Vielä venäläismielisestä äärioikeistosta

Sofi Oksanen on viime ulostulollaan saanut venäläismielisen äärioikeiston tulemaan entistä selkeämmin kaapista ulos, erityisesti Timo Vihavaisen, jonka sympatioista toki ei ole ollut epäselvyyttä aiemminkaan. Oksanen herättää aggressioita yllättävillä tahoilla: olen minäkin nuorempana paheksunut Oksasta, mutta nyt kun olen julkaissut oman Itä-Eurooppa -romaanini iiriksi, voin myöntää, että ainoa motiivi moiseen oli kateus. Nykyään olen ihan tyytyväinen siihen, että Oksanen tekee sen, mitä minun ei tarvitse, eli vääntää rautalangasta kaikkien äärioikeiston paheksumien asioiden olevan juuri sitä länsimaista vapautta, jota oikeasti isänmaalliset kansalaiset haluavat puolustaa.

Vihavaisen ura sinänsä on opettavainen esimerkki siitä, miten äärioikeiston tavoitteet ovat muuttuneet vuosien varrella. Kutsun nyt Vihavaista äärioikeistolaiseksi, koska hän nykyisellään ei mielipiteiltään juurikaan eroa halla-aholaisista. Esimerkiksi se naurettava tapa leimata perussuomalaisten rasismin arvostelijat sananvapauden vihollisiksi on suoraan halla-aholaisten työkalupakista (tarkalleen samaa uhriutumiskikkaa käyttivät myös oikeat natsit Weimarin tasavallassa). Silloin kun Vihavainen ensimmäisen kerran sai osakseen näkyvyyttä joukkoviestimissä, aiheena oli hänen edelleenkin varsin suositeltava ja lukemisen väärti kirjansa Kansakunta rähmällään.

Kyseinen teos perustui länsimaiselle demokraattiselle maailmankuvalle ja oli oikeudenmukainenkin arvioidessaan kuvaamansa aikakauden toimijoita. Vihavainen esimerkiksi oli valmis jakamaan kehuja laitavasemmistolaisille Neuvostoliiton arvostelijoille, koska myönsi, että itänaapuria oli rohkeampaa paheksua sitä lähtökohtaisesti ymmärtävän poliittisen ryhmän sisältä. Vastaavasti hän ampui porvarillisia Neuvostoliiton myötäkarvailijoita raskaimmalla tykistöllä, koska juuri heidän olisi pitänyt tietää paremmin.

Minä taisin lukea kirjan aika tuoreeltaan, vaikka sen ilmestyessä koin itse olevani laitavasemmistoa, ja seuraamani vasemmistomedia paheksui sitä. Kansan Uutisissa oli erittelevämpi juttu, josta päättelin, ettei Vihavainen mikään ihan lattea oikeistopropagandisti ole. Päätoimittajana oli tuolloin Yrjö Rautio, joka muutenkin uskaltautui irtiottoihin tylsimmästä vasemmistodogmaattisuudesta ja joka päätyi irtisanoutumaan koko vasemmistolaisuudesta hyvin samantyyppisistä syistä kuin minäkin.

Ehkä Vihavainen ajautui nykyisen rasistisen äärioikeiston tukijaksi, koska hänet silloin ysärillä oltiin tarpeettoman kärkkäitä leimaamaan vaikkai natsiksi vain koska hän otti suomettumisen avoimesti esille. Kyllä minä ymmärrän sellaisen ”no vitut, ollaan sitten perkele äärioikeistolaisia kun sellaiseksi koko ajan haukutaan” -reaktion. Olisin saattanut harhautua sellaiseen tietyssä vaiheessa itsekin, jos äärioikeisto ei olisi vuosien mittaisella terrorillaan tehnyt selväksi olevansa pahempi vihollinen kuin typerinkään telaketjufeministi. Itse asiassa nuorena poikana aloin aivan vastaavalla tavalla kutsua itseäni vasemmistolaiseksi, koska minua 30-luvulla liberaaliporvareina kansansivistäjinä toimineiden isovanhempieni maailmankuvan omaksuttuani oli alettu haukkua kommariksi.

Viime vuosien poliittinen kehitys on myös osoittanut, että Suomi on pohjimmiltaan fasistinen maa (mihin tietysti on historialliset syynsä), me vain emme ole nähneet tätä, koska maan ilmapiiri oli niin liberaali ja valistunut niin pitkään. Kun joku – esimerkiksi Halla-aho kannattajineen – alkaa työstää tunnelmia nettipropagandalla fasistiseen suuntaan, suomalaiset järjestyvät luontonsa mukaisesti tottelevaiseen tappaja- ja kaasuttajariviin (siihen löytyy halukasta väkeä myös vihreiden joukosta).

Toisin sanoen jollain Vihavaisella ei todellisuudessa ole erityisen syvällistä käsitystä Ihmisoikeuksien julistuksesta eikä demokraattisista ja oikeusvaltiollisista periaatteista, eikä hän tajua miksi fasismi tai rasismi olisi ristiriidassa porvarillisuuden kanssa. Muistutan taas siitä verbaalisesta selkäsaunasta, joka koitui nuoren Kari Palosen osaksi, kun hän 70-luvulla Kokoomuksessa yritti kehitellä puolueelle porvarillisen liberalismin ideologiaa vastapainoksi stalinisteille. Hänet leimattiin kommunistiksi, koska Kokoomus ainakin tuolloin oli perusluonteeltaan äärioikeistolainen nationalistipuolue, joka vain esitti olevansa liberaalipuolue, koska poliittiset hyvät tavat sitä edellyttivät. Puolue ei osannut tulkita porvarillista liberalismia miksikään muuksi kuin ”kommunismiksi”.
Sen Vihavainen tietää, mitä hän vastustaa, ja se on sitä, mitä vasemmisto kulloinkin ajaa tai mikä on yleisessä tietoisuudessa leimautunut vasemmistolaiseksi. Kun esimerkiksi seksuaalinen sallivuus nähdään vasemmistolaisten asiana, Vihavainen ja hänen kaltaisensa tietysti vastustavat sitä. Ennen vanhaan esimerkiksi homoseksuaalisuuden hiljainen hyväksyminen oli pikemminkin yläluokan hienotunteisuutta, kun taas vasemmisto paheksui moista ”turmelusta” ääneen. Ruotsissa 1950-luvulla tapahtuneessa, kuningashuonetta sivunneessa homoskandaalissa, ns. Haijbyn jutussa, vasemmistoälyköt ottivat kirjailija Vilhelm Mobergia myöten homovastaisen kannan, koska ”kunkku on hintti” oli hyvä kansaan vetoava iskulause, kun haluttiin panna kuningashuone viralta.
Meilläkin vasemmisto vieläkin julistaa Mannerheimin olleen homo ja lottien huoria, vaikka samalla se saarnaa suu vaahdossa ettei seksuaalisessa aktiivisuudessa, homo- tai hetero-, sinänsä ole mitään paheksuttavaa. Jos vasemmiston seksiasenteita halutaan arvostella, sen voisi tehdä huomattavasti hauskemmin kuin heittämällä jotain latteaa hommaläppää siitä kuinka kulttuurimarxistit ovat syösseet maan siveettömään rappioon. Olenhan itse jo vuosia sitten irvaillut sille, että erilaiset feministit tai sellaisina esiintyvät paheksuvat pornossa esitettyjä seksuaalisia tekoja hirveänä naisen alistamisena ja samalla ihannoivat presiis samoja tekoja silloin kun ne pakataan pinkkeihin kansiin ja brändätään naisen ihaaaaaniksi fantasioiksi.
Tässä muuten avautuisi mehevä sauma jollekulle minua liikemiesasenteisemmalle kynäilijälle: myisi joukon pornojuttuja johonkin Jallukalleen tai Erotiikan Lolloon, kuorruttaisi sitten aivan samat tarinat tätimäisillä adjektiiveilla ja julkaisisi ne naispuolisella kirjailijanimellä naisten fantasioina. Täydestä menisi ja fyrkkaa tulisi himaan (hih) vasemmalta ja oikealta.
Mutta palataanpa pääasiaan. Olisi ollut kohtuullista olettaa Vihavaisen olleen tyytyväinen siihen, että Suomi ei joutunutkaan suolaksi Neuvostoliiton suureen taikinaan, vaan vapautui länsimaiseksi demokratiaksi, jossa saa olla vaikka ihan homona, jos siltä tuntuu. Vihavaisen omassakin kirjoittelussa kahdeksan-yhdeksänkymmenluvun vaihteessa on sellaisia optimistisia sävyjä, että häntä kannattaa siteerata tässä. Sitaatin olen nyysinyt niinkin paljon minua viisaamman miehen kuin Jussi Jalosen blogista, ja Jalosen mukaan se on vuodelta 1987.
”Huolimatta 1980-luvun puolivälin näkymiin sisältyvistä tähänastisen historian valossa arvioiden poikkeuksellisen ikävistä kehitysmahdollisuuksista ei huonojen vaihtoehtojen toteutumista voine pitää todennäköisempänä kuin hyvienkään. Aineellisen hyvinvoinnin, yhteiskunnallisen tasa-arvon ja muiden edellisten sukupolvien uneksimien hyvyyksien kannalta nykyinen aikakausi on vertaansa vailla. Itse asiassa nykyaika ensimmäistä kertaa historiassa saa ainakin rikkaiden pohjoisten maiden perspektiivistä katsoen yhä useampien mielessä kultakauden leiman, ajan, jonka veroista ei ole ollut eikä kenties enää ole tuleva.”

Itse asiassa voisin ilkeämielisenä miehenä tulkita tämänkin tietynlaiseksi itsetarkoitukselliseksi vasemmistolle tai ”edistyksellistölle” pottuilemiseksi. Kahdeksankymmenluvulla näet oli edistyksellistä olla depressioon asti pessimistinen. Se, joka halusi ärsyttää vasemmistolaissävyistä mielipideblokkia, saattoi kiusoitella sitä vain kertomalla, miten paljon paremmaksi elämä oli muuttunut. Nykyään, kuten Jalonenkin toteaa, juuri ne samat aineelliset ja arvolliset ”hyvyydet”, joita kasari-Vihavainen sitaatissa ylistää, ovat vanhuuttaan hapantuneen Vihavaisen mielestä rappiota ja ”länsimaiden tuhoa”, ja Suomi-kaunottaren pitää viipymättä saada venäläisen soltun neitseellisen pesemätön penis sisäänsä, jottei paha lesbo tai muslimi ehtisi ensin.

Mutta luetaanpa vielä Johan Bäckmanin kommentti Suomen perusteilla olevaan hallitukseen. Jos joku vielä epäili, että minä puhun omiani väittäessäni äärioikeiston ja tulevan hallituksen olevan venäläismielisiä, niin tässä on teille kannanotto suoraan hevosen suusta:

Suomen uusi konservatiivinen juntta on arvomaailmaltaan lähellä Venäjän politiikkaa ja varmasti parantaa suhteita Venäjään puhtaasti arvopohjalta. Suomenruotsalaisten päättäväinen karkotus hallituksesta merkitsee ovien avaamista pakkoruotsin poistamiselle ja venäläisten oikeuksien vahvistamiselle Suomessa. Demarien ja vassarien kaltaiset CIA-vetoiset värivallankumoukselliset ovat aina häirinneet Venäjän-suhteitamme. Sitä paitsi Soinin ja Sipilän Suomessa tuskin hyväksytään mitään homoliittolakiakaan.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Tulevaisuus fasistihallituksen rautakoron alla

Joku tuolla Facebookissa juuri uhosi että kun hallitus on tällainen tulee lakkoja ja mielenosoituksia. Niin tuleekin. Mutta niiden yhteydessä hallituksen enemmän tai vähemmän tukemat asemiehet avaavat tulen mielenosoituskulkueisiin konetuliaseilla ja surmaavat mm. lapsia. Jälkeen päin hallituksen puhuvat päät televisiossa sälyttävät vastuun lasten kuolemasta mielenosoittajien harteille ja ”ymmärtävät” asemiesten vilpitöntä kansanomaista reaktiota. Mitään rikos- tai poliisitutkintaa tapahtuneesta ei tietenkään käynnistetä, koska poliisi vetoaa resurssipulaan. Näin käy, koska kaikki synkimmät ennustukseni ovat ennenkin toteutuneet. Älkää tuudittautuko kuvittelemaan, ettei näin kävisi.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Todennäköinen sukellusvene

Laivasto havaitsi äskettäin Helsingin edustalla vedenalaisen vehkeen (terveisiä vääpeli Körmylle), joka karkotettiin kylvämällä kädelläheitettäviä syvyyspommeja – tällaisia vimpaimia käytetään merivoimissamme vedenalaisten tunkeilijoiden karkottamiseen. Puolustusvoimien omat kommentit olivat lakonisia ja maltillisia, eli ei otettu kantaa siihen, oliko kyseessä venäläinen sukellusvene vai kenties asuinsijoiltaan eksynyt syvänmeren jättiläishai. Venäläismediassa taas epäsuorasti myönnettiin, mistä oli kyse – suomalaisia merisotilaita soimattiin rutiinilla venäläisvastaisuudesta, kun kehtasivatkin (eivät kehdanneet) syyttää Venäjää. Ei ollut meidän sukellusvene eikä varmasti ollut sukellusvene ollenkaan ja plääplää. Kyllähän se tiedetään, mitä tämä todellisuudessa tarkoittaa.

Koska hallitusneuvottelut olivat samanaikaisesti käynnissä, on selvää, mihin Venäjä voimanosoituksellaan pyrki. Venäläisismedioissa on jo pitkään yksiselitteisesti otettu kantaa Perussuomalaisten puolesta – Venäjän luonnollisen liittolaisen, koska he edustavat venäläisiä arvoja, eli lännenvastaisuutta, taantumuksellisuutta, homovihaa ja teennäistä mukakristillisyyttä (jonka todellinen karva tuli selvästi esiin Laura Huhtasaaren julistaessa, että ”yhteisvastuu” – Kristuksen seuraaminen – rappeuttaa yhteiskunnan). Venäjä haluaa persut hallitukseen. Niin saadaan Suomesta Venäjälle mieleinen synkeä puolidiktatuuri (jota lähellä toki jo nyt ollaan, niin hyvin Venäjän tavoitteet ovat persujen, hompanssien ja nettihäiriköiden voimin edenneet).

Venäjän häirikköaktiviteetit ovat muutenkin voimistuneet viime aikoina. Amerikkalaiseen Newsweek-lehteen syötettiin Bäckmanin kannattajien kautta venäläinen propagandatarina Suomen liikekannallepanosta. Lehti toki dementoi jutun jälkikäteen, mutta vahinko oli jo tapahtunut: Venäjän propagandamiehet varmasti kilistelivät sampanjalaseja onnistuneelle propagandatempulle.

Tapauksen jälkimainingeissa tosin siihen sekaantunut bäckmanilaistörkimys kertoi saaneensa kenkää siitä Russia Today -kanavan ohjelmaneuvostotyyppisestä elimestä (tai piru näistä neuvottelukunnista tietää), jonka jäsen hän oli ollut. Sälli oli ehtinyt uransa aikana puhua sen verran härskejä, että hänestä oli ilmeisesti tullut rasite RT:lle ja Venäjän propaganda-aparaatille, ja heikäläiset näkivät, että nyt oli sopiva hetki antaa kaverille kenkää.

Ehkä Venäjä alkaa jo pitää bäckmanilaisia taktisesti huonona tapana ajaa asiaansa Suomessa. Bäckmanilaiset heitetään ehkä laajemminkin laidan yli, kenties jopa Johan-nyt-on-markkinat-Johania itseään myöten, ja panokset pannaan äärioikeistolle. Onkin selvää, että perussuomalaiset ja äärioikeisto toimivat paremmin – niinhän myös muualla Euroopassa. Äärioikeiston kaappaaminen omaksi bulvaaniksi oli Venäjältä nerokas veto, koska suuri osa (tyhmästä) kansasta kuvittelee edelleenkin, että paras protesti vasemmiston maanpuolustusnihilismiä vastaan on äänestää äärioikeistoa. Sille ei ole vielä mennyt perille, että äärioikeisto pyrkii nimenomaisesti erottamaan meidät niistä ainoista voimista, jotka voisivat vahvistaa asemiamme Venäjän uhan edessä.

Venäjän propaganda on toki itsensä kanssa ristiriitaista juuri tämän takia. On kuvaavaa, että minun kirjoitteluni aikoinaan häiritsi Venäjää enemmän kuin äärioikeiston venäläisviha. Mutta onhan se tietysti ymmärrettävää. Kun vielä kirjoitin Plazalle, yksi tavoitteistani – aluksi tiedostamaton, mutta ajan mittaan yhä tietoisempi, kun aloin ymmärtää paremmin mitä mieltä asioista todella olin – oli tuoda esimerkiksi Karjalan palautuksen kaltaiset äärioikeiston asioiksi yleensä jätetyt kysymykset asialliseen keskusteluun. Olin silloin, ja olin nytkin, sitä mieltä, että aluepalautuksia on mahdollista kannattaa olematta äärioikeistolainen (tästä esimerkkinä mainitsen joka kerta blogin http://karjalatakaisin.blogspot.com, joka on valitettavasti viime aikoina ollut kovin hiljaa). Äärioikeistolainen tapa kannattaa Karjalan palauttamista on vaatia alueen nykyisten asukkaiden ajamista yön selkään ilman mitään korvauksia (koska äärioikeistolaisuudessahan on määritelmällisesti kyse sadistisesta halusta kiusata muita ihmisiä). Ei-äärioikeistolainen tapa kannattaa Karjalan palautusta taas on pyrkiä loukkaamaan ihmisoikeuksia mahdollisimman vähän.

Itse asiassahan netissä oli ennen halla-aholaisen fasismin aikaa mahdollista keskustella hyvinkin asiallisesti vanhan koulukunnan isänmaallis-sotilaallisesti asennoituvien herrasmiesten kanssa – varsinkin kun näillä saattoi olla vilpitöntäkin kiinnostusta vaikkapa Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan kirjallisuuteen ja historiaan. Eräänkin kanssa tuli aluksi kovastikin riideltyä, ennen kuin vastapuoli oivalsi meikäläisen suhtautuvan realistisesti neuvostototalitarismiin, ja päädyimme sitten konsensushengessä antamaan kirjallisuussuosituksia toisillemme. Tämäkin tapaus sai minut tietoiseksi siitä, millaisia mahdollisuuksia avautuisi jos voisimme lopultakin – puolin ja toisin – haudata vuoden 1918 sotakirveet ja kehittää isänmaata yhdessä.

Jos olisimme saaneet rauhassa sopia välimme, kansakuntana, tämä utopia olisi nyt todellisuutta. Sen sijaan tuli äärioikeiston ja persujen nousu kuin hirvittävä petturi ja julisti vihollisikseen meidät kaikki jotka kansallista sovintoa olisimme halunneet. Se, että sopu ja sotakirveiden lopullinen hautaaminen olisi ollut koko isänmaan edun mukaista, on päivänselvää kelle tahansa isänmaallisesti – sanan missään mielekkäässä mielessä – ajattelevalle suomalaiselle. Siksi sellainen osapuoli, joka tässä tilanteessa syöksyy itsetarkoituksellisesti lietsomaan riitaa ja väkivaltaa, ei ole isänmaan asialla. Sellainen osapuoli on Suomelle vihamielisen ulkovallan ohjaama. Sellaista osapuolta edustavat bäckmanilaiset, halla-aholaiset ja heidän perässähiihtäjänsä.

Tietysti näkemykseni muuttuivat vuosi vuodelta yhä enemmän maanpuolustuksen tarpeita ymmärtävään suuntaan sitä mukaa kun Venäjän uhka Suomen kaltaisille pienille naapurivaltioille tuli ilmeisemmäksi (esimerkiksi Georgian sodan yhteydessä). Syy siihen, miksi olin aikaisemmin esimerkiksi kieltäytynyt aseista, oli se, että olin oppinut ajattelemaan armeijan ja sotilaallisuuden olevan sovittamattomassa ristiriidassa porvarillisten, liberaalien vapausarvojen kanssa (siis niiden arvojen, joita itsekin pidin ”vasemmistolaisina”, koska Suomen poliittinen historia on turmellut kielemme niin, että näitä arvoja on tapana kutsua sillä nimellä). Kun minulle kirkastui, etten itse ollut vasemmistolainen ja että arvoni olivat sovitettavissa yhteen aseellisen maanpuolustuksen kanssa (puhumattakaan nyt siitä, että julkisuudessakin näkyi paljon fiksuja upseereita), asenteeni puolustusvoimiin muuttui yhä ymmärtäväisemmäksi ja myönteisemmäksi.

Mutta tätähän Venäjä ei halunnut. Venäjä ei halua, että suomalaiset ymmärtävät maanpuolustuksen ja liberaalien suvaitsevaisuusarvojen olevan sovitettavissa yhteen. Venäjä haluaa, että rasistinen maahanmuuttajaviha ja isänmaallinen maanpuolustustahto käsitetään osaksi samaa valmista ajatuspakettia ja että mahdollisimman moni uskoo niiden olevan erottamattomia toisistaan. Se mitä Venäjä pelkää kaikkein eniten on uusi talvisodan henki – se, että kantasuomalaiset ja esimerkiksi somalitaustaiset puolustavat isänmaan vapautta eli sitä paljon puhuttua suvaitsevaisuutta ja ihmisoikeuksia Venäjää vastaan, ilomielin rientäen sinne päin, mistä yhteinen kutsu soi, kummatkin luottaen toisiinsa veikkoina vierellään.

Joku tietysti sanoo, että minulla taitaa olla todella suuret luulot itsestäni, kun kuvittelen Venäjän agenttien näkevän vaivaa vaientaakseen minut. Myönnän, että tämä kuulostaa vainoharhaiselta, enkä itsekään pitänyt sitä aikoihin kovin uskottavana. Viime aikoina Venäjän trollit ovat kuitenkin käyneet yhä röyhkeämmiksi – minua merkittävämmillä Venäjän arvostelijoilla on someprofiileissaan parvi henkilökohtaisia vainoojia julistamassa että Putin on kaikkein suurin ja mahtavin ja että suomalaiset ovat pahoja natseja mutta natsismikin on hyvä juttu jos venäläiset sitä harjoittavat ortodoksisen Jumalan nimissä. On varsin todennäköistä, että esimerkiksi nimimerkki ”Petri Puumalainen” (epäilemättä väärä, mahdollisesti varastettukin nimi – en hetkeäkään usko että kukaan oikeasti sen niminen olisi ollut kyseessä), joka hillui Plazan blogini kommenttiosastolla julistamassa putinismin ja halla-aholaisen rasismin yhdistelmäaatetta, olikin Venäjän ohjailema trolli.

Venäjän yhteydet maahanmuuttokriittiseen alakulttuuriin ja sen harjoittamaan nettiterroriin ovat tietysti käyneet muutenkin yhä ilmeisemmiksi. Esimerkiksi ”sananvapauden” brändääminen uudelleen tarkoittamaan rasistien ja fasistien sananvapautta muistuttaa vähän liikaa neuvostopropagandan tapaa kutsua Neuvostoliiton imperialistisia tavoitteita kiertoilmaisulla ”rauha”. Äärioikeiston, bäckmanilaisten sekä näiden perässähiihtäjien tapa vedota ”sananvapauteen” tai julistaa Venäjän ”sananvapauden” olevan parempi kuin Suomen on vähän liian yhtenäistä ja johdonmukaista – kyllä taustalla tuntuu olevan jonkinlaista organisoitunutta opastamista.

Kun moottoripyöräjengi Yön susien johtaja ”kiitti” Suomea moottoripyöräilijöiden päästämisestä maahan, hän ylisti Suomen ”sananvapautta”. Tämä oli nyökkäys venäläisen totalitarismin suomalaisille kannattajille ja myötäjuoksijoille. ”Sananvapaus” tarkoittaa oikeutta esittää fasistisia, rasistisia, Venäjän julmuutta ihannoivia ja ylipäätään karkean ihmisvihan läpitunkemia väitteitä ilman kritiikkiä – kriitikot tietysti vaiennetaan vainoilla, mutta se ei tietenkään ole ”sananvapauden” vastaista. ”Sananvapauden” julistajat Eirasta Effiin ovat samalla venäläisellä kannalla.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Persunuorten ikävä agraariyhteiskuntaan

Joku persunuori meni taas munaamaan itsensä julkisesti toivomalla takaisin jotain menneiden aikojen yhteisöllisyyttä ja idylliä. Se on aina yhtä noloa kun 90-luvulla syntyneet haluavat 80-luvulle ja uskovat että silloin elettiin suomifilmien todellisuutta. Setä on itse ollut nuori silloin eikä todellakaan halua muistella niitä aikoja. 80-luku nimittäin ei vain ollut perseestä, vaan se oli hyvin samanlaista aikaa kuin tämä nykyaika. Suurimmat erot olivat siinä, että silloin ei ollut nettiä, ja porno oli ostettava lehtinä kioskilta.

Minä muuten en yhtään usko, että hienohelmapersunuoret oikeasti haluavat muuttaa maalle – meidät muut he kyllä lykkäisivät Pol Pot -tyylisille intellektuellien kurmotusleireille. Maalla nimittäin haisee lehmänpaska, eivätkä persunuoret tykkää sen hajusta sen enempää kuin muutkaan kaupunkilaiset. Siellä on vihaisia sonneja sarvet päässä ja muita vaarallisia, pelottavia tai ällöttäviä eläimiä. On hiiriä ja rottia – siksi siellä kissojakin pidetään. Siellä on vihaisia vahti- ja jahtikoiria. Siellä on sääskiä ja paarmoja ja muita purevia hyönteisiä. Jos mennään kauas itään, saattaa olla karhujakin. Karhut ovat oikeasti vaarallisia ihmisille. Eivät persunuoretkaan halua sellaisiin oloihin, kaupungissa kasvaneita kun kuitenkin ovat. Ei muuten halua suuri osa maaseudun asukkaistakaan. Siihen on syynsä, miksi nuori väki haluaa maalta isoihin kaupunkeihin.

Maalla ei nimittäin ole paljoa tekemistä. Sielläkin istutaan nykyisin telkkarin tai tietokoneen ääressä silloin kun ei jouduta olemaan töissä. Monista tuntuu kuin elämä kuluisi hukkaan, ja tästä syystä siellä juodaan aika reippaasti viinaa ja kärsitään depressiosta. Luuletteko muuten, että maalla ei käytettäisi huumeita? Heh heh, kun olitte lapsellisia. Rämppämusiikkifestivaalit ovat olemassa juuri maaseudun nuorisoa varten, ja niillä liikkuu huumeita jos missä.

Mutta viis maaseudusta. Puhutaan 80-luvusta. Minä tiedänkin siitä jotain, koska olin silloin teini, tai nuori aikuinen. Niitä aikoja ei tosin ollenkaan haluaisi muistella. Se yhtenäiskulttuuri oli aivan helvetin syvältä ja poikittain, ja olen aivan saatanan iloinen että siitä paskasta on päästy eroon.

Ennen vanhaanko ei ollut homoja, tai he eivät olleet näkyviä? Höpöhöpö. 80-luvulla homous oli presiis yhtä näkyvää kuin nytkin. Oikeastaan vielä näkyvämpää, koska juuri silloin käytiin näkyviä kulttuuritaisteluita homoasiasta. Ainakin yhdessä silloisessa pornoläpyskässä oli omat homosivut (taisi olla Kalle). Seta-järjestö oli voimissaan ja julkaisi omaa mielipidelehteä. Avoimesti homot taiteilijat olivat julkisuudessa jo 80-luvun lopulla, esimerkiksi tanssija Tiina Lindfors. Kun nyt joku 90-luvulla syntynyt sälli tulee sönkkäämään, että homoja ei ennen vanhaan näkynyt, väite kuulostaa yhtä järjettömältä kuin, että 80-luvulla ei olisi ollut autoja, raitiovaunuja tai junia.

Tänään julkisuudessa näkyvät homot ovat pinnallista stailaaja- ja sisustusarkkitehtiporukkaa, joita tuntuvat kiinnostavan lähinnä muodit ja trendit. Silloin ennen vanhaan homojen lehdessä kirjoiteltiin älyllisesti, pohdittiin homon roolia yhteiskunnassa ja vertailtiin eri maiden homolainsäädäntöä. Siitäköhän tulee käsitys homoista jotenkin tavallista heterotallaajaa fiksumpana ja hienostuneempina ihmisinä? Tosin jo silloin keskustelijahomot muistuttelivat erityisesti, että homo voi olla kuka tahansa, myös lippalakkirekkakuski Pihtiputaalta, ja että julkisuuden homot intellektuellit (eli he itse) vääristivät kuvaa homoista.

80-luvulla myös oli siviilipalvelusmiehiä, eivät silloin kaikki armeijaan menneet. Joskus vuoden 2000 aikoihin siviilipalvelus oli vielä kiistelty asia ja sivarien haukkuminen oli tärkeämpi osa äärioikeistolaisuutta kuin rasismi (”maahanmuuttokriittisyys”). Tuolloin joku nuori sälli tuli sönkkäämään minulle, että 80-luvulla ei olisi ollut sivareita. Tämä oli tietysti hölynpölyä. 80-luvulla sivarit olivat samanlainen yleisen kissanhännänvedon kohde kuin maahanmuutto nykyään, ja silloin konservatiivitahot halusivat pidentää siviilipalvelusta (ja saivatkin tahtonsa läpi). Mutta 80-luvun alussa sivari oli jo olemassa ja lyhyempi kuin nyt, alle vuoden. Asepalvelus ja aseistakieltäytyminen olivat paljon katkerampia riidanaiheita kuin tänään, eikä sivari Halla-aholla olisi siihen aikaan ollut mitään asiaa äärioikeistolaisen liikkeen riveihin, saati johtajaksi. Luultavasti häntä ei olisi hyvällä katseltu edes valtavirran porvaripuolueissa. Itse asiassa yksi silloista sivariliikettä liikuttanut vaikutin oli samantyyppinen joukkomasokistinen uhriutuminen, joka nyt on luonteenomaista persuille ja rasisteille: yhyy kun meitä sorretaan.

Se persunuorten haikailema yhtenäiskulttuuri oli 80-luvulla rokki- ja bändikulttuuria, ei mitään kansantanhuja ja hanuria soittavia isäntiä (nuorisolle tiedoksi, että hanuri ei silloin ennen vanhaan tarkoittanut takapuolta, vaan harmonikkaa, haitaria eli kurttua). Tosin vielä pitkälle 90-luvulle äärikristilliset tahot paheksuivat rokkia, joten se sai tiettyä kapinallisuuden loistetta. Itse asiassahan suuri osa rokkikulttuuria vastaan esitetystä kritiikistä (kuulovauriot, päihteiden ihannointi) on aivan aiheellista, ja on ihan hel-ve-tin hyvä homma, että nykynuorisolla on muitakin harrastuksia. En muuten ole vakuuttunut siitäkään, että nuorten sallivammat asenteet huumeisiin olisivat lisänneet päihteiden käyttöä. Raittius ei nyt ole mitenkään niin epätavallista kuin minun aikanani, eikä se myöskään eristä nuorta entiseen tapaan seksuaalisuhteista. Jos saisin valita, olisin paljon mieluummin nuori nyt kuin kolmekymmentä vuotta sitten.

Entä sitten ne vielä varhaisemmat ajat? Persunuori väittää, että ennen vanhaan oli parempaa kulttuuria. Tarkoittaako hän kenties niitä liukuhihnalta tehtyjä Suomi-filmejä? En minäkään menisi sanomaan, että oman suomenkielisen populaarikulttuurin olemassaolo on sinänsä huono juttu, mutta pitää korostaa, että vanhat suomalaiset elokuvat olivat nimenomaan liukuhihnakamaa ja matalakulttuuria. Ne tehtiin pahvilavasteilla, kansallisjuomaa nautittiin kulisseissa melko ahnaasti ja tähdillä oli epämääräisiä naisia epämääräisissä hotelleissa (kun ensimmäisen kerran kuulin Esa Pakarinen seniorin kertovan radiossa seikkailuistaan noina aikoina, aran ja kristillissiveillä arvoilla kasvatetun pojan tukka aivan nousi pystyyn). Kannattaa muistaa että Masa Niemi, joka esitti Pätkää Pekka Puupää -elokuvissa, nautti viinaa todella rankasti ja teki itsemurhan, ja ainakin yksi Pakarisen kokoamista viihdeorkestereista hajosi ryypiskelyongelmiin.

Täältä katsoen näyttää siltä, että vanhojen hyvien aikojen suomalaiset olivat itse asiassa täysin hillittömiä juoppoja, jotka muistuttivat enemmän suomalaisen sotapropagandan kliseevenäläisiä kuin halutaankaan myöntää. Sotaakaan ei sodittu raittiuden voimin, vaan kaukopartiomiehet saivat sotilaslääkäreiltä viinaksia äreämmät tropit. Nythän tiedämme, että Suomen huumeongelma ei ole kuusikymmenluvun radikaalien eikä taistolaisten ajan peruja: kokaiinia vedeltiin kaksi-kolmikymmenluvulla kuin Kolumbiassa konsanaan, heroiinin käyttö taas räjähti käsiin sodanjälkeisenä aikana, koska sillä oli lääkitty sodassa haavoittuneiden tuskia (mikä ei toki väärinkäyttöä ollutkaan). Siihen aikaan tosin sotaveteraanit saivat aineensa laillista tietä ymmärtäväisiltä lääkäreiltä, jolloin sen saattoi ottaa pillereinä eikä tarvinnut tykittää likaisella ruiskulla.

Kaikkein huvittavinta tietysti oli persunuorten itku ”pakkoruotsista”. Silloin kun ”pakkoruotsia” ei ollut, ruotsin osaaminen kuului yläluokan – myös suomenkielisen ja suomenmielisen yläluokan – välttämättömiin taitoihin. Toisin sanoen alaluokan ”vapaus” olla osaamatta ruotsia tarkoitti, että herrat pitivät herrojen kielen itsellään. ”Pakkoruotsi” tuli peruskouluun persujen edeltäjäpuolueen, Suomen Maaseudun Puolueen eli vennamolaisten vaatimuksesta, koska heidän mielestään kansalla oli oikeus oppia herrojen (ja todennäköisen siirtotyömaan) kieli ja koska he pitivät esimerkiksi englannin osaamista turhuutena, luksustaitona. Päätellen siitä, että suomalaiset nykyään käyttävät englannin taitoaan salaliittoteorioiden lukemiseen netistä, vanhat vennamolaiset taisivat olla oikeammassa kuin tiesivätkään. Paljon suositeltavampaa olisi lukea (naurettavan halpoja) riikinruotsalaisia pokkareita.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Vastaukseni uskovaisten vaalikoneeseen, vaikken ole edes ehdokkaana

”Koulujen uskonnonopetus tulisi muuttaa Raamatun mukaiseksi.”
Sikäli kuin tiedän, kristillisiin kirkkoihin kuuluvien lasten uskonnonopetus on ihan raamatun mukaista nytkin. Ei siis muutoksia tähän,
”Kristinuskon tulee kuulua koulujen normaaliin arkeen mm. virrenveisuuna, hengellisinä lauluina, rukouksina, aamunavauksina ja juhlatilaisuuksina.”
Eikö se sitten nyt kuulu?
”Paikallisten kristillisten seurakuntien tulisi saada järjestää joka vuosi jokaisen paikkakunnan koululuokalle erikseen vähintään yksi oppitunti, jossa oppilailla on oikeus kuulla, että vaikka sinusta tuntuisi, ettei kukaan sinua rakasta, niin sinua rakastetaan. Jeesus rakastaa sinua, ja seurakunnista löydät ihmisiä, jotka rakastavat sinua.”
Kyllä, jos paikalliset islamilaiset, buddhalaiset ym. yhteisöt saavat myös samalla tavalla kertoa siitä, mitä niillä on tarjottavaa oppilaille.
”Kristillisten koulujen perustamiseen ja ylläpitoon pitäisi saada nykyistä enemmän ja helpommin rahoitusta verotuloista.”
Tietenkään kristillisille kouluille ei tule myöntää mitään sellaisia verovaroja, jotka eivät ole samoin ehdoin esimerkiksi islamilaisille, buddhalaisille ym. kouluille tarjolla. Noin yleisesti ottaen vieroksun kaikenlaisia maailmankatsomuksellisesti yksisuuntaisia kouluja.
”Peruskoulun ja lukion opetus ei saa sisältää kristinuskoa loukkaavaa materiaalia (oppikirjoissa, oppikirjojen ulkopuolisessa kirjallisuudessa, videomateriaalissa, lauluissa eikä missään muussakaan) esim. homoseksuaalisuutta ja lesboutta.”
Mikään uskonnollinen sensuuri ei tietenkään käy päinsä. Sen hyväksyn, että oppimateriaalissa kerrotaan eräiden uskonnollisten yhteisöjen ja suuntien paheksuvan homoseksuaalisuutta ja odottavan homoseksuaalien ns. eheytyvän homoudesta. Senkin voisi mainita, että näiden uskonnollisten yhteisöjen käsityksen mukaan homoseksuaalisuus on itse valittua toimintaa, ei luonteenominaisuus. Mutta ”ei saa sisältää” on sellainen määräys, jota hörhökristityillä ei ole oikeutta antaa.
” Oppimateriaalin kuva- ja videomateriaalin, tekstien jne. tulee edustaa vain siveätä pukeutumista ja käyttäytymistä kunnioittaen kristilliset arvot omaavia oppilaita.”
Oppimateriaalin kuva- ja videomateriaalissa tulee näyttää kaikenuskoisia ja kaikenvärisiä oppilaita, jotta kukaan ei tuntisi jäävänsä ulkopuolelle. Ainakin muslimien perinteisten asujen luulisi täyttävän kristillisetkin siveellisyyssäännöt.
”Valtion verorahoista tulisi rahoittaa toimielin, mikä toteutettaisiin yhteistyössä kristillisten koulujen kanssa, jotka myös valitsisivat siihen henkilökunnan. Tulevat oppikirjat ja oppimateriaalit tulisi hyväksyttää ennen julkaisua toimielimellä, joka ohjaisi myös tarpeelliset muutokset jo käytössä oleviin materiaaleihin ja kirjoihin, ettei niissä olisi kristinuskoa loukkaavaa sisältöä.”
Minusta tällainen toimielin kuuluu ennemminkin Iranin islamilaiseen tasavaltaan kuin Suomeen.
”Oppilailla ja opiskelijoilla (myös aikuiset) tulee olla kristillisen vakaumuksen perusteella vapaus olla osallistumatta vakaumuksensa vastaiseen opetukseen tms. ilman, että se esim. vaikeuttaa opiskelua tai huonontaa arvosanoja (esim. oikeus olla olematta läsnä seksivalistuksessa, abortissa ja lepopäivänä (sunnuntai tai sapatti) tapahtuvassa opetuksessa tms. opiskeluun vaikuttavassa).”
Oikeutta olla osallistumatta opetukseen ei ole. Toisin sanoen se arvosanojen huonontuminen tulee hyväksyä. Lepopäivä on eri asia, mitään opetusta ei tule järjestää sunnuntaisin eikä muinakaan lomapäivinä.
”Rakastan Jeesusta.”
No totta mooses. Juuri siksi, että minulla on vakaumukseni mukaan henkilökohtainen suhde kristinuskon Jumalaan, minulla ei ole mitään tarvetta ottaa vastaan maailmankatsomuksellista komentelua miltään hihhuleilta.
”Oppilailla tulee olla oikeus tietää, että Encyclopaedia Britannica vuodelta 1768-1771 opettaa tähtitiede-osiossa, että maailma on luotu noin 6000 vuotta sitten.”
Juu, totta maar oppilailla tulee olla oikeus tietää, että ennen vanhaan oltiin väärässä monista asioista. Tieteen historia onkin aine, joka sietäisi tuoda kouluihin.
”Peruskoulun ja lukion opetussuunnitelman käsitellessä mm. maailmankaikkeuden, aurinkokunnan, maapallon, geologisten muodostelmien, elämän, eliöiden, jääkauden, kielten, kulttuurin, luonnontieteellisen maailmankuvan ja evoluutioteorian syntyä ja/tai kehitystä sekä Raamatun syntyä, tutkimusta ja tulkintaa, oppilailla tulee olla oikeus saada lukea oppikirjoistaan näistä samoista aiheista sensuroimattomia haastatteluja nykypäivän tiedemiehiltä, jotka edelleen uskovat nuoreen maailmaan ja Raamattuun.”
No mikäs siinä, mutta sellaisia tiedemiehiä taitaa olla harvassa. Monilla tiedemiehillä lienee jonkinlainen uskonnollinen vakaumus, mutta se ei edellytä fundamentalistista uskoa ”nuoreen maailmaan”.
”Oppilailla tulee olla oikeus tietää mitä eroa on käytännön kokeellisella ja toistettavalla tieteellä verrattuna historiallisia tapahtumia tutkivaan tieteeseen (esim. evoluutioteorian edellyttämä historia).”
Oppilailla tulee olla oikeus tietää tieteenfilosofiasta, tieteellisen tiedon rakentumisesta ja tieteen historiasta, mutta ei todellakaan hörhöuskovaisten maailmankuvan mukaan.
”Abortit eli syntymättömien ihmisten tappaminen pitää olla lain kieltämä rangaistava rikos.”
Koska käytäntö on osoittanut laittomat abortit laillisia huonommaksi vaihtoehdoksi, olen tietysti eri mieltä.
”­Eutanasia eli ihmisten tappaminen pitää olla lain kieltämä rangaistava rikos.”
Sille ei tarvita erillistä kieltoa. muttei välttämättä erillistä lakiakaan. Nykylain puitteissa tuomarilla lienee jo oikeus jättää rankaisematta, jos voidaan sitovasti osoittaa, että eutanasia todellakin on oikea potilaan tahdosta tapahtunut eutanasia.
”­Sairaaloissa ja vanhainkodeissa potilailla tulee olla oikeus olla kuulematta ja näkemättä maallista musiikkia ja maallisia ohjelmia.”
Eiköhän sen oikeuden pitäisi mennä toiseen suuntaan.
”Vankiloissa olemassaolevien kristillisten osastojen laajentamistarvetta tulisi selvittää ja uusia kristillisiä osastoja tulisi perustaa vankiloihin, joissa ei vielä niitä ole.”
Ei vankiloihin tarvita erityisiä ”kristillisiä” osastoja.
”Avioliitto tarkoittaa vain sellaista liittoa, joka on yhden miehen ja yhden naisen välinen liitto.”
Onhan eräissä kulttuureissa moniavioisuuskin olemassa. Joten ei, ”avioliitto tarkoittaa…” on yksiselitteisesti väärin. Eri asia on, miten avioliitto tulisi määritellä laissa.
”Lainsäädäntöhanke sukupuolineutraalista avioliittolaista tulee kumota.”
Höpöhöpö.
”Lasten adoptio-oikeus kuuluu vain heteroseksuaaleille.”
No ei nyt sentään. Minusta esimerkiksi tyttölapset voitaisiin antaa paatuneiden homomiesten adoptoitaviksi, ettei kohdalle osu rähmäkäpäläistä hetero-ottoisää, joka sanoo tytölle, että ”kun täytät 13 vuotta niin sitten alkaa onnen päivät”.
”Seurakuntien, yhdistysten ja yritysten tulee voida asettaa työntekijöilleen kelpoisuusvaatimukseksi kristillisen vakaumuksen. Kelpoisuusvaatimuksen puute tulee voida olla myös vanhojen työntekijöiden irtisanomisperuste.”
Maallisilla yhdistyksillä ja yrityksillä ei tietenkään ole mitään oikeutta tällaiseen. Mitä sitten seurakuntiin ja uskonnollisiin yhdistyksiin tulee, miksi ihmeessä jokin islamilainen tai hindulainen seurakunta alkaisi vaatia työntekijöiltään kristillistä vakaumusta? Samoilla kriteereillä niillä tulisi toki olla oikeus edellyttää työntekijöiltään esimerkiksi muslimi- tai hinduvakaumusta, jos tällaiseen mennään.
”Tulisi olla normaalia eduskunnan päivittäisessä elämässä (esim. täysistunnoissa), että kristityt poliitikot pitäisivät julkisia rukouksia esim. Suomen puolesta”
Kyllä, jos esimerkiksi muslimipoliitikoilla on vastaavasti oikeus esimerkiksi rukoilla Suomen kansan palaavan islamiin. Samat säännöt kaikille.
”Kristillinen toiminta tulee olla peruste rahankeräykselle”
Samoin ehdoin kuin muukin uskonnollinen toiminta.
”Yle-verosta tulisi antaa osa sellaisille toimijoille, jotka tuottavat pelkästään kristillistä sisältöä television ja sähköisen median keinoin. Tästä hyvänä esimerkkinä TaivasTV7.”
Samoin ehdoin kuin muukin uskonnollinen toiminta.
”Uskovien poliitikkojen pitäisi puhua avoimesti julkisuudessa uskostaan Jeesukseen ja sen merkityksestä.”
Kyllä vain. Samalla tavalla esimerkiksi uskovien muslimipoliitikkojen pitäisi puhua avoimesti julkisuudessa uskostaan ja sen merkityksestä. Myös hindu-, sikhi- ja buddhalaispoliitikot voisivat kertoa julkisuudessa avoimesti maailmankatsomuksensa uskonnollisista motiiveista ja piirteistä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Suomalainen raiskauskulttuuri

Muutama somalitaustainen sälli syyllistyi Tapanilassa ilmeisesti joukkoraiskaukseen. Oikeuskäsittelyä ei ole vielä taidettu aloittaa, mutta tapaus näyttää aika selvältä (vaikka voihan tässä vielä sattua kaikenlaista, on niitä ilkivaltaisia rikosilmoituksia raiskauksista tehty ennenkin). Pojat olivat 15-18-vuotiaita ja jota kuinkin niin tyhmiä kuin sen ikäiset peniksenkantotelineet yleensäkin, eli rikoksen luonne ja laatu ei ole mitenkään yllättävä. Tietenkin rasistit käyttävät tapausta hyväkseen, ja heidän suosikki-iskulauseitaan tässä yhteydessä on, etteivät Suomessa tee joukkoraiskauksia ketkään muut kuin maahanmuuttajat.

Ikävä vain hompanssien kannalta, että väite on todistettavasti paikkaansapitämätön. Vuosituhannen vaihteen aikoihin nimittäin Tohmajärvellä tapahtui ihan kalpeanaamaisin kanta-asukasvoimin joukkoraiskaus, tai oikeuden päätöksen mukaan nuoren miesjoukon tekemä alaikäisen seksuaalinen hyväksikäyttö (itäsuomalainen oikeuslaitos ei taaskaan pitänyt raiskaukseen kuuluvaa pakottamista toteennäytettynä). 15-vuotias tyttö joutui noin kaksikymppisten palloilijakollien joukolla makaamaksi. Syylliset olivat kylillä tiedossa, mutta uhria huoriteltiin, varsinkin sitten kun hän aikuisena sai riittävästi itsetuntoa tehdä rikosilmoituksen.

Takavuosina hankin netissä pahan maineen Suomen ylimmäisenä raiskaajien ymmärtäjänä, eikä minulla ole mitään vaikeuksia nytkään nähdä tätä tapausta pallopoikien näkökulmasta. Urheilumaailman seksimoraali on nimittäin sellainen, että siellä nai kuka vain ketä vain, valmentajamiehet valmennettavia tyttöjä, tytöt toisiaan ja pojat tyttöjä, ja ihailijatytöt urheilijapoikia. (Tutustukaa heikäläisiin, jollette minua usko.) Kun urheilijanuorukainen on joukkueensa voitonjuhlista aina löytänyt tyttöjä, joiden kanssa on päässyt sukupuoliyhdyntään, hänellä ei välttämättä ole edes kokemusta sellaisesta tilanteesta, jossa tyttö ei olisi halukas seksiin hänen kanssaan. Tällaista pitäisi varmaankin kutsua raiskauskulttuuriksi, mutta se menee vähän ohi oleellisesta. Pikemminkin asian ydin on, että sällit eivät vielä aikuisinakaan ymmärrä vapaaehtoisen seksin ja raiskauksen eroa, koska heidän ei ole koskaan tarvinnut kysyä lupaa.

Mitä siihen ”raiskauskulttuuriin” tulee, se on siellä kylillä, missä puolustellaan ja suojellaan raiskaukseen syyllistyneitä nuorukaisia. Urheilijapojat ovat yhteisön sankareita ja sellaisina lain yläpuolella. Laura Mänkki kirjoitti tämän joukkoraiskauksen tiimoilta omasta seksuaalisesta ahdistelukokemuksestaan bloggauksen otsikolla Aika velikultia. Kun hän oli 11-vuotias, joukko vähän vanhempia teinipoikia ahdisteli häntä kähmimällä ja uhkasi raiskata. Yksi heistä kehui jälkeen päin raiskanneensa hänet, ja tästä hyvästä eräs tyttö luonnehti poikaa ”kovaksi jätkäksi” ja ”hyväksi tyypiksi”.

Ja tässä on asian ydin. Raiskaajat, jotka pääsevät kuin koirat veräjästä, ovat usein niitä ”ihania miehiä”, salskeita urheilijoita, ”kovia jätkiä” ja ”hyviä tyyppejä”. Ihana mies raiskaa, kuten joskus vuosia sitten kirjoitin. Raiskauksesta jää kiinni ulkomaalaisia ja raiskauksesta jää kiinni ”alempitasoisia miehiä”, nörttimiehiä. Sanalla sanoen sellaisia miehiä, joilla ei ole sitä yhteisön suojaa. ”Ihanat miehet”, joilla on yhteisön tuki, sitä vastoin eivät jää kiinni raiskauksesta. Jos joku heidän uhreistaan nostaa syytteen, hänet leimataan huoraksi ja huonoksi ihmiseksi, koska ”ihanaa miestä” suojellaan.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Maanpuolustus ja turpo tapetilla

Puhutaanpa vakavaa maanpuolustusasiaa.

Suomelle on ollut erittäin haitallista, että maanpuolustus sinänsä on leimautunut oikeistolaisuudeksi ja armeija valkokaartiksi. Tähän on historiamme kannalta ymmärrettävät syyt, mutta aika moniin asioihin on, eikä niitä silti tarvitse hyväksyä. Jos pultsari-Arska kusee gambinoissaan kadulle, siihenkin on kulttuuriset syynsä, mutta emme me silti ole julistaneet kadulle kusemista kansallishyveeksi.

Vastaavasti vasemmiston olisi päästävä automaattisesta maanpuolustusvastaisuudestaan; samalla olisi hyvä jos armeijassa tajuttaisiin, että oikeistolaiset linjaukset eivät aina ole puolustusvoimien edun mukaisia. Valtionvastainen ääriliberalismi päätyy väistämättä puukkosille sellaisen laitoksen kanssa, joka on riippuvainen vahvasta, verotus- ja järjestelykykyisestä valtiosta.

Tämänhän näkee libertaareista, jotka kieltäytyvät aseista, koska armeija komentolaitoksena on ristiriidassa heidän hörhöaatteensa kanssa. Sodasta he ovat sitä mieltä, että esimerkiksi talvisota oli yhdentekevä yhteenotto, koska molemmat puolet olivat heidän vapauskäsitteensä valossa pahoja komentovaltioita. Talvisodan aikainen suomalaisporvari, jota olisi uhannut Siperia tai joukkohauta neukkujen miehitettyä maan, olisi ollut toista mieltä.

Demokratioissakin saatetaan joutua sotakannalle siirryttäessä ottamaan niin kansalaisten ammattiosaaminen kuin yksityiset kiinteistöt valtion käyttöön. Libertaristeille tällainen on kuitenkin samaa pahaa valtiojohtoisuutta kuin kommunismikin. Se, että asia on tilannekohtainen ja kansanvaltais-perustuslaillisesti sovittu, ei heitä kiinnosta: vapauden sinetti on kerran murrettuna lopullisesti rikki, särkipä sen kotimainen hätätilaviranomainen tai valloittajan komissaari.

Maanpuolustushenkeä vahingoittaa myös hommafoorumilainen rasismi, joka jatkuvasti hakee kansalaisten keskuudesta alaryhmiä erotettaviksi ja leimattaviksi. Talvisodan henki tarkoitti, että kaikki vetävät tarvittaessa yhtä köyttä eivätkä jää keskinäisriitojen juoksuhautoihin. Erityisryhmien huomioonottaminen johtuu pohjimmiltaan talvisodan kokemuksista. Äärioikeiston mielestä kuitenkin kaikkien pitäisi olla samanlaisia pöljiä kuin he itse, tai hyväksyä olevansa heitä huonompia.

Silloin kun äärioikeiston päävihollinen olivat aseistakieltäytyjät, sillä oli moraalinen peruste omahyväisyydelleen. Ei ole fasismia olla sitä mieltä, että asepalveluksen suorittanut on kansalaiskuntoisempi kuin aseistakieltäytyjä. Toinen asia on, että äärioikeisto ennen vanhaan julisti kansalaiskuntoisemmuuttaan uhkailemalla sivarien tappamisella. Tappouhkailu ja syrjimisvaatimukset olivat fasismia. Mutta se maanpuolustushenkinen perusasenne, vaikka se äärioikeiston öykkäröinnissä vääristyikin, oli sinänsä ymmärrettävä.

Fiksummat maanpuolustajat ilmaisivat asennettaan vetoavammin. He löivät suuren näyttelijän elkein rintaansa julistaen puolustavansa kuolemaansa asti niin naisia, lapsia, vanhuksia kuin sivareitakin, koska se oli velvollisuus. Tämä toimi huomattavasti paremmin: näin maanpuolustajat saattoivat vallata takaisin sen moraalikukkulan kuninkuuden, jonka pasifistit olivat ryöstäneet omakseen.

Nykyäärioikeistomme taas julistaa, että hyysäri- ja neekeri-Suomen edestä ei sotahuutoa esitetä. Hommafoorumilaisten maanpuolustustahto on tutkitustikin surkea verrattuna kansan keskitasoon. Touhua johtava, orjallisesti palvottu mestari (se ulkomaisen propagandan kääntäjärele) on itse evp-sivari, mikä vielä 90-luvulla olisi ollut äärioikeistopiireissä ennenkuulumatonta. Silti hommalaiset katsovat koko muun Suomen olevan sekulia rupusakkia juuri isänmaallisuuden kannalta.

Toki silloin kun hompanssit vedetään tilille maanpuolustustahdottomuudesta, heiltä putkahtaa odottamattoman rehellisiä vastakysymyksiä: Miksi maahanmuuttokriitikoiden pitäisi olla erityisen isänmaallisia? Miksiköhän? Ehkä siksi, että he itse halveksuvat kaikkia muita ja antavat ymmärtää olevansa isänmaallisempia.

Tuo möläytys räväyttää taas näkyville George Orwellinkin korostaman eron isänmaallisuuden ja (hommalaisten) ”kansallismielisyyden” välillä. Isänmaallisuus on sitä, että minä ja sinä ja Hentun Liisa kannatamme Suomen vapautta ja teemme yhteistyötä sitä puolustaaksemme, vaikka se merkitseekin meille eri asioita. Kansallismielisyys tarkoittaa sitä, että asianomaisella on omasta mielestään hieno suunnitelma Suomen tulevaisuudeksi, jota toteuttamaan hän lupaa kysymättä pakottaa minut ja sinut ja varmaan Liisankin. Jollemme alistu tähän, hän julistaa meidät Suomen vihollisiksi ja pettureiksi.

Ennen vanhaan naapurinamme oli Neuvostoliitto. Koska Suomi oli itsenäistynyt Venäjän hallinnasta samoihin aikoihin kun Venäjä muuttui Neuvostoliitoksi, Suomen politiikka oli aina vanhan venäjyytemme muistoa ja oman sisällissotamme (Venäjän sisällissodan yhden haaran) jatketta. Tämän taustan vuoksi vasemmistomme vierasti armeijaa ja suhtautui aatteelliseen sukulaiseensa Neuvostoliittoon ymmärtämyksellä.

Sittenkin kun Neuvostoliiton hirmuvaltaisuuden oli tunnustanut suuri osa vasemmistoakin, sitä ei haluttu avoimesti (ainakaan yhdessä porvarien kanssa) arvostella. Neuvostoliitto oli vasemmistolle ullakolla asuva seniili sukulaissetä, joka höperyyksissään uhkaili ohikulkijoita pyssyllä. Tietenkään ukkovaarin touhuja ei hyväksytty, mutta hänestä piti pitää huolta ja ottaa vastuuta, koska hän oli sukua.

Sosialistien ja porvarien vastakkainasettelusta ei ollut mikään pakko tulla niin katkeraa kuin siitä tuli. Jos väitätte vastaan, otan puheeksi Irlannin tilanteen. Siellä sosialismi ja työväenaate ovat jääneet poliittiseen paitsioon, koska Irlannin oman sisällissodan osapuolten – vapaavaltiolaisten ja tasavaltalaisten – perinteiden jatkajat ovat tärkeämmässä roolissa.

On Irlannissa toki sosialismia, ammattiliittoja tai uusvasemmistolaisuutta. Ne vain eivät ole – tämä ei ole vitsi – politisoituneet kuten meillä. Ne ovat pikemminkin osa politiikan työkalupakkia, josta tasavaltalaiset ja vapaavaltiolaiset kaivavat välineitä käyttöönsä.

Ei meilläkään ole syytä ajatella, että maanpuolustuksen ja äärioikeiston imagoyhteys olisi osa Jumalan säätämää järjestystä. Kiitämme ehkä Hommafoorumia vielä siitä, että se on yhdistänyt rasismin, fasismin ja maanpuolustusvihamielisyyden. Hommalaiset ovat lurjuksia sekä puolustusvoimien, maahanmuuttajien, ympäristönsuojelijoiden, legalistien että yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kannattajien näkökulmasta.

Hompanssit ovat oikein hyvä yhteinen vihollinen sekä puolustusvoimille että rasismin vastustajille, sekä vasemmistolle että maltillisille porvareille (joita Hommalla joka tapauksessa nimitellään kommunisteiksi). Kamppailu hompansseja ja heidän terroriaan vastaan on uusi talvisodan henki, joka yhdistää kunnon ihmiset konnia vastaan. Olemalla hompansseja vastaan olet ympäristönsuojelun, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja maanpuolustuksen puolella: hyvän puolella pahaa vastaan, parhaiden sivistysarvojen puolella raakalaisuutta vastaan, lännen puolella Venäjän iestä vastaan – sitä iestä, jota nyt Ukrainan niskaan väkivalloin sovitetaan.

Venäjän uusi asema poliittisella kartalla on omiaan selventämään sitä, kuka on vihollinen ja maanpetturi. Venäjä on nykyään ennen muuta taantumuksen asearsenaali ja tukija, aivan kuten tsaarien aikana. Se tukee äärioikeistoliikkeitä kautta lännen, ja Suomessakin se näkee persut liittolaisenaan. (Tämän saattoi lukea hiljattain esimerkiksi Venäjän verkossa – Suomi Venäjän mediassa -blogista, joka kertoo suomeksi, mitä Venäjän tiedotusvälineet meistä sanovat.) Toki Venäjää tukevat vanhasta muistista myös oikeat kommunistit (jotka eivät todellakaan ole sama asia kuin kaikenlaiset harmittomat ”ollaan kilttejä toisillemme” -lällävasemmistolaiset), mutta he ovat luultavasti jo aikoja sitten liittyneet persuihin.

Persuista saikin hiljattain potkut muuan itselleen ”Berija”-lempinimen antanut sälli, joka vähän liian rehellisesti kannatti Venäjän maailmanvaltaa bäckmanilaisessa hengessä. Vihjetietona olen kuullut, että persuihin on hivuttautunut muitakin poliittista kotia vaille jääneitä, Venäjää ihailevia kommunisteja. He ovat oikeuttaneet tämän itselleen olettamalla, että persut ovat aito kansan vallankumouspuolue; ja kun kansa (ketkä siihen kulloinkin lasketaan) nousee, kommunistien kuuluu astua sen johtoon tietoisena etujoukkona. Tämähän on koko kommunismin idea.

Persujen ja äärioikeiston keskuuteen levinnyt lännenvastaisuus ja Venäjän ihailu selittyy muullakin tavalla. Esimerkiksi sillä, että persut ovat Keskustan änkyräosasto. Maalaisliiton/Kepun tehtävä oli pitkään olla idänpolitiikkaa hoitava porvaripuolue. Sellainen tarvittiin, koska vaihtoehto oli, että Neuvostoliitto pitää ainoastaan kommunisteja luotettavina yhteistyökumppaneinaan Suomessa, ja arvaamme, miten kalpaten siinä olisi käynyt. Valitettavasti Keskusta teki tästä välttämättömyydestä hyveen. Siksi meillä on niin keskustalaisia kuin persujakin, jotka vastustavat EU:ta ja länsiyhteyksiä. Heidän mielestään niin vain kuuluu tehdä, koska Venäjää ei pidä ärsyttää.

Hiljattaisen tutkimuksen mukaan Venäjälle hännystelyä ja suomettuneisuutta sietävät kaikkein vähiten vihreiden ja vasemmistoliiton kannattajat. Tämä on tietenkin täysin ymmärrettävää, koska hommalaisten kiroama ”vihervasemmistolaisuus” on itse asiassa syntynyt 80-luvull kyllästymisestä taistolaiseen kommunismiin ja sen Neuvostoliiton-palvontaan. On suorastaan huvittavaa, millä innolla hommalaiset leimaavat esimerkiksi Heidi Hautalaa taistolaiseksi ja stalinistiksi, vaikka hän aikoinaan osallistui mm. Puolan solidaarisuusliikkeen tukitoimintaan, jota oikeat taistolaiset pitivät neuvostovastaisuutena.

Toisaalta samat Venäjää kritisoivat vasemmiston ja vihreiden idealistit suhtautuvat kyräillen myös puolustusvoimiin ja aseperustaiseen turvallisuuspolitiikkaan – aatehistoria nimittäin vaatii. Sen sijalle he ehdottavat kansalaisyhteiskuntien vuorovaikutusta rauhan takeeksi. Periaatetasolla se on hyvä idea. Valitettavasti Putinin politiikassa on kyse juuri siitä, että luonnollinen vuorovaikutus Venäjän ja vapaiden länsimaiden välillä tieten tahtoen tukahdutetaan. Kansalaisjärjestöjä leimataan ulkomaisiksi bulvaaneiksi ja kortistoidaan sellaisina, epäilemättä tarkoituksena sulkea rivijäsenet myöhemmin uuteen vankileirien saaristoon ja upottaa johtajat suohautaan. Voi siis sanoa, että A-suunnitelma on pettänyt. Vihreiltä ja vasemmistoidealisteilta tulee siksi voida kysyä, mikä heidän B-suunnitelmansa on, jos kerran armeija ja Nato eivät kelpaa.

Toki ainakaan vihreät eivät ole läheskään niin ehdottoman maanpuolustus- tai Nato-vastaista porukkaa kuin luullaan. Toisin kuin Hommalla valehdellaan, siellä on hyvinkin paljon Reserviupseerikoulun käyneitä poliitikkoja, jotka suhtautuvat maanpuolustukseen myönteisemmin kuin hommalainen. Nyt kun turpokeskustelu esimerkiksi Natosta on nousemassa, tällaisilla vihreillä on tärkeä rooli armeijan ja vapaamielisten, demokraattisten kansalaisten yhteisen Nato-myönteisen painostusryhmän kehittämisessä. Tämä tietenkin potuttaa sekä vasemmistohörhöjä että hompansseja, mutta se on niille vain oikein.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

”Lennät vuosien taa …”

Pieni keltainen baari rauhallisen vanhan omakotiyhteisön keskellä. Jokaperjantainen karaokeilta. Baari on täynnä purettuja paineita, huonoa laulua, tanssiaskeleita tapailevia pariskuntia, vanhoja ja juuri solmittuja suhteita. Peränurkan pöydässä istuu isoiloisia naisia. Naurunremahdukset ovat kimeitä, vähän teennäisiä. Poninhäntäinen keski-ikäinen mies juo seurueen keskellä hiljaisena oluttaan.

Innoton karaokeisäntä kutsuu esiintyjiä nimeltä: Pena, Kirsti, Erkki. Kukaan ei osaa laulaa mutta kaikki saavat suosionosoituksia. Omakotialueen asukit ovat tuttuja toisilleen, kaikki on yhteistä. Perjantai ja yhteinen ilo.

”Ja sitten on vuorossa Pekka”, huutelee karaokeisäntä. Poninhäntäinen mies baarin perältä nousee, siemaisee tuoppinsa tyhjäksi ja astelee määrätietoisin askelin lavalle. Hän ottaa tottuneesti mikrofonin käteensä. Toinen käsi pyyhkäisee tukkaa ja tottuneesti hän heilauttaa pitkän poninhäntäntäsä niskaan. Ryhti oikenee, katse kiertää yleisöä. Olemus vaatii yleisön itselleen.

Taas lapset pihalla näät
ikkunas alla leikkivän leikkejään
Taas siihen paikallesi ikkunaan jäät, siihen ikkunaan jäät.

Sali hiljenee hetkessä. Tämä on jotain ihan muuta. Baarin pieni tanssilattia täyttyy peräpöydän keski-ikäisistä naisista. He huojuvat tahdissa ja katsovat ihastuneesti miestä.

Lennät vuosien taa
Ne muistot päivittäin sut valtaansa saa
Ne Joutsenlauluun etsii taas laulajaa, etsii taas laulajaa.

Laulaja ottaa yleisönsä tottuneesti. Hän omistautuu faneilleen kuin silloin ennen, 80-luvulla. Niin kuin sinä kesänä, kun hän esiintyi Ruisrockissa. Samat laulut, sama yleisö, sama nuoruus ja sama voima hänessä. Maailma on jälleen hänen jalkojensa juuressa. Naiset palvovat häntä ja hän antaa itsensä heille.

Joutsenlaulu loppuu. Hetken hämmentynyt hiljaisuus puhkeaa valtaisiin suosionosoituksiin. Pekka astelee mestarin elkein takaisin paikalleen. Hän puristaa naisten käsiä, kumartuu suudeltavaksi. Pekka ei vieroksu fanityttöjensä pyöristyneitä lantioita, latistunuteita takapuolia eikä raskaina roikkuvia rintoja. Vuodet eivät ole tehneet hyvää kenellekään. Ei hänenkään suunnitelmissaan 80-luvulla ollut laulaa 30 vuoden päästä karaokea kaupunginsyrjään unohtuneessa baarissa. Mutta Pekka ei valita, hän rakastaa fanejaan ja he rakastavat Pekkaa.

Mies huojuu tanssilattialla naisensa kanssa silmät kiinni, nojaa naisen suuriin rintoihin. Kumpikaan ei huomaa musiikin loppuneen.

Pekka tilaa uuden tuopin.

Aika on lakannut olemasta läsnä.

 

Täältä lisää Kohtaamisia.

Olen Mea, humaani, melkein kaiken nähnyt virkanainen, joka suhtautuu maailman menoon pääasiassa suhteellisesti. Tykkään punaviinistä ja pekonista.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Aitous toimii

Joens… anteeksi, Itä-Suomen ylioppilaslehti Uljas kirjoittaa siitä, kuinka harrastuspohjalta perustettu Joensuun kaupungin ”fanisivu” Facebookissa onkin peitonnut tykkääjämäärissä kaikki viralliset paikalliset mediat: ”Sivusto saavutti hiljattain 15 000 tykkääjän rajapyykin siinä missä esimerkiksi Yle Pohjois-Karjalalla on Facebook-sivullaan 2382 tykkääjää, Karjalaisella 4507 ja Uljaalla 1060.” Joensuun kaupunkikin jää vaatimattomaan puoleentoista tuhanteen tykkääjään.

Aitous toimii. Joensuu – kaupunki idässä -sivu on alusta saakka ollut vähän hupsu, sellaisena hyvinkin aito ja keskittynyt enemmän niihin aiheisiin, jotka etenkin entisiä joensuulaisia kotiseutukaipuussaan ovat kiinnostaneet ja jättänyt laskelmoinnit sikseen. Kun ei yritä olla mitään, voikin yllättäen olla varsin paljon.

(Julkaistu myös tuolla.)

Bloggaaja vuodesta 2002.
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail