Kirjabloggaus

Cóil_Learaí_Ó_Finneadha_-_An_Ghlanfhírinne_300_465_c1

lähde: cic.ie

Pitkästä aikaa tuli hommattua iirinkielisiä kirjoja, ja täytyyhän niistä sanoa jotain.

Ensinnäkin Cóil Learaí Ó Finneadhan An Ghlanfhírinne – kirjan nimi tarkoittaa ”Puhdas totuus” tai ”Totinen tosi”. (Etunimet ovat englanniksi kirjoitettuina Cole Larry, ja tuo pelottavan näköinen sukunimi äännetään lähinnä ”oo finjuu”.) Cóil Learaí on minulle jo vanha tuttavuus edellisen novellikokoelmansa Tórramh an Bhardail (”Urosankan ruumiinvalvojaiset”) ansiosta. Kuten sen nimestä voi arvata, Cóil Learaí kertoo lähinnä hassuja sattumuksia maaseudulta, joissa ei oikein ole ainesta tarinoiksi asti. Ainoa, mikä ne pelastaa, on melkoisen rikas ja kaunis kieli – itse asiassa yllättävänkin puhdas englannin vaikutteista ollakseen näillä keleillä kirjoitettua. Myös tämä uusi novellikokoelma vaikuttaa juuri kielellisesti loistokkaalta. Vaikka olen itse lukenut kansanomaista jutunkerrontaa iiriksi viimeiset seitsemäntoista vuotta putkeen ja osaan iirini siksi aika hyvin, Ó Finneadhan uusi kirja lähetti jopa minut sanakirjaa plaraamaan.

 

Cás Aduain

lähde: evertype.com

Sitten se Jekyllin ja Hyden iirinnös. Mainitsinkin jo että sen on nykyoikeinkirjoitukselle toimittanut uppo-outo Roibeard Ó Conaing, kääntäjä taas on muuan Conall Ceárnach (joka pitäisi oikeastaan kirjoittaa Conall Cearnach, koska a on aina pitkä rn:n edellä – se on itse asiassa mytologiasankarilta nyysitty nimi), oikealta nimeltään Frederick William O’Connell, tai iiriksi Feardorcha Uilliam Ó Conaill. Papin poikana hän oli tietysti protestantti, mutta kääntyi ilmeisesti katoliseksi iirinkielisyystyön innoittamana ja meni naimisiin skotlantilaissukuisen ranskalaisen katolisen kanssa. Hän oli kuitenkin oppinut iirin jo vanhemmiltaan. Mahdollisesti he edustivat Irlannin protestanttista iirinkielisyystyön perinnettä, joka usein unohdetaan, mutta jolla on syvät juuret, itse asiassa syvemmät kuin modernilla katolisella nationalismilla.

Tri Jekyll ja Mr Hyde on minulta itse asiassa jäänyt lukematta muilla kielillä kuin iiriksi – samaan kategoriaan kuuluvat Jumalainen näytelmä ja Odysseia (siis se alkuperäinen muinaiskreikkalainen), jotka ovat olemassa iiriksi käännettyinä. Ne iirinsi muuan Pádraig de Brún, pappismies muuten (ja hänen varastoissaan on paljon muutakin klassista kirjallisuutta iiriksi, kunhan Ciarán Ó Coigligh saa ne toimitettua julkaisukuntoon). Odysseiasta on olemassa muitakin iirinnöksiä, luullakseni ihan muinaisiirin aikakaudelta asti. De Brúnin käännös on nykykielen merkittävin ja noudattaa alkutekstin runomittaa; muistelen hiljattain nähneeni jossain päin nettiä tekstinäytteen suorasanaisestakin versiosta.

Mutta palataan siihen Jekylliin ja Hydeen. Kirja on oikein hyvää iiriä muuten, mutta siitä huomaa että se on An Gúm -kustantamon 20-30-lukujen käännösryysiksen tuotetta (siihen aikaan iirinnettiin niin Stevensonia, Dickensiä kuin Jack Londoniakin): virkkeet pakkaavat olemaan turhan pitkiä ja polveilevia. Viktoriaaninen englanti ei käänny luontevaksi iiriksi. Itse asiassa ranskasta iirinnetyt klassikot (olen lukenut Vernen Maailman ympäri 80 päivässä ja Prosper Mériméen Columba-nimisen romanttisen kostotarinan iiriksi) tuntuvat onnistuvan paremmin, vaikka niissä on keskimäärin 1-2 lausetta per kirja, joissa ei ole mitään tolkkua, kun kääntäjä ei ole saanut väännettyä alkutekstin sitä kohtaa ymmärrettävään asuun.

Caoimhin Ó Cearnaigh

lähde: coisceim.ie

Seuraava potilas on Liam P. Ó Riainin Caoimhín Ó Cearnaigh. Kirjan nimi on sama kuin päähenkilön, ja Caoimhín on se mistä englannin Kevin tulee – maineikkaan brittiläisen jalkapallosankari Kevin Keeganin nimi kääntyisi vaivatta iiriksi muotoon Caoimhín Mac Aodhagáin. Ó Riain on minulle uusi tuttavuus iirinkielisenä kirjailijana, mutta tiesin ennestään hänen kirjoittaneen englanniksi paljon kansallisista aiheista sekä toimineen iirinkielisyysliikkeessä jonkinmoisena takapiruna (iirinkielinen nettielämäkertasaitti mainitsee hänen ylipuhuneen Pádraic Ó Conairen kirjoittamaan teoksensa iiriksi, ja Ó Conaire, joka eli noin puolen vuosisadan mittaisen elämän vuoden 1900 molemmin puolin, jättikin perinnöksi yhtä ja toista yhä merkittävää kamaa, ennen muuta ensimmäisen modernin romaanin iiriksi).

Caoimhín Ó Cearnaigh -romaani kertoo nuoresta miehestä, joka tulee pienestä paikasta Dubliniin opiskelemaan (Ó Riain oli itse kotoisin Tipperarysta, joka tuolloin oli vielä melko iirinkielistä aluetta ja jossa on yhä oma iirinkielisyysjärjestö, Tiobraid Árann ag Labhairt eli ”Tipperary puhuu”) ja tutustuu siellä moniin uusiin aatteisiin, kuten jälleensyntymisuskoon, johon hän sitten hurahtaakin täysillä. Hämmentävää huomata, miten yleismaailmallinen ja aikakaudesta toiseen samanlainen nuoren provinssiopiskelijan kohtalo isossa kaupungissa on.

 

costagocostamor

lähde: cic.ie

 

Sitten on vuorossa Frank Reidyn Ó Chósta go Cósta, Rannikolta rannikolle. Frank Reidy on entinen Irlannin armeijan ceannfort – ilmeisesti majuria vastaava sotilasarvo, joka käännetään komentajaksi – joka toimi rauhanturvatehtävissä Ruandan kansanmurhan jälkiä siivoamassa. Miehen sydän jäi Afrikkaan ja hän matkusteli siellä jäätyään armeijasta evp:ksi. Nyt hän on julkaissut seikkailuistaan komean kuvitetun kirjan, jossa Afrikan eksotiikka pääsee todella oikeuksiinsa. Silloin kun minä aloin harrastaa iiriä, iirinkieliset kirjat olivat painoasultaan vaatimattomia, mutta nyt on päästy niistä ajoista kummasti eteenpäin.

Frank Reidyn nimi iiriksi käännettynä olisi Proinsias Ó Riada, mutta hän käyttää englanninkielistä muotoa. Tämä ei tee hänestä vähemmän iirinkielistä (kirjasta päätellen hän osaa iiriä lähes äidinkielen tasoisesti) – joskus kuulemani anekdootti kertoi miehestä, jonka iirinkielinen nimi oli Joe Daly, koska sen nimisenä hänet tunnettiin iirinkielisen kylän raitilla, mutta joka englanninkielisissä yhteyksissä kutsui itseään Seosamh Ó Dálaigh’ksi, koska halusi muistuttaa olevansa syntyperäinen iirinpuhuja.

Reidy vaikuttaa mukavalta kaverilta siellä Afrikassa liikkuessaan: Irlanti ei ole vapaa raa’astakaan rasismista, mutta monet irlantilaiset osaavat luonnostaan suhtautua ihmisiin ihmisinä, ja siksi Irlannista niin kovasti pidetään. Rasisti-Suomen ilmapiiristä voi vapautua lukemalla iirinkielisten kansanihmisten juttuja siirtotyöläisajoilta briteistä tai jenkeistä, koska heillä on aina reilu ja konstailematon asenne kaikkia kansallisuuksia ja ihonvärejä edustaviin työmaakollegoihin.

An_Leon_An_Bandraoi_agus_an_Prios_Éadaigh_300_457_c1

lähde: cic.ie

Viimeiseksi jää C.S.Lewisin Velhon ja leijonan (The Lion, the Witch and the Wardrobe) iirinnös An Leon, an Bandraoi agus an Prios Éadaigh. Kääntäjä on Antain Mac Lochlainn, jonka tiedän päteväksi kaveriksi, mutta jonka iiri on hiukkasen laimeaa – Ulsterin murteen vaikutus tuntuu, mutta se on kuitenkin vähän sellaista lapsille yksinkertaistetun oloista kieltä. Ehkä se on alkutekstinkin vaikutusta, mene tiedä. C.S.Lewisin Perelandra-Thulcandra-Malacandra-trilogiaa arvostan, koska Lewis oli siinä kiertelemättä oma kristillinen itsensä: esimerkiksi se enkelin kohtaaminen on jäänyt mieleen vaikuttavasti ajateltuna tilanteena, kun kertojaminä sanoo aluksi enkelin seisseen vinossa koko muuhun maailmaan nähden, mutta korjaa sitten, että koko muu maailma oli se joka oli vinossa, enkeli taas suorassa jonkin oleellisemman ja tärkeämmän koordinaatiston mukaan.

Narnia-sarjasta tulin pikkupoikana lukeneeksi ensin viimeisen osan, Narnian viimeinen taistelu, johon olin vähän pettynyt, koska siinä paljastetaan valmiiksi jutun juoni eli se, että koko homma oli alusta saakka allegoriaa kristilliselle syntiinlankeemus- ja pelastushistorialle.

On Lewis silti ihan pätevä kirjoittaja. Kristillinen hartauskirjallisuus saisi olla laajemminkin yhtä hauskaa, nokkelaa ja innoittunutta kuin hänen teoksensa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Laiskan makkaravuoka

makkaravuokra

Ainekset:

1 blöö

3 sipulia

3 tomaattia

hyvältä tuntuva pala Emmentalia

 

Pilko blöö ja tomaatit pieneksi pilppeeksi ja levittele ison uunipannun pohjalle harmoniseksi sekamelskaksi.

Kuori ja halkaise sipulit ja nakkaa ne sekaan.

Raasta hyvältä tuntuva pala Emmentalia. Ei se ollutkaan riittävästi. Raasta vähän lisää.

Peittele makkara-tomaatti-sipulisörssö raasteella. Nakkaa koko hoito 200-asteiseen uuniin, jota en aluksi käskenyt lämmittää, joten joudut nyt odottamaan että se lämpiää.

Valmista on noin 20 minuutissa eli kun juusto on ruskistunut ja sipulit näyttävät maratonin juosseilta.

 

Syö muussin kanssa. Kätevä muussi syntyy muutamasta jauhoisesta keitetystä perunasta. Muussaa ne ja sekoita lämpimän maito-voisulamäärän kanssa saavuttaaksesi sopivan notkeustason. Mausta suolalla tai jollain herbamarella tai ihan millä vain tykkäät. Muussi kannattaa muuten tehdä sillä aikaa kun makkarasörssö valmistuu, ei vasta sen jälkeen.

Vaihtoehtoisesti voit tehdä pussimuusin mikrossa pakkauksen ohjeiden mukaan. Ei kukaan kuitenkaan saa tietää.

 

Syö hyvän oluen kera. Koffikin käy, jos halpuutuksessa ei ollut muuta.

Pekonin profeetta

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Entäs thaikkumorsiot?

Persujen mamupoliittinen ohjelma on juuri niin ufoa kamaa kuin heiltä voi odottaakin, mutta yksi sen huvittavista piirteistä on ylitse muiden: tuontimorsianten ikärajaa pitää kuulemma nostaa järjestettyjen avioliittojen estämiseksi. Koskeekohan tämä myös kyrmyniskaisten, keski-ikäisten suomalaisten miesten thaikkumorsioita, joiden postimyynti ja maahantuonti ymmärtääkseni on järjestetyn avioliiton luonteista touhua jos mikä?

Tässä kohtaa äärioikeisto tietysti alkaa murista rivouksia hampaiden välistä ja nimitellä trolliksi, sillä ”kyllähän kaikki ymmärtävät”, keiden pakkoavioliittoja olisi tarkoitus suitsia. Kyllä, ”kaikki” ymmärtävät. Mutta laki ei ymmärrä. Lakiin voi kirjata vain sellaisen pykälän, joka nostaa avioitumisikää sekä muslimi- että thaikkumorsiamille. Laki nimittäin on kaikille sama, eikä se voi antaa valkoisille heteromiehille erioikeuksia, vaikka sen persujen mielestä epäilemättä pitäisi.

Ja tässähän se onkin se persuja kaiveleva asia. Heitä nyt vain potuttaa niin helkkaristi se, että Suomi on oikeusvaltio, jossa ainakaan periaatteessa läskin tummuudella ei ole väliä oikeuden edessä. He haluavat kaataa oikeusvaltion, millä tahansa tekosyyllä. Hurriviha, muslimiviha ja mustien mollaaminen ovat vain vetonauloja, joilla ydinjoukko mobilisoi rahvasta tämän todellisen tavoitteensa taakse. Sitten kun muslimiviha ei enää vedä, ne kyllä keksivät jotain uutta. Mutta ydintavoite pysyy samana.

Tähän lisään mielelläni sen vanhan keppihevoseni: aggressiivisen kerjäämisen. Kantasuomalaiset pummit ovat kautta aikojen kerjänneet aggressiivisesti – anna rahaa/röökiä tai tulee turpiin. Koko aikuisikäni tätä väkivallan uhkaa on pidetty luontevana osana maailmanjärjestystä, asvalttiviidakon lakina: jos moisesta urputat, olet nynny ja surkimus etkä ollenkaan oikea mies. Mutta annas olla kun tänne ilmaantuivat ensimmäiset Romanian romanit. Silloin aggressiivista kerjäämistä yhtäkkiä vaadittiin kiellettäväksi pitkin koko poliittista kirjoa, toki persujen johdolla.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Elävien kirjoissa

Yleisesti ottaenhan mun elämäni on todella tylsää. Pienesti masentuneena ja kroonisesti kuolemanväsyneenä on tosi vaikeaa saada tehtyä työpäivän jälkeen yhtään mitään, varsinkin, kun työmatkaan menee tunnin verran. Sitä käy ehkä kaupassa, keittää kahvit ja liimautuu Netflixin tai kirjan ääreen. Mutta joskus, tiedättekö, joskus sitä löytää itsensä tienristeyksestä. Oikealle kääntymällä päädyt juurikin siihen keittiön pöydän ääreen, kahvimukin kanssa tuijottamaan samoja tv-sarjoja, jotka on nähnyt jo. Mutta vasemmalle, vasemmalle kääntymällä voi löytää itsensä ravintolasta, syömässä valtavan hyvää ruokaa maailman parhaassa seurassa. Puhutaan politiikkaa ja ihmetellään ruokavalioita, kumotaan muutama tuoppi. Erotessa on hieno olo, kun on saanut nauraa ääneen. Sitten sitä käy kantabaarissa kotimatkalla ja saa monta halausta ja iloista hymyä. Yhtäkkiä puhelinkin ilmoittelee, kaukana asuva ystävä on käymässä kaupungissa ja sattuu sijaitsemaan ihan muutaman korttelin päässä, onhan sitä nyt mentävä semmoista ihmettä todistamaan. Lisää halauksia ja naurua, kuin kevättä punkisi rintaan. Välittömästi ovesta ulos astuttuasi se puhelin hyrähtää vielä, entinen kollega ja oikein hyvä ystävä pyytää piipahtamaan korttelin päässä. Kotimatkan varrellahan se on, ja vaikka kello on paljon, ei voi tilaisuutta ohittaa. Pikkutunneille sitä jaksaa, ystävän ja siippansa seurassa, puhua asiaa ja sen vierestä, vaikka ei edes alkoholilla ole kohdallani osuutta vireystilaan.

Joskus viikonloput ovat ihania.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Maanantaivainolainen

Näin unen sammuvan kesken. Olin ajatellut poiketa sen kuluessa kaupungilla vilkuilemassa taidetta, mutta kuten tavallista, turistit estivät aikeeni kameroineen. Asioita on maailmassa nähtävä. On mentävä jonnekin ja kuvattava olonsa siellä. Tämän toiminnan mielekkyys ei ole minulle koskaan auennut. Onneksi en poistunut kotoa. Raitiovaunu jyristeli seinän takana, se peruutteli hallista, aamu oli vasta siinä sinisen vaiheessa. Avasin tiedoston. Korjailin korrelaatiovirheitä. Keksin juonenkäänteen.

Mutta että maailmassa olisi muita tärkeitä asioita kuin kissat, kahvi ja halonhakkuu, se on kyllä ajatuksenakin naurettava.

bio

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Syö tai kuole, syö ja kuole

Katson ehkä enemmän Hulua kuin suomalaista televisiota. Olen aina pitänyt itseäni aika immuunina mainonnalle, etenkin televisiomainonnalle. En sen jälkeen, kun ryhdyin katsomaan Hulua.

Ei mikään ihme, että jenkit ovat lihavia. Ruokaa oikealta, ruokaa vasemmalta, ruokaa ylhäältä, ruokaa alhaalta. Kuola vain valuu, kun katson erilaisten ketjupaikkojen mainoksia. Etenkin se, jossa on katkarapuja ja muita mereneläviä erilaisissa tirisevissä muodoissa, saa minut hulluksi himosta. Tiedän, että kaikki on epäterveellistä, ja silti olen harkinnut pikamatkaa lähimpään Amerikka-vyöhykkeen kaupunkiin vain voidakseni viikon ajan vetää itseni puutiaiseksi ketjusyöttölöissä aina KFC:n muussista ja ruskeasta kastikkeesta alkaen.

Vastapainoksi Hulussa on paljon lääkemainoksia. Nekin liittyvät syömiseen: troppeja masennukseen, laihduttamiseen, kakkostyypin diabetekseen, verenpaineeseen, sydänvaivoihin, nivelongelmiin… Lääkemainokset ovat hämmentäviä suomalaiselle, jonka televisiossa ei saa mainostaa mitään Mobilatia kummempaa. Jenkeissä lääkkeiden mainostus on aika vapaata, mutta ei ilman pitkää rimpsua disclaimereita, jotka pitää sanoa ääneen.

Lähes jokaisen tuotteen sivuvaikutuslistaan sisältyy ihan suoraan ”kuolema”. Ilmankos joka lääkkeen nimikin on kuin jokin tappava tauti.

Pekonin profeetta

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Intiaaniasiaa

Facebookilla oli taas hankaluuksia, kun osoittautui, ettei se hyväksynyt Amerikan alkuperäisasukkaiden keskuudessa yleisiä luontoon liittyviä kuvailevia nimiä, mitä näitä nyt on kaikenlaista Laulavaa puroa ja Etäistä laaksoa, pari esimerkkiä hatusta vetäistäkseni. Itsehän en valitettavasti osaa ensimmäistäkään intiaanikieltä, mitä nyt olen noiden eteläamerikkalaisten oppikirjoja vähän vilkuillut. Amazonilta löytyi näet kaksi nahuatlin (atsteekkikielen) kirjaa, joista toinen aloitti jo ensimmäisessä kappaleessa aidoilla tekstinäytteillä operoinnin – nahuatliksi on nimittäin säilynyt valtavasti tekstimateriaalia ihan conquistan eli espanjalaisvalloituksen jälkeisiltä ajoilta. Kaikki se ei tosin ole mitään jännittävää jumaluhraustarinaa. Enemmänkin ne jutut vaikuttavat sellaisilta espanjalaistuneessa kulttuurissa elelevien ihmisten käytännönläheisiltä löpinöiltä, esimerkiksi testamenteilta: muija ottakoon sen talon sieltä torin laidalta, rakastajattarelle saa välttää se aurinkokuivatuista tiilistä pykätty rötiskä sieltä laitakaupungilta, mutta ne kultakorut se kyllä saa pitää.

Olen vähän matkaa lukenut sitä nahuatlin oppikirjaa, mutta ainoa sana, jonka siitä juuri nyt muistan, on ehecatl, tuuli. Tuota h:ta ei oikeasti merkitä, se on vain oppikirjojen apumerkki, jotta sen tietää ääntää oikein. C on k, -tl, joka toimii lähinnä yksikön määräisenä artikkelina, on kai sellainen walesilaisen ll-äänteen kaltainen, siis soinniton ällä, jossa ilma kohisee suun sivuilla.

Nahuatlilla on paljon sukulaisia myös Yhdysvaltain eteläosien intiaanikielten joukossa. Muistelen pikkupoikana ajatelleeni, että Etelä-Amerikan intiaanit olisivat jostain syystä ihan eri asia ja eri porukkaa kuin länkkäreissä kuvatut, mutta ihan niin se ei mene. Nahuatlille sukua ovat ainakin hopien, shoshonien, comanchien ja utejen kielet, jos kohta ute tai paiute ovat vähän niin kuin kaatoluokka, eivätkä kaikki sillä nimellä kutsutut kielimuodot välttämättä ole ihan kaikkein läheisintä sukua keskenään. Luonnollisesti tähän liittyy myös se pienten kielten ongelma, että murteet, jotka sukulaisuuden puolesta olisivat varmaan yksi kieli, ovat käytännössä erillisiä, koska niitä puhuvat eri heimot – siis ryhmät, joilla on eri päällikkö ja eri johtoneuvosto, tai mitä ne nyt siellä lienevätkään.

Kielitieteilijät ovat luokitelleet Colorado-joen numilaiset murteet (numilaiset kielet ovat yksi nahuatlin sukukielten alaryhmä) yhdeksi ainoaksi kieleksi, mutta heimorajojen vuoksi puhujat itse (kaikkiaan tuhat-parituhatta ihmistä) eivät ole asiasta samaa mieltä. Toisaalta yhtä Coloradon numilaisista murteista sanotaan eteläiseksi paiuteksi (eli uteksi), pohjoinen paiute kuuluu ihan eri haaraan numilaisten kielten sukupuussa. Ota näistä nyt sitten selvä.

USA:n eniten puhuttu intiaanikieli taitaa muuten olla navajo, jolla on parisataa tuhatta puhujaa – tyypillisellä alkuperäiskielellä on Yhdysvalloissa muutama sata tai ehkä tuhatkunta osaajaa, joten navajo on siinä porukassa ihan maailmankieli. Navajo on sukua apassikielille – itse asiassa ”apassit” eivät ainakaan kielellisesti ole mitenkään läheisempiä keskenään kuin ovat navajon kanssa.

Useimmat USA:ssa puhutuista intiaanikielistä ovat tonaalisia, eli erilaisilla äänenkorkeuskiekaisuilla voidaan erottaa erimerkityksisiä sanoja. Yleensä tiedetään että tämä on kiinan kielen ominaisuus, mutta itse asiassa veikkaisin että maailman kielten enemmistö on tonaalinen, me eurooppalaiset vain satumme asumaan keskellä sävelkorvattomien kielten vyöhykettä. Navajo on lievästi tonaalinen, ja somalikin muuten taitaa jossain määrin olla, vaikka kielitieteilijät eivät ole yhtä mieltä asiasta. Mutta sekä nahuatl että inkojen kieli ketsua ovat vapaita kiekaisujärjestelmistä, mikä todella helpottaa opiskelua. Minä en ole jaksanut opetella ensimmäistäkään tonaalikieltä, vaikka kiinan (joka on kieliopiltaan lapsellisen helppo, vain kiekaisut ja kirjoitusmerkit vähän häiritsevät) oppiminen alkaakin tulla sattuneesta syystä ajankohtaiseksi.

En tiedä jaksanko nahuatliin perehtyä, ketsua on oikeastaan kiinnostanut aina enemmän. Mutta toinen oppikirjani, se joka perustuu kokonaan autenttisille historiallisille teksteille, panee kyllä miettimään pitäisikö. Sitä selaillessa tuntee olevansa totisesti jännän äärellä, vaikka suurin osa niistä jutuista käsitteleekin aika latteita arkiasioita.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

En halua Stadiin uutta jäähallia.

Ihan ensiksikin siksi, etten halua sitä tänne, sen kummemmin kuin muuallekaan.

Uskoakseni kannattavampaa olisi laittaa urheilurientolat kaikki Kehän ja Porintien ristyksen tuntumaan ja rakentaa Stadionin alueella 20 000 asukkaan uusi tiivis ja korkea kaupungin osa, joka loisi pelkästään alueen kaupalle ja palveluille 200 000 000 vuosittaisen, jatkuvan kysynnän, etenkin kun alue olisi mahdollista rakentaa tehokkaan joukkoliikenteen varaan.

Mitkä tiet pistäisin maan alle

Mitkä tiet pistäisin maan alle


Jäähalli sen sijaan tarkoittaa pisteruuhkia, älämölöä pitävää paskasakkia, epätasaista kulutusta.

Stadioni voidaan jättää alueelle virkistyskeskukseksi, mutta kilpailutoiminta siirtää kokonaan kaupallisille toimijoille Kivistöön.
Jäähalli voitaisiin samoin ottaa kokonaan koululiikunnan käyttöön, mutta niin että se toimisi iltaisin konsertti- ja as
ukastalona.

Kisahallin nurkalta voitasiin rakentaa yhtenäinen ja suora perusväylä kävely- ja pyöräliikenteelle, jota pitkin pääsisi Oopperatalolta Pasilan asemalle, ja reitti voisi olla vaikka täysin katettu kaupunkibulevardi, jossa olisi osa matkasta lentoasemilta tuttuja ”tasorullaportaita”.

Helsinginkatu voitaisiin Töölönlahden kohdalta laskea maatason alapuolelle, ja pohjoisranta Linnunlaulusta Oopperanrantaan kunnostaa puistoalueeksi ja uimarannaksi, joka yhdistäisi uuden alueen itäpuolella olean uimastadionin alueen ja Töölönlahden rannan yhtenäiseksi jalankulkualueeksi.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Viikon hauskat uutiset

Viikon hauskat uutiset ansaitsevat sarkastiset kommenttinsa, ja minähän olen poikkeuksellisen ilkeä mies, joten meikäläiseltähän tämä käy ja on käynyt ennenkin.

Rauni-Leena vaihtoi sfääriä. Uskoisitteko että kun Rauni-Leena Luukanen ensimmäisen kerran nousi kansakunnan kaapin päälle, hän teki sen arvostettuna kehitysmaissa avustustyötä tekevänä lääkärinä? Sellaisena hän pääsi Suomen Kuvalehden kanteenkin, ja meikäpikkupoika ajatteli, että siinä oli nyt sellainen sankaritäti joita isoäitikin oli minut opettanut ihailemaan. Tai santarkki, kuten naisasiamummoni asian ilmaisi – se oli suomalainen väännös Jeanne d’Arcista, jota hän käytti naisasiahenkisessä uudelleensanoituksessaan Porilaisten marssiin (saa santarkkeja myöskin nähdä Suomenmaa!). Kuten tiedämme, Rauski nimesi erään kirjansa Kuolemaa ei ole. Kuolema – jonka etunimi muuten on Pentti, uskokaa pois – otti tämän haasteena. Nyt Pena voi todeta, että Rauni-Leenaa ei ole, mutta Kuolema on. (Tähän pitäisi kai linkata Pieter Brueghelin maalaus Kuoleman riemuvoitto.)

Suomen pakolaiskiintiötä nostetaan muutamalla sadalla ihmisellä vuosittain. Halla-ahon ja kumppanien vuosia kestänyt sinnikäs ja pyyteetön työ ei siis ole jäänyt täysin ilman vaikutusta: tuttavapiirissäni maahanmuuttopolitiikkaan periaatteessa aika rajoittavastikin suhtautuvat ihmiset ilkkuivat asiasta halla-aholaisille.

Abdirahim Hussein sai sananvapauspalkinnon. Koko sana ja käsite ”sananvapaus” ovat nykyään niin äärioikeiston pilaamia, että tämäkin on oikein hyvä veto, sitä paitsi Abdirahim on mukava kaveri. Hommafoorumilla on kuulemma jo käynnissä hysteerinen raivokohtaus, koska sehän on niin vää-äää-äää-ääärin, että tummaihoisilla on sananvapaus.

Keskikalja kuohuttaa mieliä. Silloin kun kaljasta käydään keskustelua, on aina ehdottoman välttämätöntä, suorastaan lakisääteistä puhua ”mielten kuohuttamisesta”. Vanhana raittiusmiehenä tietenkään en piittaisi, vaikka kieltäisivät alkoholijuomat kokonaan ja antaisivat juopoille raippoja. Muuten olen sitä mieltä, että tämä ”irti mun viinoista ja varsinkin kaljoista” -asenne, jolla keppanapuolueen ehdotukseen on suhtauduttu, hämärtää näkyvistä ihan järkevät argumentit sen puolesta: ideana on tuoda keskikaljan tilalle kansanolut eli kakkosveroluokan olut. Tämä leimataan ”kaljan laimentamiseksi”.

Setä kertoo nyt teille yhden ikävän tosiasian: alkoholihaitat ovat aivan suorassa suhteessa siihen, kuinka paljon absoluuttista alkoholia kansa latkii. Kolmoskaljan korvautuminen arkikäytössä kakkoskaljalla merkitsisi siis oikeasti niiden haittojen huomattavaa vähenemistä. Toinen ikävä tosiasia on, että merkittävä osa alkoholin vaikutuksesta on plaseboa. Eli siis kun tottuneet kaljajuopot juovat kolmosen sijasta kakkosolutta, he tulevat siitä yhtä nopeasti humalaan kuin aiemmin kolmosesta, koska tietävät miltä humala tuntuu ja miten monesta pullosta kuuluu tulla humalaan. Tämä tottumuksen voima on luultavasti vahvempi kuin itse etanolimyrkky. Siksi on täysin realistista olettaa, että keskikaljoittelijoiden siirtyminen laajassa mitassa folköliin olisi heidän terveydelleen merkittävästi hyödyksi.

Sinänsä kyllä alkoholia tarvitaan tuntuvien vaikutusten aikaansaamiseksi vähemmän kuin luulisi. Väkijuomiin täysin tottumattomana huomaan itse jo yhden alkoholiannoksen (esimerkiksi kaljapullollisen) jälkeen, että motoriikkani ei enää toimi ihan yksi yhteen. Toisin sanoen jos känniin haluaa, niin siihen pääsee ihan riittävän hyvin folköl-vahvuisellakin kaljalla.

”Kaljan laimentamisen” paheksuttavuus ei ole hirveän uskottava argumentti, koska ne ns. olutharrastajien ihannoimat hienostuneet kulttuurioluet ovat järkiään keskiolutta vahvempia. Jo keskiolutta on paheksuttu ja paheksutaan laimennettuna kaljana.

Kulutuksen ohjaaminen folkölin suuntaan merkitsisi myös sitä, että kaupat joutuisivat pitämään saatavilla suurempaa valikoimaa kakkoskaljoja. Kumma kyllä tämä ei kenenkään mielestä merkitse valinnanvapauden lisääntymistä. Se paljon puhuttu vapaus tuntuukin merkitsevän ainoastaan aina vain vahvempia alkoholijuomia: jos ykköskalja eli löhjä poistuisi kokonaan markkinoilta, kukaan ei takuulla sanoisi valinnanvaran merkittävästi kaventuneen.

Mitä jos kaikki alkoholijuomat korvattaisiin väkevöidyllä pirtulla? Jengi saisi sitten sekoittaa sitä limppareihin ja muihin blandiksiin mielensä mukaan. Takuulla kukaan ei valittaisi, Kaikkihan saisivat juoda ihan just niin väkevää väkijuomaa kuin haluaisivat.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail