Ministerinimityksistä

Sosiaali- ja terveysministeriksi nimitetään täti, joka suhtautuu ”kriittisesti” rokotuksiin.

Ulkoministeriksi alkaa – no, tietenkin Timo Soini.

Puolustusministeriksi ryhtyy mies, joka on vaatinut Karjalaa takaisin. Tosin hänen puolueensa piirissä on esitetty vaatimuksia Suomen liittämiseksi Venäjään, jotta Venäjän armeija voisi surmata hurrit, mamut ja homot. Ota tästä nyt sitten selvää.

Oikeus- ja työministerin virat yhdistetään, ilmeisesti siksi, että Perussuomalaisia arvostelleille (siitä tehdään tietenkin rikos) rakennetaan niitä pakkotyöleirejä. Sellaisiin voidaan saman tien panna työttömätkin harjoittamaan kuntouttavaa työtoimintaa, ts. palkatonta orjuutta. Oikeusministeriksi ei valitettavasti saatu ketään jengitatuoitua prätkäsälliä, vaikka se olisi ollut persujen yleisen tyylin mukaista. Olisihan se helkutin siistiä (not!), jos Suomessa olisi rikosrekisterillinen mies oikeusministerinä.

Tie- ja rautatieverkostoa parannetaan. Rautateillä kuljetetaan persujen arvostelijat leireille ja maanteitä pitkin Venäjän panssarit pääsevät suuria kaupunkejamme miehittämään, etteivät joudu ruhjomaan kepulaisten metsänomistajien tiluksia piloille.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Persunuorten ikävä agraariyhteiskuntaan

Joku persunuori meni taas munaamaan itsensä julkisesti toivomalla takaisin jotain menneiden aikojen yhteisöllisyyttä ja idylliä. Se on aina yhtä noloa kun 90-luvulla syntyneet haluavat 80-luvulle ja uskovat että silloin elettiin suomifilmien todellisuutta. Setä on itse ollut nuori silloin eikä todellakaan halua muistella niitä aikoja. 80-luku nimittäin ei vain ollut perseestä, vaan se oli hyvin samanlaista aikaa kuin tämä nykyaika. Suurimmat erot olivat siinä, että silloin ei ollut nettiä, ja porno oli ostettava lehtinä kioskilta.

Minä muuten en yhtään usko, että hienohelmapersunuoret oikeasti haluavat muuttaa maalle – meidät muut he kyllä lykkäisivät Pol Pot -tyylisille intellektuellien kurmotusleireille. Maalla nimittäin haisee lehmänpaska, eivätkä persunuoret tykkää sen hajusta sen enempää kuin muutkaan kaupunkilaiset. Siellä on vihaisia sonneja sarvet päässä ja muita vaarallisia, pelottavia tai ällöttäviä eläimiä. On hiiriä ja rottia – siksi siellä kissojakin pidetään. Siellä on vihaisia vahti- ja jahtikoiria. Siellä on sääskiä ja paarmoja ja muita purevia hyönteisiä. Jos mennään kauas itään, saattaa olla karhujakin. Karhut ovat oikeasti vaarallisia ihmisille. Eivät persunuoretkaan halua sellaisiin oloihin, kaupungissa kasvaneita kun kuitenkin ovat. Ei muuten halua suuri osa maaseudun asukkaistakaan. Siihen on syynsä, miksi nuori väki haluaa maalta isoihin kaupunkeihin.

Maalla ei nimittäin ole paljoa tekemistä. Sielläkin istutaan nykyisin telkkarin tai tietokoneen ääressä silloin kun ei jouduta olemaan töissä. Monista tuntuu kuin elämä kuluisi hukkaan, ja tästä syystä siellä juodaan aika reippaasti viinaa ja kärsitään depressiosta. Luuletteko muuten, että maalla ei käytettäisi huumeita? Heh heh, kun olitte lapsellisia. Rämppämusiikkifestivaalit ovat olemassa juuri maaseudun nuorisoa varten, ja niillä liikkuu huumeita jos missä.

Mutta viis maaseudusta. Puhutaan 80-luvusta. Minä tiedänkin siitä jotain, koska olin silloin teini, tai nuori aikuinen. Niitä aikoja ei tosin ollenkaan haluaisi muistella. Se yhtenäiskulttuuri oli aivan helvetin syvältä ja poikittain, ja olen aivan saatanan iloinen että siitä paskasta on päästy eroon.

Ennen vanhaanko ei ollut homoja, tai he eivät olleet näkyviä? Höpöhöpö. 80-luvulla homous oli presiis yhtä näkyvää kuin nytkin. Oikeastaan vielä näkyvämpää, koska juuri silloin käytiin näkyviä kulttuuritaisteluita homoasiasta. Ainakin yhdessä silloisessa pornoläpyskässä oli omat homosivut (taisi olla Kalle). Seta-järjestö oli voimissaan ja julkaisi omaa mielipidelehteä. Avoimesti homot taiteilijat olivat julkisuudessa jo 80-luvun lopulla, esimerkiksi tanssija Tiina Lindfors. Kun nyt joku 90-luvulla syntynyt sälli tulee sönkkäämään, että homoja ei ennen vanhaan näkynyt, väite kuulostaa yhtä järjettömältä kuin, että 80-luvulla ei olisi ollut autoja, raitiovaunuja tai junia.

Tänään julkisuudessa näkyvät homot ovat pinnallista stailaaja- ja sisustusarkkitehtiporukkaa, joita tuntuvat kiinnostavan lähinnä muodit ja trendit. Silloin ennen vanhaan homojen lehdessä kirjoiteltiin älyllisesti, pohdittiin homon roolia yhteiskunnassa ja vertailtiin eri maiden homolainsäädäntöä. Siitäköhän tulee käsitys homoista jotenkin tavallista heterotallaajaa fiksumpana ja hienostuneempina ihmisinä? Tosin jo silloin keskustelijahomot muistuttelivat erityisesti, että homo voi olla kuka tahansa, myös lippalakkirekkakuski Pihtiputaalta, ja että julkisuuden homot intellektuellit (eli he itse) vääristivät kuvaa homoista.

80-luvulla myös oli siviilipalvelusmiehiä, eivät silloin kaikki armeijaan menneet. Joskus vuoden 2000 aikoihin siviilipalvelus oli vielä kiistelty asia ja sivarien haukkuminen oli tärkeämpi osa äärioikeistolaisuutta kuin rasismi (”maahanmuuttokriittisyys”). Tuolloin joku nuori sälli tuli sönkkäämään minulle, että 80-luvulla ei olisi ollut sivareita. Tämä oli tietysti hölynpölyä. 80-luvulla sivarit olivat samanlainen yleisen kissanhännänvedon kohde kuin maahanmuutto nykyään, ja silloin konservatiivitahot halusivat pidentää siviilipalvelusta (ja saivatkin tahtonsa läpi). Mutta 80-luvun alussa sivari oli jo olemassa ja lyhyempi kuin nyt, alle vuoden. Asepalvelus ja aseistakieltäytyminen olivat paljon katkerampia riidanaiheita kuin tänään, eikä sivari Halla-aholla olisi siihen aikaan ollut mitään asiaa äärioikeistolaisen liikkeen riveihin, saati johtajaksi. Luultavasti häntä ei olisi hyvällä katseltu edes valtavirran porvaripuolueissa. Itse asiassa yksi silloista sivariliikettä liikuttanut vaikutin oli samantyyppinen joukkomasokistinen uhriutuminen, joka nyt on luonteenomaista persuille ja rasisteille: yhyy kun meitä sorretaan.

Se persunuorten haikailema yhtenäiskulttuuri oli 80-luvulla rokki- ja bändikulttuuria, ei mitään kansantanhuja ja hanuria soittavia isäntiä (nuorisolle tiedoksi, että hanuri ei silloin ennen vanhaan tarkoittanut takapuolta, vaan harmonikkaa, haitaria eli kurttua). Tosin vielä pitkälle 90-luvulle äärikristilliset tahot paheksuivat rokkia, joten se sai tiettyä kapinallisuuden loistetta. Itse asiassahan suuri osa rokkikulttuuria vastaan esitetystä kritiikistä (kuulovauriot, päihteiden ihannointi) on aivan aiheellista, ja on ihan hel-ve-tin hyvä homma, että nykynuorisolla on muitakin harrastuksia. En muuten ole vakuuttunut siitäkään, että nuorten sallivammat asenteet huumeisiin olisivat lisänneet päihteiden käyttöä. Raittius ei nyt ole mitenkään niin epätavallista kuin minun aikanani, eikä se myöskään eristä nuorta entiseen tapaan seksuaalisuhteista. Jos saisin valita, olisin paljon mieluummin nuori nyt kuin kolmekymmentä vuotta sitten.

Entä sitten ne vielä varhaisemmat ajat? Persunuori väittää, että ennen vanhaan oli parempaa kulttuuria. Tarkoittaako hän kenties niitä liukuhihnalta tehtyjä Suomi-filmejä? En minäkään menisi sanomaan, että oman suomenkielisen populaarikulttuurin olemassaolo on sinänsä huono juttu, mutta pitää korostaa, että vanhat suomalaiset elokuvat olivat nimenomaan liukuhihnakamaa ja matalakulttuuria. Ne tehtiin pahvilavasteilla, kansallisjuomaa nautittiin kulisseissa melko ahnaasti ja tähdillä oli epämääräisiä naisia epämääräisissä hotelleissa (kun ensimmäisen kerran kuulin Esa Pakarinen seniorin kertovan radiossa seikkailuistaan noina aikoina, aran ja kristillissiveillä arvoilla kasvatetun pojan tukka aivan nousi pystyyn). Kannattaa muistaa että Masa Niemi, joka esitti Pätkää Pekka Puupää -elokuvissa, nautti viinaa todella rankasti ja teki itsemurhan, ja ainakin yksi Pakarisen kokoamista viihdeorkestereista hajosi ryypiskelyongelmiin.

Täältä katsoen näyttää siltä, että vanhojen hyvien aikojen suomalaiset olivat itse asiassa täysin hillittömiä juoppoja, jotka muistuttivat enemmän suomalaisen sotapropagandan kliseevenäläisiä kuin halutaankaan myöntää. Sotaakaan ei sodittu raittiuden voimin, vaan kaukopartiomiehet saivat sotilaslääkäreiltä viinaksia äreämmät tropit. Nythän tiedämme, että Suomen huumeongelma ei ole kuusikymmenluvun radikaalien eikä taistolaisten ajan peruja: kokaiinia vedeltiin kaksi-kolmikymmenluvulla kuin Kolumbiassa konsanaan, heroiinin käyttö taas räjähti käsiin sodanjälkeisenä aikana, koska sillä oli lääkitty sodassa haavoittuneiden tuskia (mikä ei toki väärinkäyttöä ollutkaan). Siihen aikaan tosin sotaveteraanit saivat aineensa laillista tietä ymmärtäväisiltä lääkäreiltä, jolloin sen saattoi ottaa pillereinä eikä tarvinnut tykittää likaisella ruiskulla.

Kaikkein huvittavinta tietysti oli persunuorten itku ”pakkoruotsista”. Silloin kun ”pakkoruotsia” ei ollut, ruotsin osaaminen kuului yläluokan – myös suomenkielisen ja suomenmielisen yläluokan – välttämättömiin taitoihin. Toisin sanoen alaluokan ”vapaus” olla osaamatta ruotsia tarkoitti, että herrat pitivät herrojen kielen itsellään. ”Pakkoruotsi” tuli peruskouluun persujen edeltäjäpuolueen, Suomen Maaseudun Puolueen eli vennamolaisten vaatimuksesta, koska heidän mielestään kansalla oli oikeus oppia herrojen (ja todennäköisen siirtotyömaan) kieli ja koska he pitivät esimerkiksi englannin osaamista turhuutena, luksustaitona. Päätellen siitä, että suomalaiset nykyään käyttävät englannin taitoaan salaliittoteorioiden lukemiseen netistä, vanhat vennamolaiset taisivat olla oikeammassa kuin tiesivätkään. Paljon suositeltavampaa olisi lukea (naurettavan halpoja) riikinruotsalaisia pokkareita.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Mistä lähtien?

Kyllä nyt on maailmassa virhe, kuulkaas.

Viime vuonna lavalle päästettiin täti, joka olikin setä.

Tänä vuonna sinne päästetään kehareita, jotka soittavat räkäpunkkia! Epiä! Tarjolla oli kuitenkin myös tusinapoppia!

Kyllä ennen sentään oli kunnollista, kun meillä oli vielä Neuvostoliitto, Kekkonen ja Kojo.

Turisti

The bitch is back. Run!

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Kuusi syytä masennukseen ja huonoihin ihmissuhteisiin (eli: miten jäädä ilman pillua)

Moni elämän solmu aukeaa, kun alkaa vahdata joitain pahimpia syntejään. Sillä ainakin näillä onnistuu pilaamaan käsityksen sekä itsestään että muista:

  • Olettaa jotakin ja pitää ensimmäistä olettamaa totuutena sulkien muut mahdollisuudet mielestä.
  • Toisen vanhojen syntien kaivelu taas esiin jokaisen uuden konfliktin kohdalla.
  • Tunteiden tulkitseminen totuudeksi. (”Minusta tuntuu, että vihaat minua, siispä vihaat minua.”)
  • Kuvitelma siitä, että kaikilla on samat motiivit kuin sinulla.
  • Omien tunteiden ja/tai itselleen epämieluisten piirteiden projisointi toiseen ihmiseen, jotta niitä ei tarvitsisi kohdata ja myöntää itsessään tai ainakaan käsitellä.
  • Asioiden liioittelu konfliktitilanteessa ja kaiken muuttuminen mustavalkoiseksi. Suuttumuksen kohde on jotain aina tai ei koskaan, joskus jopa samaan aikaan.

 

TL;DR: Pillua ei saa, jos vain valittaa ettei pillua saa. Pillua ei saa, jos naiset ovat vain enkeleitä tai demoneja. Harhakuva siitä, että muut saa kaiken huomion (ja pillun) ja nauraa sulle (koska jäät taas ilman pillua), johtuu omasta neuroottisesta huomionkipeydestäsi. Koska et saa pillua, teet siitä vitsin, jolle eivät kuitenkaan saa nauraa muut kuin sinä itse. Mutta et naura. Koska eihän siinä ole mitään nauramista. Muut ovat pilluttomuudesta katkeria runkkareita, koska olet sitä itse.

Pekonin profeetta

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

”Lennät vuosien taa …”

Pieni keltainen baari rauhallisen vanhan omakotiyhteisön keskellä. Jokaperjantainen karaokeilta. Baari on täynnä purettuja paineita, huonoa laulua, tanssiaskeleita tapailevia pariskuntia, vanhoja ja juuri solmittuja suhteita. Peränurkan pöydässä istuu isoiloisia naisia. Naurunremahdukset ovat kimeitä, vähän teennäisiä. Poninhäntäinen keski-ikäinen mies juo seurueen keskellä hiljaisena oluttaan.

Innoton karaokeisäntä kutsuu esiintyjiä nimeltä: Pena, Kirsti, Erkki. Kukaan ei osaa laulaa mutta kaikki saavat suosionosoituksia. Omakotialueen asukit ovat tuttuja toisilleen, kaikki on yhteistä. Perjantai ja yhteinen ilo.

”Ja sitten on vuorossa Pekka”, huutelee karaokeisäntä. Poninhäntäinen mies baarin perältä nousee, siemaisee tuoppinsa tyhjäksi ja astelee määrätietoisin askelin lavalle. Hän ottaa tottuneesti mikrofonin käteensä. Toinen käsi pyyhkäisee tukkaa ja tottuneesti hän heilauttaa pitkän poninhäntäntäsä niskaan. Ryhti oikenee, katse kiertää yleisöä. Olemus vaatii yleisön itselleen.

Taas lapset pihalla näät
ikkunas alla leikkivän leikkejään
Taas siihen paikallesi ikkunaan jäät, siihen ikkunaan jäät.

Sali hiljenee hetkessä. Tämä on jotain ihan muuta. Baarin pieni tanssilattia täyttyy peräpöydän keski-ikäisistä naisista. He huojuvat tahdissa ja katsovat ihastuneesti miestä.

Lennät vuosien taa
Ne muistot päivittäin sut valtaansa saa
Ne Joutsenlauluun etsii taas laulajaa, etsii taas laulajaa.

Laulaja ottaa yleisönsä tottuneesti. Hän omistautuu faneilleen kuin silloin ennen, 80-luvulla. Niin kuin sinä kesänä, kun hän esiintyi Ruisrockissa. Samat laulut, sama yleisö, sama nuoruus ja sama voima hänessä. Maailma on jälleen hänen jalkojensa juuressa. Naiset palvovat häntä ja hän antaa itsensä heille.

Joutsenlaulu loppuu. Hetken hämmentynyt hiljaisuus puhkeaa valtaisiin suosionosoituksiin. Pekka astelee mestarin elkein takaisin paikalleen. Hän puristaa naisten käsiä, kumartuu suudeltavaksi. Pekka ei vieroksu fanityttöjensä pyöristyneitä lantioita, latistunuteita takapuolia eikä raskaina roikkuvia rintoja. Vuodet eivät ole tehneet hyvää kenellekään. Ei hänenkään suunnitelmissaan 80-luvulla ollut laulaa 30 vuoden päästä karaokea kaupunginsyrjään unohtuneessa baarissa. Mutta Pekka ei valita, hän rakastaa fanejaan ja he rakastavat Pekkaa.

Mies huojuu tanssilattialla naisensa kanssa silmät kiinni, nojaa naisen suuriin rintoihin. Kumpikaan ei huomaa musiikin loppuneen.

Pekka tilaa uuden tuopin.

Aika on lakannut olemasta läsnä.

 

Täältä lisää Kohtaamisia.

Olen Mea, humaani, melkein kaiken nähnyt virkanainen, joka suhtautuu maailman menoon pääasiassa suhteellisesti. Tykkään punaviinistä ja pekonista.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Mikään ei ole muuttunut ja kaikki on toisin

Ennen kaikki oli toisin. Bloggaajia oli kourallinen ja ”blogiseminaari” oli tekosyy päästä juomaan kaljaa ja taputtelemaan toisia selkään. Joskut jotkut kuulemma panivatkin.

Nyt blogiseminaari on massiivinen risteily, jossa törmäytyy uuden maailman äänet, vloggaajat, mainostajat ja ihan-kaikki-sidosryhmät. Varmaan sielläkin jotkut panevat.

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Silmä silmästä, blogi blogista – eli päivän meta

Missä sinä olit, kun sait tietää, että jotkut puuhailevat tätä blogia? Itse taisin istua työpaikan vessassa helpottamassa oloani ja näpertämässä samalla älypuhelinta.

Niin että näin tyylikkäästi alkaa tämäkin ensimmäinen merkintä osaltani. Muutenkin minut valtasi heti kamala tuttuuden tunne: innolla lähdetään bloggaamaan, ja ennen kuin ensimmäistäkään sanaa on saatu ylös, ollaan jo kirjoitusblokin kourissa niin kuin vanhoina hyvinä aikoina. En tiedä, miten nämä nykyajan nuoret oikein hallitsevat mainitun ongelman, mutta minun nuoruudessa moisessa tilanteessa metablogattiin. Vai olinko se vain minä? Jos ei kuitenkaan kärsitty hätää, oli hauskinta silloin nolkytluvulla kai kuitenkin oli lukea muita blogeja, ja käydä keskustelua muiden kanssa blogien ja kommenttien kautta. Nyt jos kaikki oikeat vanhan ajat bloggaajat taikovat tuotoksensa samaan blogiin, tuntuu sellainen keskustelu vähän hassulta ajatukselta. Kuvittelen sitä ihmetystä, kun rätinkuvaustaukoa pitävä nuorbloggaaja tulee katsomaan, että mitä nämä nyt oikein uhoavat, ja näkee liudan merkintöjä (kutsutaanko niitä vielä hölmösti ”blogeiksi”? Siis merkintöjä?) joihin on koottu aiempien merkintöjen tekstejä ja lisätty vähän lisää tekstiä. Tai ollaan nyt reilusti ilkeitä setiä: tietysti ne ihmettelevät kun ylipäätään on jotain tekstiä, jossa kerrotaan muusta kuin mikä on päivän asu ja sen hinta. Ei sillä että oikeasti tietäisin heidän näkökulmastaan mitään.

Kello on tätä lausetta kirjoittaessa 23.12. Vaikka jäin eläkkeelle bloggaamisesta jo keski-ikäistymisen alettua, on silti todettava että tämä merkintä on lopetettava tähän, sillä sedän on mentävä nukkumaan jotta jaksaa herätä. Enää ei voi hillua yömyöhälle tilittämässä tuntoja.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail