Dear Lidl: Eksä pese sitä koskaan?

Miten voi Lidleissä olla niin sontaiset ostoskorit aina? Erityisen likaisia ne näyttäisi olevan tossa Herttoniemen pisteessä. Olen antanut pahimpia koreja henkilökunnalle käteen ja yhdessä on sitten päivitelty, että on joo sontaista. Ja katsonut hetkeä myöhemmin kun henkilökunnan edustaja vie sen korin takaisin pinoon.
lidl
Yök.

Nyt meni jotenkin kuppi nurin tämän asian kanssa (Maanantai!) joten otin kuvan ja kysäisin asiaa Lidlin Fb-seinällä.

Ei pärjää kyllä Lidl tässä ostoskorivertailussa ässälle ja koolle.

Ensimmäinen blogi tuli perustettua joskus vuonna 2003, mutta se on ajan saatoissa hävinnyt. Vanhin netissä edelleen livenä oleva blogi multa on Ihan kiva elämä, jota kirjoittelin aktiivisemmin vuodesta 2004 vuoteen 2010. On käynyt vähän samoin kuin kaikille muillekin wanhan kaartin ihmisille: ei oikein jaksa ei kykene ryhtymään ja keskustelu on siirtynyt pääasiallisesti Facebookiin. 

Olisikohan aika palata takaisin juurilleen?

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Kirjabloggaus

Cóil_Learaí_Ó_Finneadha_-_An_Ghlanfhírinne_300_465_c1

lähde: cic.ie

Pitkästä aikaa tuli hommattua iirinkielisiä kirjoja, ja täytyyhän niistä sanoa jotain.

Ensinnäkin Cóil Learaí Ó Finneadhan An Ghlanfhírinne – kirjan nimi tarkoittaa ”Puhdas totuus” tai ”Totinen tosi”. (Etunimet ovat englanniksi kirjoitettuina Cole Larry, ja tuo pelottavan näköinen sukunimi äännetään lähinnä ”oo finjuu”.) Cóil Learaí on minulle jo vanha tuttavuus edellisen novellikokoelmansa Tórramh an Bhardail (”Urosankan ruumiinvalvojaiset”) ansiosta. Kuten sen nimestä voi arvata, Cóil Learaí kertoo lähinnä hassuja sattumuksia maaseudulta, joissa ei oikein ole ainesta tarinoiksi asti. Ainoa, mikä ne pelastaa, on melkoisen rikas ja kaunis kieli – itse asiassa yllättävänkin puhdas englannin vaikutteista ollakseen näillä keleillä kirjoitettua. Myös tämä uusi novellikokoelma vaikuttaa juuri kielellisesti loistokkaalta. Vaikka olen itse lukenut kansanomaista jutunkerrontaa iiriksi viimeiset seitsemäntoista vuotta putkeen ja osaan iirini siksi aika hyvin, Ó Finneadhan uusi kirja lähetti jopa minut sanakirjaa plaraamaan.

 

Cás Aduain

lähde: evertype.com

Sitten se Jekyllin ja Hyden iirinnös. Mainitsinkin jo että sen on nykyoikeinkirjoitukselle toimittanut uppo-outo Roibeard Ó Conaing, kääntäjä taas on muuan Conall Ceárnach (joka pitäisi oikeastaan kirjoittaa Conall Cearnach, koska a on aina pitkä rn:n edellä – se on itse asiassa mytologiasankarilta nyysitty nimi), oikealta nimeltään Frederick William O’Connell, tai iiriksi Feardorcha Uilliam Ó Conaill. Papin poikana hän oli tietysti protestantti, mutta kääntyi ilmeisesti katoliseksi iirinkielisyystyön innoittamana ja meni naimisiin skotlantilaissukuisen ranskalaisen katolisen kanssa. Hän oli kuitenkin oppinut iirin jo vanhemmiltaan. Mahdollisesti he edustivat Irlannin protestanttista iirinkielisyystyön perinnettä, joka usein unohdetaan, mutta jolla on syvät juuret, itse asiassa syvemmät kuin modernilla katolisella nationalismilla.

Tri Jekyll ja Mr Hyde on minulta itse asiassa jäänyt lukematta muilla kielillä kuin iiriksi – samaan kategoriaan kuuluvat Jumalainen näytelmä ja Odysseia (siis se alkuperäinen muinaiskreikkalainen), jotka ovat olemassa iiriksi käännettyinä. Ne iirinsi muuan Pádraig de Brún, pappismies muuten (ja hänen varastoissaan on paljon muutakin klassista kirjallisuutta iiriksi, kunhan Ciarán Ó Coigligh saa ne toimitettua julkaisukuntoon). Odysseiasta on olemassa muitakin iirinnöksiä, luullakseni ihan muinaisiirin aikakaudelta asti. De Brúnin käännös on nykykielen merkittävin ja noudattaa alkutekstin runomittaa; muistelen hiljattain nähneeni jossain päin nettiä tekstinäytteen suorasanaisestakin versiosta.

Mutta palataan siihen Jekylliin ja Hydeen. Kirja on oikein hyvää iiriä muuten, mutta siitä huomaa että se on An Gúm -kustantamon 20-30-lukujen käännösryysiksen tuotetta (siihen aikaan iirinnettiin niin Stevensonia, Dickensiä kuin Jack Londoniakin): virkkeet pakkaavat olemaan turhan pitkiä ja polveilevia. Viktoriaaninen englanti ei käänny luontevaksi iiriksi. Itse asiassa ranskasta iirinnetyt klassikot (olen lukenut Vernen Maailman ympäri 80 päivässä ja Prosper Mériméen Columba-nimisen romanttisen kostotarinan iiriksi) tuntuvat onnistuvan paremmin, vaikka niissä on keskimäärin 1-2 lausetta per kirja, joissa ei ole mitään tolkkua, kun kääntäjä ei ole saanut väännettyä alkutekstin sitä kohtaa ymmärrettävään asuun.

Caoimhin Ó Cearnaigh

lähde: coisceim.ie

Seuraava potilas on Liam P. Ó Riainin Caoimhín Ó Cearnaigh. Kirjan nimi on sama kuin päähenkilön, ja Caoimhín on se mistä englannin Kevin tulee – maineikkaan brittiläisen jalkapallosankari Kevin Keeganin nimi kääntyisi vaivatta iiriksi muotoon Caoimhín Mac Aodhagáin. Ó Riain on minulle uusi tuttavuus iirinkielisenä kirjailijana, mutta tiesin ennestään hänen kirjoittaneen englanniksi paljon kansallisista aiheista sekä toimineen iirinkielisyysliikkeessä jonkinmoisena takapiruna (iirinkielinen nettielämäkertasaitti mainitsee hänen ylipuhuneen Pádraic Ó Conairen kirjoittamaan teoksensa iiriksi, ja Ó Conaire, joka eli noin puolen vuosisadan mittaisen elämän vuoden 1900 molemmin puolin, jättikin perinnöksi yhtä ja toista yhä merkittävää kamaa, ennen muuta ensimmäisen modernin romaanin iiriksi).

Caoimhín Ó Cearnaigh -romaani kertoo nuoresta miehestä, joka tulee pienestä paikasta Dubliniin opiskelemaan (Ó Riain oli itse kotoisin Tipperarysta, joka tuolloin oli vielä melko iirinkielistä aluetta ja jossa on yhä oma iirinkielisyysjärjestö, Tiobraid Árann ag Labhairt eli ”Tipperary puhuu”) ja tutustuu siellä moniin uusiin aatteisiin, kuten jälleensyntymisuskoon, johon hän sitten hurahtaakin täysillä. Hämmentävää huomata, miten yleismaailmallinen ja aikakaudesta toiseen samanlainen nuoren provinssiopiskelijan kohtalo isossa kaupungissa on.

 

costagocostamor

lähde: cic.ie

 

Sitten on vuorossa Frank Reidyn Ó Chósta go Cósta, Rannikolta rannikolle. Frank Reidy on entinen Irlannin armeijan ceannfort – ilmeisesti majuria vastaava sotilasarvo, joka käännetään komentajaksi – joka toimi rauhanturvatehtävissä Ruandan kansanmurhan jälkiä siivoamassa. Miehen sydän jäi Afrikkaan ja hän matkusteli siellä jäätyään armeijasta evp:ksi. Nyt hän on julkaissut seikkailuistaan komean kuvitetun kirjan, jossa Afrikan eksotiikka pääsee todella oikeuksiinsa. Silloin kun minä aloin harrastaa iiriä, iirinkieliset kirjat olivat painoasultaan vaatimattomia, mutta nyt on päästy niistä ajoista kummasti eteenpäin.

Frank Reidyn nimi iiriksi käännettynä olisi Proinsias Ó Riada, mutta hän käyttää englanninkielistä muotoa. Tämä ei tee hänestä vähemmän iirinkielistä (kirjasta päätellen hän osaa iiriä lähes äidinkielen tasoisesti) – joskus kuulemani anekdootti kertoi miehestä, jonka iirinkielinen nimi oli Joe Daly, koska sen nimisenä hänet tunnettiin iirinkielisen kylän raitilla, mutta joka englanninkielisissä yhteyksissä kutsui itseään Seosamh Ó Dálaigh’ksi, koska halusi muistuttaa olevansa syntyperäinen iirinpuhuja.

Reidy vaikuttaa mukavalta kaverilta siellä Afrikassa liikkuessaan: Irlanti ei ole vapaa raa’astakaan rasismista, mutta monet irlantilaiset osaavat luonnostaan suhtautua ihmisiin ihmisinä, ja siksi Irlannista niin kovasti pidetään. Rasisti-Suomen ilmapiiristä voi vapautua lukemalla iirinkielisten kansanihmisten juttuja siirtotyöläisajoilta briteistä tai jenkeistä, koska heillä on aina reilu ja konstailematon asenne kaikkia kansallisuuksia ja ihonvärejä edustaviin työmaakollegoihin.

An_Leon_An_Bandraoi_agus_an_Prios_Éadaigh_300_457_c1

lähde: cic.ie

Viimeiseksi jää C.S.Lewisin Velhon ja leijonan (The Lion, the Witch and the Wardrobe) iirinnös An Leon, an Bandraoi agus an Prios Éadaigh. Kääntäjä on Antain Mac Lochlainn, jonka tiedän päteväksi kaveriksi, mutta jonka iiri on hiukkasen laimeaa – Ulsterin murteen vaikutus tuntuu, mutta se on kuitenkin vähän sellaista lapsille yksinkertaistetun oloista kieltä. Ehkä se on alkutekstinkin vaikutusta, mene tiedä. C.S.Lewisin Perelandra-Thulcandra-Malacandra-trilogiaa arvostan, koska Lewis oli siinä kiertelemättä oma kristillinen itsensä: esimerkiksi se enkelin kohtaaminen on jäänyt mieleen vaikuttavasti ajateltuna tilanteena, kun kertojaminä sanoo aluksi enkelin seisseen vinossa koko muuhun maailmaan nähden, mutta korjaa sitten, että koko muu maailma oli se joka oli vinossa, enkeli taas suorassa jonkin oleellisemman ja tärkeämmän koordinaatiston mukaan.

Narnia-sarjasta tulin pikkupoikana lukeneeksi ensin viimeisen osan, Narnian viimeinen taistelu, johon olin vähän pettynyt, koska siinä paljastetaan valmiiksi jutun juoni eli se, että koko homma oli alusta saakka allegoriaa kristilliselle syntiinlankeemus- ja pelastushistorialle.

On Lewis silti ihan pätevä kirjoittaja. Kristillinen hartauskirjallisuus saisi olla laajemminkin yhtä hauskaa, nokkelaa ja innoittunutta kuin hänen teoksensa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Syö tai kuole, syö ja kuole

Katson ehkä enemmän Hulua kuin suomalaista televisiota. Olen aina pitänyt itseäni aika immuunina mainonnalle, etenkin televisiomainonnalle. En sen jälkeen, kun ryhdyin katsomaan Hulua.

Ei mikään ihme, että jenkit ovat lihavia. Ruokaa oikealta, ruokaa vasemmalta, ruokaa ylhäältä, ruokaa alhaalta. Kuola vain valuu, kun katson erilaisten ketjupaikkojen mainoksia. Etenkin se, jossa on katkarapuja ja muita mereneläviä erilaisissa tirisevissä muodoissa, saa minut hulluksi himosta. Tiedän, että kaikki on epäterveellistä, ja silti olen harkinnut pikamatkaa lähimpään Amerikka-vyöhykkeen kaupunkiin vain voidakseni viikon ajan vetää itseni puutiaiseksi ketjusyöttölöissä aina KFC:n muussista ja ruskeasta kastikkeesta alkaen.

Vastapainoksi Hulussa on paljon lääkemainoksia. Nekin liittyvät syömiseen: troppeja masennukseen, laihduttamiseen, kakkostyypin diabetekseen, verenpaineeseen, sydänvaivoihin, nivelongelmiin… Lääkemainokset ovat hämmentäviä suomalaiselle, jonka televisiossa ei saa mainostaa mitään Mobilatia kummempaa. Jenkeissä lääkkeiden mainostus on aika vapaata, mutta ei ilman pitkää rimpsua disclaimereita, jotka pitää sanoa ääneen.

Lähes jokaisen tuotteen sivuvaikutuslistaan sisältyy ihan suoraan ”kuolema”. Ilmankos joka lääkkeen nimikin on kuin jokin tappava tauti.

Pekonin profeetta
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Pentatonic

DSCN0501

Ku mun piti niin (kirjoitella)… (seuraa arvostelma) …kerron taannoisesta kauppareissusta, vaikka sillä ei ole mitään tekemistä itse asian kanssa – eli -raaputin siis sormenpäät kohmeessa tuulilasia ja keksin sitten startata malmin lämpenemään jolloin autoradio (ajatella!) aloitti AC/DC (current type) sahauksella, jolloin arvelin, että on saattaa olla reidiou rock. Currently playing both current types kuulostaa kieltämättä rockilta (help I’m a rock!), mutta istuuduttuani pakkaskylmälle rahille ratin taa kerrottiin (reidiou) siellä, että seuraa musiikkia esittäjiltä, jotka valmistelevat parhaillaan testosteroniteemaista albumia ja sitten reidiou tuuttasi sellasta tasasta kitariffiä joka oli maustettu jousisoittimilla (aika runollista, perkele). Ajattelin että nämä jousisoittimet siinä pukevat kitaraffiä kuin ns. ”satula sikaa” (mutta miksei sialle satulaa, miksei??? ilman muuta satula!).

Tämä jousilla (tai jollain viulukoneen rähmällä maustettu testosteroninomainen aikuisviihde todisteli siinä vanhaa väittämääni jonka valossa jos joku väittää olevansa esim. rockreidiouchannel, se itse asiassa on jotakin vallan päinvastaista. Ehdottaisin pentatoonisen viulumusiikin kanavaa ajattelin siinä ajellessani jäistä reittiä kohti markettia ja räppäsin reidioun hiljaisemmalle (ku mä olen niin rock, et oikestaan melkein eclectic blues…).

No hyvä. (seuraa välihuomautus) Marketissa ei ollut juuri ketään, paitsi vartija ja siivoojat klo 20:35, rakastan näitä pitkiä aukioloaikoja ja hiljaisia käytäviä joiden varsilla voi tarkastella tuotteita.

Oliiviöljypullojen äärellä (valtava valikoima neitseellistä tai vähemmän) tuli mieleeni, että tuo pentatonic (molli tahi duuri) on semmoinen kätevä noin viisiääninen skaala, kun esim. jokainen ionian scale (niitä on vaan kaksitoista) ja sen seitsemän moodia edustavat seitsemää ääntä tai kahdeksaa jos laskemme oktaavin siihen mukaan (ihan miten vaan teoreetikot, kyl tää teoreettiseks arvatenkin käy, mut en oo mikään musiikki-insinööri…).

Sitten ajattelin että semmosessa kivassa poprallatuksessa joita nää ainakin silloin joskus (kun minä olin nuori) rakenteli oli semmoset kolme sointua ja parhaimmissa vielä (niinku juicen marilyn tai hurriganesin bourbon street by jim pembroke) kuudennen asteen (VI) molli lisäksi, jota ”piireissä” kutsuttiin leikkisästi aku ankka –kompiksi.  Jokainen joskus vähän skittaa skulannut tuntee (nämä kolmisoinnut – hah!) tämän esim. C-am-F-G kierron ja kenties rakastaa tuota rimparipaa.

Herra paratkoon, tunnustelin siinä itseäni ja ajatuksiani noiden viattomien oliiviöljytuotteiden äärellä. Miksi vaatimattomissa ja merkityksettömissä tuumissani häähyilee tämmöinen joutavanpäiväinen, mutta siihen saattaa olla kaukaiset syynsä, olenhan jo tukevaan keski-ikään ehättänyt eclectic blues.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail