Todennäköinen sukellusvene

Laivasto havaitsi äskettäin Helsingin edustalla vedenalaisen vehkeen (terveisiä vääpeli Körmylle), joka karkotettiin kylvämällä kädelläheitettäviä syvyyspommeja – tällaisia vimpaimia käytetään merivoimissamme vedenalaisten tunkeilijoiden karkottamiseen. Puolustusvoimien omat kommentit olivat lakonisia ja maltillisia, eli ei otettu kantaa siihen, oliko kyseessä venäläinen sukellusvene vai kenties asuinsijoiltaan eksynyt syvänmeren jättiläishai. Venäläismediassa taas epäsuorasti myönnettiin, mistä oli kyse – suomalaisia merisotilaita soimattiin rutiinilla venäläisvastaisuudesta, kun kehtasivatkin (eivät kehdanneet) syyttää Venäjää. Ei ollut meidän sukellusvene eikä varmasti ollut sukellusvene ollenkaan ja plääplää. Kyllähän se tiedetään, mitä tämä todellisuudessa tarkoittaa.

Koska hallitusneuvottelut olivat samanaikaisesti käynnissä, on selvää, mihin Venäjä voimanosoituksellaan pyrki. Venäläisismedioissa on jo pitkään yksiselitteisesti otettu kantaa Perussuomalaisten puolesta – Venäjän luonnollisen liittolaisen, koska he edustavat venäläisiä arvoja, eli lännenvastaisuutta, taantumuksellisuutta, homovihaa ja teennäistä mukakristillisyyttä (jonka todellinen karva tuli selvästi esiin Laura Huhtasaaren julistaessa, että ”yhteisvastuu” – Kristuksen seuraaminen – rappeuttaa yhteiskunnan). Venäjä haluaa persut hallitukseen. Niin saadaan Suomesta Venäjälle mieleinen synkeä puolidiktatuuri (jota lähellä toki jo nyt ollaan, niin hyvin Venäjän tavoitteet ovat persujen, hompanssien ja nettihäiriköiden voimin edenneet).

Venäjän häirikköaktiviteetit ovat muutenkin voimistuneet viime aikoina. Amerikkalaiseen Newsweek-lehteen syötettiin Bäckmanin kannattajien kautta venäläinen propagandatarina Suomen liikekannallepanosta. Lehti toki dementoi jutun jälkikäteen, mutta vahinko oli jo tapahtunut: Venäjän propagandamiehet varmasti kilistelivät sampanjalaseja onnistuneelle propagandatempulle.

Tapauksen jälkimainingeissa tosin siihen sekaantunut bäckmanilaistörkimys kertoi saaneensa kenkää siitä Russia Today -kanavan ohjelmaneuvostotyyppisestä elimestä (tai piru näistä neuvottelukunnista tietää), jonka jäsen hän oli ollut. Sälli oli ehtinyt uransa aikana puhua sen verran härskejä, että hänestä oli ilmeisesti tullut rasite RT:lle ja Venäjän propaganda-aparaatille, ja heikäläiset näkivät, että nyt oli sopiva hetki antaa kaverille kenkää.

Ehkä Venäjä alkaa jo pitää bäckmanilaisia taktisesti huonona tapana ajaa asiaansa Suomessa. Bäckmanilaiset heitetään ehkä laajemminkin laidan yli, kenties jopa Johan-nyt-on-markkinat-Johania itseään myöten, ja panokset pannaan äärioikeistolle. Onkin selvää, että perussuomalaiset ja äärioikeisto toimivat paremmin – niinhän myös muualla Euroopassa. Äärioikeiston kaappaaminen omaksi bulvaaniksi oli Venäjältä nerokas veto, koska suuri osa (tyhmästä) kansasta kuvittelee edelleenkin, että paras protesti vasemmiston maanpuolustusnihilismiä vastaan on äänestää äärioikeistoa. Sille ei ole vielä mennyt perille, että äärioikeisto pyrkii nimenomaisesti erottamaan meidät niistä ainoista voimista, jotka voisivat vahvistaa asemiamme Venäjän uhan edessä.

Venäjän propaganda on toki itsensä kanssa ristiriitaista juuri tämän takia. On kuvaavaa, että minun kirjoitteluni aikoinaan häiritsi Venäjää enemmän kuin äärioikeiston venäläisviha. Mutta onhan se tietysti ymmärrettävää. Kun vielä kirjoitin Plazalle, yksi tavoitteistani – aluksi tiedostamaton, mutta ajan mittaan yhä tietoisempi, kun aloin ymmärtää paremmin mitä mieltä asioista todella olin – oli tuoda esimerkiksi Karjalan palautuksen kaltaiset äärioikeiston asioiksi yleensä jätetyt kysymykset asialliseen keskusteluun. Olin silloin, ja olin nytkin, sitä mieltä, että aluepalautuksia on mahdollista kannattaa olematta äärioikeistolainen (tästä esimerkkinä mainitsen joka kerta blogin http://karjalatakaisin.blogspot.com, joka on valitettavasti viime aikoina ollut kovin hiljaa). Äärioikeistolainen tapa kannattaa Karjalan palauttamista on vaatia alueen nykyisten asukkaiden ajamista yön selkään ilman mitään korvauksia (koska äärioikeistolaisuudessahan on määritelmällisesti kyse sadistisesta halusta kiusata muita ihmisiä). Ei-äärioikeistolainen tapa kannattaa Karjalan palautusta taas on pyrkiä loukkaamaan ihmisoikeuksia mahdollisimman vähän.

Itse asiassahan netissä oli ennen halla-aholaisen fasismin aikaa mahdollista keskustella hyvinkin asiallisesti vanhan koulukunnan isänmaallis-sotilaallisesti asennoituvien herrasmiesten kanssa – varsinkin kun näillä saattoi olla vilpitöntäkin kiinnostusta vaikkapa Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan kirjallisuuteen ja historiaan. Eräänkin kanssa tuli aluksi kovastikin riideltyä, ennen kuin vastapuoli oivalsi meikäläisen suhtautuvan realistisesti neuvostototalitarismiin, ja päädyimme sitten konsensushengessä antamaan kirjallisuussuosituksia toisillemme. Tämäkin tapaus sai minut tietoiseksi siitä, millaisia mahdollisuuksia avautuisi jos voisimme lopultakin – puolin ja toisin – haudata vuoden 1918 sotakirveet ja kehittää isänmaata yhdessä.

Jos olisimme saaneet rauhassa sopia välimme, kansakuntana, tämä utopia olisi nyt todellisuutta. Sen sijaan tuli äärioikeiston ja persujen nousu kuin hirvittävä petturi ja julisti vihollisikseen meidät kaikki jotka kansallista sovintoa olisimme halunneet. Se, että sopu ja sotakirveiden lopullinen hautaaminen olisi ollut koko isänmaan edun mukaista, on päivänselvää kelle tahansa isänmaallisesti – sanan missään mielekkäässä mielessä – ajattelevalle suomalaiselle. Siksi sellainen osapuoli, joka tässä tilanteessa syöksyy itsetarkoituksellisesti lietsomaan riitaa ja väkivaltaa, ei ole isänmaan asialla. Sellainen osapuoli on Suomelle vihamielisen ulkovallan ohjaama. Sellaista osapuolta edustavat bäckmanilaiset, halla-aholaiset ja heidän perässähiihtäjänsä.

Tietysti näkemykseni muuttuivat vuosi vuodelta yhä enemmän maanpuolustuksen tarpeita ymmärtävään suuntaan sitä mukaa kun Venäjän uhka Suomen kaltaisille pienille naapurivaltioille tuli ilmeisemmäksi (esimerkiksi Georgian sodan yhteydessä). Syy siihen, miksi olin aikaisemmin esimerkiksi kieltäytynyt aseista, oli se, että olin oppinut ajattelemaan armeijan ja sotilaallisuuden olevan sovittamattomassa ristiriidassa porvarillisten, liberaalien vapausarvojen kanssa (siis niiden arvojen, joita itsekin pidin ”vasemmistolaisina”, koska Suomen poliittinen historia on turmellut kielemme niin, että näitä arvoja on tapana kutsua sillä nimellä). Kun minulle kirkastui, etten itse ollut vasemmistolainen ja että arvoni olivat sovitettavissa yhteen aseellisen maanpuolustuksen kanssa (puhumattakaan nyt siitä, että julkisuudessakin näkyi paljon fiksuja upseereita), asenteeni puolustusvoimiin muuttui yhä ymmärtäväisemmäksi ja myönteisemmäksi.

Mutta tätähän Venäjä ei halunnut. Venäjä ei halua, että suomalaiset ymmärtävät maanpuolustuksen ja liberaalien suvaitsevaisuusarvojen olevan sovitettavissa yhteen. Venäjä haluaa, että rasistinen maahanmuuttajaviha ja isänmaallinen maanpuolustustahto käsitetään osaksi samaa valmista ajatuspakettia ja että mahdollisimman moni uskoo niiden olevan erottamattomia toisistaan. Se mitä Venäjä pelkää kaikkein eniten on uusi talvisodan henki – se, että kantasuomalaiset ja esimerkiksi somalitaustaiset puolustavat isänmaan vapautta eli sitä paljon puhuttua suvaitsevaisuutta ja ihmisoikeuksia Venäjää vastaan, ilomielin rientäen sinne päin, mistä yhteinen kutsu soi, kummatkin luottaen toisiinsa veikkoina vierellään.

Joku tietysti sanoo, että minulla taitaa olla todella suuret luulot itsestäni, kun kuvittelen Venäjän agenttien näkevän vaivaa vaientaakseen minut. Myönnän, että tämä kuulostaa vainoharhaiselta, enkä itsekään pitänyt sitä aikoihin kovin uskottavana. Viime aikoina Venäjän trollit ovat kuitenkin käyneet yhä röyhkeämmiksi – minua merkittävämmillä Venäjän arvostelijoilla on someprofiileissaan parvi henkilökohtaisia vainoojia julistamassa että Putin on kaikkein suurin ja mahtavin ja että suomalaiset ovat pahoja natseja mutta natsismikin on hyvä juttu jos venäläiset sitä harjoittavat ortodoksisen Jumalan nimissä. On varsin todennäköistä, että esimerkiksi nimimerkki ”Petri Puumalainen” (epäilemättä väärä, mahdollisesti varastettukin nimi – en hetkeäkään usko että kukaan oikeasti sen niminen olisi ollut kyseessä), joka hillui Plazan blogini kommenttiosastolla julistamassa putinismin ja halla-aholaisen rasismin yhdistelmäaatetta, olikin Venäjän ohjailema trolli.

Venäjän yhteydet maahanmuuttokriittiseen alakulttuuriin ja sen harjoittamaan nettiterroriin ovat tietysti käyneet muutenkin yhä ilmeisemmiksi. Esimerkiksi ”sananvapauden” brändääminen uudelleen tarkoittamaan rasistien ja fasistien sananvapautta muistuttaa vähän liikaa neuvostopropagandan tapaa kutsua Neuvostoliiton imperialistisia tavoitteita kiertoilmaisulla ”rauha”. Äärioikeiston, bäckmanilaisten sekä näiden perässähiihtäjien tapa vedota ”sananvapauteen” tai julistaa Venäjän ”sananvapauden” olevan parempi kuin Suomen on vähän liian yhtenäistä ja johdonmukaista – kyllä taustalla tuntuu olevan jonkinlaista organisoitunutta opastamista.

Kun moottoripyöräjengi Yön susien johtaja ”kiitti” Suomea moottoripyöräilijöiden päästämisestä maahan, hän ylisti Suomen ”sananvapautta”. Tämä oli nyökkäys venäläisen totalitarismin suomalaisille kannattajille ja myötäjuoksijoille. ”Sananvapaus” tarkoittaa oikeutta esittää fasistisia, rasistisia, Venäjän julmuutta ihannoivia ja ylipäätään karkean ihmisvihan läpitunkemia väitteitä ilman kritiikkiä – kriitikot tietysti vaiennetaan vainoilla, mutta se ei tietenkään ole ”sananvapauden” vastaista. ”Sananvapauden” julistajat Eirasta Effiin ovat samalla venäläisellä kannalla.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Big Game

10407043_10153549841619156_3296820645094029458_nKymmenen vuotta sitten bloggasin tällä samaisella nimimerkillä ja kerroin käyneeni Oulussa ostamassa talouden toisen täysivaltaisen aikuisen kanssa Oulusta veneen. Mikäli Wanha Turistila olisi edelleen pystyssä, laittaisin tähän linkin, mutta kun ei ole, joudutte ronkkimaan välimuistejanne ja kokeilemaan onneanne, josko löytäisitte raportin itse; minä en nyt jaksa, koska olen puuduttanut persnahkaani autossa kuusitoista tuntia.

 
Kävin tänään (tai pikemminkin eilen, koska nyt eletään jo aikaa jälkeen keskiyön) nostalgiamatkalla Oulussa tuon samaisen täysivaltaisen aikuisen kanssa. Siellä mulkoilimme kuumeisin silmin hämärässä hallissa mitäpä muuta, kuin venettä. Samanlaista kuin kymmenen vuotta sitten.

Tällä erää paatti jäi kuitenkin Ouluun; edellisellä kerrallahan ajelimme sen rantoja pitkin vesiteitse Stadiin kolmen vuorokauden merimaratonilla. Tällä kertaa Pohjanlahti sattui olemaan umpijäässä, joten palasimme kotiin tyhjin käsin, koska emme sentään ole hankkimassa jäänmurtajaa.

(Paitsi että jäänmurtaja olisi kyllä aika äreä peli ja sellaisen ottaisin, mikäli ne penteleet eivät olisi niin hulvattoman kalliita. Purjehtisin sillä ristiin rastiin Itämerta kesät talvet ja olisin ihan että ”tööt, tööt, plebeijit!”)

Turisti
The bitch is back. Run!
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Juorutäti Berberova

Venäjän taidon elvytysprojektini on niin pitkällä, että lueskelin pääsiäisenä Nina Berberovan kirjaa Zhelaznaja zhenshtshina, ”Rautanainen”, joutumatta plaraamaan sanakirjaa. En olisi voinut, vaikka olisin halunnut, sillä olimme vaimon kanssa sukuloimassa Keskikokoosenkyrön Puukkooluomalla (paikannimi muutettu), ja jätin tarkoituksella sen hakuteoksen kotiin. Berberovan kirja käsittelee Maria Zakrevskaja-Benckendorff-Budbergia, epäilyttävän oloista naiseläjää, joka oli aatelista sukujuurta, mutta toimi ilmeisesti Neuvostoliiton vakoojana. Kirjaa ei ole suomennettu, mutta englanninnettu kyllä, nimellä Moura: The Dangerous Life of the Baroness Budberg. Muutenhan Berberova tunnetaan meilläkin muistelmateoksestaan Kursivointi minun.

Täti vaikuttaa aika lailla mieltyneeltä erilaisiin juoruihin. Tätä pidän kielen harjoittelun kannalta ihan hyvänä juttuna. Historiallisista tapahtumista hänellä tuntuu kuitenkin olevan hieman liian suuripiirteiset käsitykset. Suomen sisällissodassa hän väittää valkoisten ajaneen punaisia pohjoiseen, kun minun muistini mukaan rintama liikkui ihan vastakkaiseen ilmansuuntaan. Hän myös väittää valkoisten suomalaisten värväytyneen innolla mukaan brittien interventiojoukkoihin. Eikös se pikemminkin mennyt niin, että valkoisilla oli Aunuksen retkensä, ja se porukka, joka meni brittien kelkkaan, taas olivat ne Oskari Tokoin värväämät kuninkaan punikit? Niistähän taisi olla tölsössä dokumenttiakin joskus vuosi tai seitsemän takaperin.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Ei siellä ole mitään kultaharkkoja

Erään kaverin profiilissa Facebookissa ilmeni, että hän ei ilmeisesti koskaan ollut tehnyt (akateemista) koulutustaan vastaavia töitä. Eivät näköjään myöskään monet hänen kaverinsa. Eräs heistä huomautti heitelleensä jo opiskeluaikanaan herjana, että kai hänestä sitten aikanaan tulee tämän alan hommat hallitseva kotiäiti. Nyt ei enää naurattanut, koska siinä oli käynyt juuri niin.

Mistäkö alasta oli kyse? No mistäpä muustakaan kuin venäjän kielestä, vieläpä käytännön kääntämisen näkökulmasta. Sekä minulle että yli kymmenen vuotta nuoremmalle ystävälleni oli aikoinaan tolkutettu, että venäjän kielellä voi tienata valtavat summat – että venäjän osaajan on suunnilleen pakko opetella polttamaan sikareita ja juomaan vuosikertakonjakkia, koska rahoja ei muuten saa kulumaan. Itärajan takana maa on väärällään kultaharkkoja jotka saa kantaa kotiin kun vain osaa niitä venäjäksi pyytää.

Paitsi että oikeasti niitä kultaharkkoja ei ole. Venäjä on köyhä maa. Venäjän köyhyyteen on selvä syy: se on raaka-aineita myyvä kehitysmaa, joka esimerkiksi tietoteollisuuden luomisen sijasta keskittyy asevarusteluun. Tämä ei ole menestysprojekti. Tällaisen maan kanssa ei tarvitse olla kovin laajassa kauppayhteistyössä, ei kannattaisi sittenkään, jos Putin ei olisi sotapolitiikallaan ajanut koko roskaa ulkopoliittiseen umpikujaan ja boikottiin.

Venäjä on toki väärällään huipputiedemiestä ja korkeasti koulutettua sivistynyttä jengiä. Se onkin Venäjän tärkeimpiä vientituotteita. Luiskaotsaisuuden, rasismin ja homovihan ilmapiirissä vain ketään ei huvita lusia pitempään kuin on ihan pakko, ja sitä paitsi ulkomailla arvostetaan kyllä venäläistä koulutusta, sekä tieteen että taiteen alalla. Venäläinen muusikko tai soitonopettaja vedetään suunnilleen väkisin ulkomaille paiskimaan töitä isoista rahoista, ja homolla venäläisellä tanssijalla, kuten aikoinaan Rudolf Nurejevilla, on vahvat henkilökohtaisetkin kannustimet lähteä läiskimään lihaa syövien heterojen maastopukumachojen maasta. Tiedemiehillä ja insinööreillä olisi rahkeet luoda vaikka mitä tietokonesovelluksia sun muuta kivaa, mutta Venäjällä olisi pieni pakko ruveta kehittelemään ydintuhovälineitä ja tappokoneita Putinin suunnittelemaa maailmanmurhaa varten. Kun se ei nappaa, niin Venäjälle jääminen ei nappaa.

On Suomessa toki venäjän kielen käännöstarvetta. Siitä huolehtivat kaksikieliset maahanmuuttajien lapset, jotka jo vuosia ovat kansoittaneet venäjän kielen laitokset. Tässä nimenomaisessa tapauksessa maahanmuuttajat tosiaan vievät alkuperäisväestöltä työt. Kotonaan venäjää ja kylillä suomea oppinut on ylivoimainen työllä ja tuskalla kielen tankanneisiin syntyperäisiin suomalaisiin verrattuna. Suomenkielisen kannattaa toki opetella venäjää kulttuuriharrastuksia varten. Venäläistä kirjallisuutta on mukava lukea alkukielellä, aivan kuten millä tahansa kielellä kirjoitettua, vaikka iirillä tai kymrillä. Lisäksi tietysti esimerkiksi suomalaiselle historiantutkijalle venäjän taito on varmasti tarpeen, tai venäläisen kanssa naimisissa olevalle.

Ruotsi on nyt vain ammattikääntäjällekin – siis sellaiselle, joka kääntää teknisten laitteiden dokumentaatiota, ei mitään julkisen sektorin löpinöitä – paljon tärkeämpi kieli: Ruotsi on naapurissa, se on tärkeä kauppakumppani ja se tuottaa monensorttista roinaa – toisin kuin eräs tuntemamme muutamasta avainalasta riippuvainen maa, joka ei osaa tehdä puusta muuta kuin sellua ja joka ”uuden Nokian” toivossa antaa kehitysmaatyyppisen kaivannaisteollisuuden paskoa pienen läänin verran luontoa kuunpinnaksi. Sitä paitsi tietysti ruotsi on määrättömän paljon helpompi oppia. Päälle päätteeksi hyvästä ruotsin taidosta on paradoksaalista kyllä hurrivihakampanjoinnin ansiosta tullut työllistymisvaltti, kun niin monet jättävät kielen opettelematta vaikka se on kaikille tarjolla.

Mutta joo, kyllähän armeijan tiedustelu tarvitsee venäjän osaajia ja Venäjän tuntijoita. Upseerin uralle aikovien kannattaa siis vakavasti harkita tämän kielen opettelua. Sitä paitsi Venäjän propagandasota kaipaa vastaiskua.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Lisää kirja-asiaa

Kylläpä täällä taas on hiljaista. No, jos vaikka saisin porukan reipastumaan kirjoittamalla malliksi vähän lisää kirja-asiaa.

Iirikirjabloggauksesta unohtui Liam Ó Muirthilen An Colm Bán, ”Valkoinen kyyhkynen”, joka sijoittuu maailmansotien väliseen Pariisiin. Ó Muirthile ei ole aivan lahjaton kirjoittaja: silloin kun selailin ensimmäistä koskaan käsiini saamaani iirinkielistä kirjaa, itse asiassa kaksikielistä runoantologiaa The Bright Wave – An Tonn Gheal, siinä oli joitakin Ó Muirthilenkin värssyjä. Hän se taisi olla, joka kirjoitti eräässä runossaan jotakuinkin niin, että ”kuu on tänä yönä vain yksi kohdevalo” (níl sa ghealach anocht ach spotsolas eile). Kuun vertaaminen diskovaloon ainakin olisi hänen näköisensä heitto, sillä hän on sittemminkin kunnostautunut nimenomaan kaupunkikuvauksilla – maaseutumiljöö on niin kiinteä osa iirinkielistä kirjallisuutta, että kaupunkiaiheiset teokset ovat yhä iso juttu.

90-luvulla Ó Muirthile kirjoitti oliko se nyt Irish Timesiin kolumnia An Peann Coitianta – ”Yleiskynä”, tai miten tuo nyt pitäisi kääntää – ja olen sittemmin lukenutkin ne pakinat, kun ne ilmestyivät sellaisena pienenä harmaankeltakantisena niteenä (sekin pitäisi kaivaa esiin ja lukea uusiksi). Opin koko lailla kaupunkielämän sanastoa, mutta sitä en vielä, mitä pyörillä kulkeva roskapönttö, wheelie bin, on iiriksi, koska Ó Muirthile käytti sellaisesta englanninkielistä sanaa iirinkielisessä tekstissä. Sittemmin olen toki oppinut iirinkielisen terminkin, araid rothach, vaikka tuo roskapöntön nimi araid on ihan kuollutta sanakirjakieltä. ”Roskis” on iiriksi nykyään yleensä truflais, muun muassa tietokoneen näytöllä. (Spämmi on iiriksikin yleensä spam, mutta sellaista sanaa kuin turscar näkee joskus. Oikeastaan se tarkoittaa rannalla mätänevää leväsössöä tai pilaantuvia ruoantähdepaloja, tai niin ainakin Niall Ó Donaillin iso iiri-englanti -sanakirja sanoo. En kyllä siihenkään syntyperäisiltä puhujilta kerätyssä folkloressa ole törmännyt.)

Colm-Hi_300_425_c1

Liam Ó Muirthilen romaanin ”An Colm Bán”, Valkoinen kyyhkynen, on julkaissut Cois Life -kustantamo.

 

Tämä uusi romaani vaikuttaa muuten mielenkiintoiselta, mutta lauserakenteita vaivaa tietty englantivaikutteisuus – siis siinä on sellaisia typistettyjä ja vajaita lauseita, jotka eivät vaikuta luontevilta iiriksi. Iirillä on oma tapansa käyttää vajaita lauseita ja lauseenvastikkeita, ja odottaisin Ó Muirthilen osaavan sen paremmin. Ajankuva Punaisine myllyineen ja ”music-halleineen” on kyllä mukaansatempaava,

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Venäjänmailla

Boris Nemtsov murhattiin. Oletettavasti asialla olivat presidentti Putinin juoksupojat, mutta tietysti Venäjän valehteluaparaatti alkoi heti syytää omia satujaan CIA:sta murhan taustavoimana. Keksikää jotain parempaa, rebjata. Toki tuokin naurettava vale tuntuu menevän monille yllättävän fiksun tuntuiselle tyypille himaan, tai sitten kyseessä ovat maksetut Venäjän trollit, jotka ovat luikerrelleet minunkin Facebook-tuttujeni kavereiksi. Pitäisi kai olla huolissaan – Venäjän salaiset turvattomuuspalvelut eivät ennenkään ole kavahtaneet ihmisen sisällä räjähtävien luotien kylvämistä melko kevyen sarjankaan vihollisiin. Eihän esimerkiksi se Litvinenko, joka murhattiin radioaktiivisella aineella, ollut mitenkään merkittävän oloinen tyyppi ennen murhaansa. Litvinenkon tuttavat kertoivat miehen kuoltua, että hän oli varteenotettavan materiaalin lisäksi lähetellyt kavereilleen ilmiselviä hörhölinkkejä, ja jotkut heistä olivat jo rutiinilla siirtäneet kaiken Litvinenkolta tulevan postin suoraan spämmikansioon.

Koska minulla on ollut jo parin vuoden ajan käynnissä venäjäntaidon henkiinherättämisoperaatio – jonka ohessa aion laatia ruotsinkielisen yleisteoksen venäläisestä nykykirjallisuudesta alma materini Åbo Akademin mieliksi – voin toki kirjoittaa tähän pari myönteisempääkin kappaletta Venäjästä. Venäläinen kirjallisuushan on lyömätöntä, piti maasta tai ei.

Työn alla on tavalliseen tapaan kymmenkunta venäjänkielistä kirjaa samanaikaisesti. Viimeksi tuli hankittua esimerkiksi Mihail Artsybashevin pääteos, romaani Sanin. Artsybashev – tekisi mieli sanoa Ärtsybashev – on Venäjällä aikamoisen seksikirjailijan maineessa, ja Saninin kannessakin on kaikkia uhkauksia ja varoituksia, että räähkä tulee jos alaikäisenä tähän kirjaan koskee. Kovin ärtsyltä tämä Ärtsykkä ei vielä ole vaikuttanut. Ainakin pari ensimmäistä sivua ovat lähinnä juuri sitä melankolista ihmissuhdekeskustelua ja ohipuhumista, jota kliseinen venäläinen kirjallisuus pahimmillaan on. Ei ole erityisen penistänostattavaa tekstiä siis.

Toinen uusi hankinta on Aleksei Tolstoin yhdistelmäpokkari Giperboloid inzhenera Garina/Aelita. Insinööri Garinin hyperboloidia olen jo pari sivua lukenutkin, mutta kirjallisuudenhistorioista tiedän jo suunnilleen missä siinä mennään. Kyseessä on jonkin sortin kuolemansäde, ja tarinan pahikset ovat amerikkalaisia kapitalisteja, mikä tulee kädestä pitäen osoitetuksi jo tarinan alkusivuilla. Aelita taas on Marsin prinsessa, ja koko tarinassa on häiritseviä yhtäläisyyksiä Edgar Rice Burroughsin Marsin sankariin.

Kumpikin teos on toki neuvostoscifin kulmakivi, mutta ”punainen kreivi” Aleksei Tolstoi tunnettiin oikeaoppisena puolueen asian ja aatteen jankkaajana, ja näistä scifiteoksista huomaa, että maine on ansaittu. Kreivi ei ollut sille tunnetummalle Tolstoille kovin läheistä sukua, mutta hyödynsi toki nimensä loistetta täydellä kybällä. Valitettavasti tämä nilkki oli kirjailijana niin merkittävä ja monipuolinen, että minunkin on pieni pakko tutustua hänen jorinoihinsa. Hän kirjoitti paljon muutakin kuin tieteiskirjoja, esimerkiksi paksun historiallisen romaanin Pietari Suuresta.

Huomattavasti merkittävämpi osto on Ivan Buninin vallankumouspäiväkirjaa Okajannye dni taustoittava teos. Bunin itse oli kelpo mies, jos kohta köyhtyneen aatelisen ja vallankumousta paenneen emigrantin tapaan aika äkkiväärä asenteissaan. Sen vallankumouspäiväkirjan olen kahlannut läpi jo siinä vaiheessa kun venäjäni oli paljon nykyistäkin huonompaa, ja siitä syntyi sellainen vaikutelma, että Bunin suhtautui vihamielisesti siihen alkuperäiseen demokraattiseenkin vallankumoukseen – siis helmikuun vallankumoukseen (nyt siis emme puhu Leninin kaappauksesta, joka tapahtui itse asiassa marraskuun puolella – lokakuussa vain vanhan kalenterin mukaan).

Bunin oli runoilija, mutta tärkeä myös novelli- ja romaanikirjailijana, joka kirjoitti nostalgista, pitkälti assosiaatioittain etenevää, kronologisen aikajärjestyksen rikkovaa tekstiä. Koska hänelle mojautettiin Nobelin palkinto vuonna 1933, häntä lienee sivistyskielten lisäksi käännetty suomeksikin. Tuotantonsa alkuvaiheissa hän kuvasi venäläistä maalaiselämää köyhänä ja brutaalina, musikoita kurjuuden raaistamina, eli mikään kansan ihannoitsija hän ei ollut ennen vallankumouspäiväkirjaansakaan – itse asiassa epäilevä suhtautuminen öyhöttävään rahvaaseen oli hänen tuotantonsa punainen lanka jo ennen vallankumousta. Toisen maailmansodan aikana hän osoitti olevansa reilu kaveri piilottelemalla juutalaisia kotonaan inhoamansa Hitlerin kiusaksi (hän taisi silloin asua Ranskassa). Natsit lienevät olleet hänelle samanlaisia alkukantaisia törkimyksiä kuin bolsevikitkin.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Meksikolaiset uhkaavat Suomea

Eikö tänne nykyään kirjoita kukaan muu? No, voinhan minäkin heittää pari sanaa, kun kerran koneen ääreen satuin.

Vaalikampanja on jo täydessä käynnissä, ja eräs persu laittoikin sopivasti nettiin rasistisen videon. Mitäpä muuta noilta voisi odottaa, mutta videossa on yksi hupaisa piirre: se pilkkaa niinkin odottamatonta etnistä ryhmää kuin meksikolaisia. Toistaiseksi äärioikeiston asialistalla on ollut aivan muiden kansojen torjuminen. Meksikolaiset ovat vähän huono kohde siksikin, että meksikolaisnaiset eivät ole suomalaisilta miehiltä mitenkään seksikiellossa. Useampi kuin yksi maahanmuuttokriitikoksi itseään karahteeraava herra on sanonut, että rasismia ei olisi, jos maahanmuuttajien enemmistö olisi nuoria naisia tai jos muslimitytöt eivät olisi yleisen käsityksen mukaan kantaväestön pojilta seksuaalisesti ulottumattomissa.

Meksikolaisvastaisen videon käyttö suomalaisessa vaalikampanjassa paljastaa kuitenkin todeksi sen, mitä itse olen jo tolkuttanut erinäisetkin vuodet: maahanmuuttovastainen propaganda on Suomen oman yhteiskunnan kannalta epärelevanttia tuontitavaraa, joka on häthätää käännetty englannista ja lokalisoitu kömpelösti täkäläisiä markkinoita varten. Amerikkalaisessa propagandaverstaassa meksikolaisista kirjoitetut roskajutut on toimitettu suomeksi niin, että meksikolaisen paikalle on vaihdettu tekstiin somali tai muslimi tai milloin mikäkin. Olen jo vuosia odottanut, milloin lokalisointiketju pettää ja suomalaiseen julkisuuteen livahtaa sellainen amerikkalainen propagandapläjäys, jossa meksikolaiset ovat pysyneet meksikolaisina. No, nyt siinä kävi niin.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Kirjabloggaus

Cóil_Learaí_Ó_Finneadha_-_An_Ghlanfhírinne_300_465_c1

lähde: cic.ie

Pitkästä aikaa tuli hommattua iirinkielisiä kirjoja, ja täytyyhän niistä sanoa jotain.

Ensinnäkin Cóil Learaí Ó Finneadhan An Ghlanfhírinne – kirjan nimi tarkoittaa ”Puhdas totuus” tai ”Totinen tosi”. (Etunimet ovat englanniksi kirjoitettuina Cole Larry, ja tuo pelottavan näköinen sukunimi äännetään lähinnä ”oo finjuu”.) Cóil Learaí on minulle jo vanha tuttavuus edellisen novellikokoelmansa Tórramh an Bhardail (”Urosankan ruumiinvalvojaiset”) ansiosta. Kuten sen nimestä voi arvata, Cóil Learaí kertoo lähinnä hassuja sattumuksia maaseudulta, joissa ei oikein ole ainesta tarinoiksi asti. Ainoa, mikä ne pelastaa, on melkoisen rikas ja kaunis kieli – itse asiassa yllättävänkin puhdas englannin vaikutteista ollakseen näillä keleillä kirjoitettua. Myös tämä uusi novellikokoelma vaikuttaa juuri kielellisesti loistokkaalta. Vaikka olen itse lukenut kansanomaista jutunkerrontaa iiriksi viimeiset seitsemäntoista vuotta putkeen ja osaan iirini siksi aika hyvin, Ó Finneadhan uusi kirja lähetti jopa minut sanakirjaa plaraamaan.

 

Cás Aduain

lähde: evertype.com

Sitten se Jekyllin ja Hyden iirinnös. Mainitsinkin jo että sen on nykyoikeinkirjoitukselle toimittanut uppo-outo Roibeard Ó Conaing, kääntäjä taas on muuan Conall Ceárnach (joka pitäisi oikeastaan kirjoittaa Conall Cearnach, koska a on aina pitkä rn:n edellä – se on itse asiassa mytologiasankarilta nyysitty nimi), oikealta nimeltään Frederick William O’Connell, tai iiriksi Feardorcha Uilliam Ó Conaill. Papin poikana hän oli tietysti protestantti, mutta kääntyi ilmeisesti katoliseksi iirinkielisyystyön innoittamana ja meni naimisiin skotlantilaissukuisen ranskalaisen katolisen kanssa. Hän oli kuitenkin oppinut iirin jo vanhemmiltaan. Mahdollisesti he edustivat Irlannin protestanttista iirinkielisyystyön perinnettä, joka usein unohdetaan, mutta jolla on syvät juuret, itse asiassa syvemmät kuin modernilla katolisella nationalismilla.

Tri Jekyll ja Mr Hyde on minulta itse asiassa jäänyt lukematta muilla kielillä kuin iiriksi – samaan kategoriaan kuuluvat Jumalainen näytelmä ja Odysseia (siis se alkuperäinen muinaiskreikkalainen), jotka ovat olemassa iiriksi käännettyinä. Ne iirinsi muuan Pádraig de Brún, pappismies muuten (ja hänen varastoissaan on paljon muutakin klassista kirjallisuutta iiriksi, kunhan Ciarán Ó Coigligh saa ne toimitettua julkaisukuntoon). Odysseiasta on olemassa muitakin iirinnöksiä, luullakseni ihan muinaisiirin aikakaudelta asti. De Brúnin käännös on nykykielen merkittävin ja noudattaa alkutekstin runomittaa; muistelen hiljattain nähneeni jossain päin nettiä tekstinäytteen suorasanaisestakin versiosta.

Mutta palataan siihen Jekylliin ja Hydeen. Kirja on oikein hyvää iiriä muuten, mutta siitä huomaa että se on An Gúm -kustantamon 20-30-lukujen käännösryysiksen tuotetta (siihen aikaan iirinnettiin niin Stevensonia, Dickensiä kuin Jack Londoniakin): virkkeet pakkaavat olemaan turhan pitkiä ja polveilevia. Viktoriaaninen englanti ei käänny luontevaksi iiriksi. Itse asiassa ranskasta iirinnetyt klassikot (olen lukenut Vernen Maailman ympäri 80 päivässä ja Prosper Mériméen Columba-nimisen romanttisen kostotarinan iiriksi) tuntuvat onnistuvan paremmin, vaikka niissä on keskimäärin 1-2 lausetta per kirja, joissa ei ole mitään tolkkua, kun kääntäjä ei ole saanut väännettyä alkutekstin sitä kohtaa ymmärrettävään asuun.

Caoimhin Ó Cearnaigh

lähde: coisceim.ie

Seuraava potilas on Liam P. Ó Riainin Caoimhín Ó Cearnaigh. Kirjan nimi on sama kuin päähenkilön, ja Caoimhín on se mistä englannin Kevin tulee – maineikkaan brittiläisen jalkapallosankari Kevin Keeganin nimi kääntyisi vaivatta iiriksi muotoon Caoimhín Mac Aodhagáin. Ó Riain on minulle uusi tuttavuus iirinkielisenä kirjailijana, mutta tiesin ennestään hänen kirjoittaneen englanniksi paljon kansallisista aiheista sekä toimineen iirinkielisyysliikkeessä jonkinmoisena takapiruna (iirinkielinen nettielämäkertasaitti mainitsee hänen ylipuhuneen Pádraic Ó Conairen kirjoittamaan teoksensa iiriksi, ja Ó Conaire, joka eli noin puolen vuosisadan mittaisen elämän vuoden 1900 molemmin puolin, jättikin perinnöksi yhtä ja toista yhä merkittävää kamaa, ennen muuta ensimmäisen modernin romaanin iiriksi).

Caoimhín Ó Cearnaigh -romaani kertoo nuoresta miehestä, joka tulee pienestä paikasta Dubliniin opiskelemaan (Ó Riain oli itse kotoisin Tipperarysta, joka tuolloin oli vielä melko iirinkielistä aluetta ja jossa on yhä oma iirinkielisyysjärjestö, Tiobraid Árann ag Labhairt eli ”Tipperary puhuu”) ja tutustuu siellä moniin uusiin aatteisiin, kuten jälleensyntymisuskoon, johon hän sitten hurahtaakin täysillä. Hämmentävää huomata, miten yleismaailmallinen ja aikakaudesta toiseen samanlainen nuoren provinssiopiskelijan kohtalo isossa kaupungissa on.

 

costagocostamor

lähde: cic.ie

 

Sitten on vuorossa Frank Reidyn Ó Chósta go Cósta, Rannikolta rannikolle. Frank Reidy on entinen Irlannin armeijan ceannfort – ilmeisesti majuria vastaava sotilasarvo, joka käännetään komentajaksi – joka toimi rauhanturvatehtävissä Ruandan kansanmurhan jälkiä siivoamassa. Miehen sydän jäi Afrikkaan ja hän matkusteli siellä jäätyään armeijasta evp:ksi. Nyt hän on julkaissut seikkailuistaan komean kuvitetun kirjan, jossa Afrikan eksotiikka pääsee todella oikeuksiinsa. Silloin kun minä aloin harrastaa iiriä, iirinkieliset kirjat olivat painoasultaan vaatimattomia, mutta nyt on päästy niistä ajoista kummasti eteenpäin.

Frank Reidyn nimi iiriksi käännettynä olisi Proinsias Ó Riada, mutta hän käyttää englanninkielistä muotoa. Tämä ei tee hänestä vähemmän iirinkielistä (kirjasta päätellen hän osaa iiriä lähes äidinkielen tasoisesti) – joskus kuulemani anekdootti kertoi miehestä, jonka iirinkielinen nimi oli Joe Daly, koska sen nimisenä hänet tunnettiin iirinkielisen kylän raitilla, mutta joka englanninkielisissä yhteyksissä kutsui itseään Seosamh Ó Dálaigh’ksi, koska halusi muistuttaa olevansa syntyperäinen iirinpuhuja.

Reidy vaikuttaa mukavalta kaverilta siellä Afrikassa liikkuessaan: Irlanti ei ole vapaa raa’astakaan rasismista, mutta monet irlantilaiset osaavat luonnostaan suhtautua ihmisiin ihmisinä, ja siksi Irlannista niin kovasti pidetään. Rasisti-Suomen ilmapiiristä voi vapautua lukemalla iirinkielisten kansanihmisten juttuja siirtotyöläisajoilta briteistä tai jenkeistä, koska heillä on aina reilu ja konstailematon asenne kaikkia kansallisuuksia ja ihonvärejä edustaviin työmaakollegoihin.

An_Leon_An_Bandraoi_agus_an_Prios_Éadaigh_300_457_c1

lähde: cic.ie

Viimeiseksi jää C.S.Lewisin Velhon ja leijonan (The Lion, the Witch and the Wardrobe) iirinnös An Leon, an Bandraoi agus an Prios Éadaigh. Kääntäjä on Antain Mac Lochlainn, jonka tiedän päteväksi kaveriksi, mutta jonka iiri on hiukkasen laimeaa – Ulsterin murteen vaikutus tuntuu, mutta se on kuitenkin vähän sellaista lapsille yksinkertaistetun oloista kieltä. Ehkä se on alkutekstinkin vaikutusta, mene tiedä. C.S.Lewisin Perelandra-Thulcandra-Malacandra-trilogiaa arvostan, koska Lewis oli siinä kiertelemättä oma kristillinen itsensä: esimerkiksi se enkelin kohtaaminen on jäänyt mieleen vaikuttavasti ajateltuna tilanteena, kun kertojaminä sanoo aluksi enkelin seisseen vinossa koko muuhun maailmaan nähden, mutta korjaa sitten, että koko muu maailma oli se joka oli vinossa, enkeli taas suorassa jonkin oleellisemman ja tärkeämmän koordinaatiston mukaan.

Narnia-sarjasta tulin pikkupoikana lukeneeksi ensin viimeisen osan, Narnian viimeinen taistelu, johon olin vähän pettynyt, koska siinä paljastetaan valmiiksi jutun juoni eli se, että koko homma oli alusta saakka allegoriaa kristilliselle syntiinlankeemus- ja pelastushistorialle.

On Lewis silti ihan pätevä kirjoittaja. Kristillinen hartauskirjallisuus saisi olla laajemminkin yhtä hauskaa, nokkelaa ja innoittunutta kuin hänen teoksensa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail