan päättäjilläkin.

Lehdet kyllä kirjoittelevat falskisti kalskahtelevan dramaattisia ja paatoksentäyteisiä juttuja Auschwitzista, koska niin kuuluu tehdä. Mutta kaikki ”ei koskaan enää” -julistukset jäävät ontoiksi, elleivät toimittajanplantut ala kirjoittaa aiheesta syvällisemmin ja pohdi suomalaisten omassa keskuudessa ilmenevää askarihenkeä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Olen unessa useasti

Portaikko Louvresta

Mulla on pari paikkaa, joihin painajaisunista herättyäni yritän mennä. Tämä on kaunein niistä: portaikko Louvresta.

Ensimmäisen kerran kun tähän istahdin (joskus 90-luvun alussa) olin kiertänyt museota päivätolkulla taideähkyyn asti. Ällistynyt, kyllästynyt, ihastunut, innostunut. Tuntenut kamalasti kaikenlaista, oppinut valtavia määriä uusia asioita. Peilaillut teorioita vastakkain itse töiden äärellä, yrittänyt ymmärtää mikä vimma saa osan ihmiskunnasta vuosisadasta toiseen tuhlaamaan järjettömän pitkiä tunteja siankarvasiveltimen tai taltan kanssa. Kaikki oli niin liikaa.

Ja sitten astuin valkoiseen kiviportaikkoon, josta kaikki muut kaahasivat läpi formulavauhtia. Henkeä salpasi. Oli hiljaista, tyyntä ja kaikki se historia hidastui rauhalliseen tahtiin, ymmärrettävään. Istuin alas. Kuljetin kättä kuluneilla kivillä – osa laidan kivistä oli vielä tuolloin entisöimättä-  ja niiden rosoinen pinta ja rikkoontuneet kulmat tuntuivat aidommalta kuin mikään, mitä koko päivänä talossa olin nähnyt. Todellisemmalta.

Tänne menen kun on kaikki liikaa.

Ja viimeyönä joku paskapää oli kylvänyt mäkkäriroskia portaikkooni ja auktoriteettihahmot selvensivät siellä mulle asioitten ikävää tosilaitaa.

Dear Alitajunta: I hate you.

Ensimmäinen blogi tuli perustettua joskus vuonna 2003, mutta se on ajan saatoissa hävinnyt. Vanhin netissä edelleen livenä oleva blogi multa on Ihan kiva elämä, jota kirjoittelin aktiivisemmin vuodesta 2004 vuoteen 2010. On käynyt vähän samoin kuin kaikille muillekin wanhan kaartin ihmisille: ei oikein jaksa ei kykene ryhtymään ja keskustelu on siirtynyt pääasiallisesti Facebookiin. 

Olisikohan aika palata takaisin juurilleen?

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Sohjo

Meeeeh.Soisin, että talvella olisi pakkasta, koska pakkasella on skandinaavilla lämmin. Mutta kun on plussaa, räntä ja on sohjo ja vielä tuulee ihan kiusallaan, niin siinä jäätyy sielu ja ruumis. Ei auta villasukat, eikä yritykset kerrospukeutua. Hyytää vaan kaikesta panostuksesta huolimatta.

Ja kun sellaisesta ilmastosta raahaa itsensä vielä jäähallin vaihtopenkille seuraamaan jälkikasvunsa luisteluharjoituksia, niin on muuten kurjuus maksimoitu. Ei auta lämmin läikähdys sydämessä kupeittensa hedelmän horjahtelua seuratessa, kun persnahkaa jäytää ikijää.

Turisti
The bitch is back. Run!
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Nakkisoosi

nakkikastike

Tunnen jonkin verran amerikkalaisia. Sellaisia, jotka olen tavannut ennenkin, sellaisia joita vielä en. Sellaisia, jotka ovat olleet joskus Suomessa, useita sellaisia, jotka ovat vuoden sisällä tulossa Suomeen.

Heillä on jännittäviä käsityksiä Suomesta, etenkin suomalaisesta ruuasta. Jos heille latoo listan suomalaisista perinneruuista, ensimmäisenä ollaan tietenkin sen poron perässä. Hyvänä kakkosena tulee… wait for it… nakkisoosi. Bubbling under: makaronilaatikko. Lohisopat, muikut ja karjanpiirakat, joita matkailutoimi haluaa mielellään tyrkyttää suomalaisuutena, eivät väräytä viisaria lainkaan niin kuin kimmeltävä rykelmä pilkottuja nakkeja oranssinruskeassa soosissa.

Olen kaivellut Helsingin ravintoloiden tarjontaa löytääkseni vierailijoille mahdollisimman suomalaista safkaa kokeiltavaksi, kunhan tänne asti pääsevät. Todellisuudessa vaikka suomalaista keittiötä on, se on enimmäkseen ”raikasta ja modernia pohjoismaista”, josta on mamman muussit kaukana. Rehellistä kotiruokaa ei saa oikeastaan kuin lounasaikaan ja silloinkin sitä saa hieman etsiä.

Helsinki on kiitettävästi kansainvälistymässä; istumalla tai pikaisesti saa lähes minkälaista etnistä safkaa tahansa. Siinä sivussa kuitenkin tuntuu siltä, että nakkisoosista ja sen muista kotimaisista filosofisista hengenheimolaisista on tulossa uhanalaisia lajeja ainakin helsinkiläisessä ruokaskenessä. Jotain on vialla, kun sushia saa joka kulmalta, mutta makaronilaatikko pitää mennä hakemaan ruokakaupan kylmäaltaasta.

Pekonin profeetta
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Taannehtivia rangaistuksia lisättävä

Sain juuri selville, että makeistehtailija Karl Fazer on syyllinen maassamme rääkyvään turhan suureen fasaanikantaan. Harvaa eläintä vihaan, mutta fasaanin karmaiseva ääni aiheuttaa näppylöiden lisäksi sydämentykytystä, jälkimmäistä silleen huonolla tavalla.

Fasaani selviää Suomen luonnossa vain jatkuvien lisäistutusten turvin. Aion minä päivänä tahansa laatia kansalaisaloitteen, joka läpimennessään kerrassaan kieltää fasaanin olemassaolon Suomessa.

Fazerin tuotteita en osta enää ikinä.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail