Intiaaniasiaa

Facebookilla oli taas hankaluuksia, kun osoittautui, ettei se hyväksynyt Amerikan alkuperäisasukkaiden keskuudessa yleisiä luontoon liittyviä kuvailevia nimiä, mitä näitä nyt on kaikenlaista Laulavaa puroa ja Etäistä laaksoa, pari esimerkkiä hatusta vetäistäkseni. Itsehän en valitettavasti osaa ensimmäistäkään intiaanikieltä, mitä nyt olen noiden eteläamerikkalaisten oppikirjoja vähän vilkuillut. Amazonilta löytyi näet kaksi nahuatlin (atsteekkikielen) kirjaa, joista toinen aloitti jo ensimmäisessä kappaleessa aidoilla tekstinäytteillä operoinnin – nahuatliksi on nimittäin säilynyt valtavasti tekstimateriaalia ihan conquistan eli espanjalaisvalloituksen jälkeisiltä ajoilta. Kaikki se ei tosin ole mitään jännittävää jumaluhraustarinaa. Enemmänkin ne jutut vaikuttavat sellaisilta espanjalaistuneessa kulttuurissa elelevien ihmisten käytännönläheisiltä löpinöiltä, esimerkiksi testamenteilta: muija ottakoon sen talon sieltä torin laidalta, rakastajattarelle saa välttää se aurinkokuivatuista tiilistä pykätty rötiskä sieltä laitakaupungilta, mutta ne kultakorut se kyllä saa pitää.

Olen vähän matkaa lukenut sitä nahuatlin oppikirjaa, mutta ainoa sana, jonka siitä juuri nyt muistan, on ehecatl, tuuli. Tuota h:ta ei oikeasti merkitä, se on vain oppikirjojen apumerkki, jotta sen tietää ääntää oikein. C on k, -tl, joka toimii lähinnä yksikön määräisenä artikkelina, on kai sellainen walesilaisen ll-äänteen kaltainen, siis soinniton ällä, jossa ilma kohisee suun sivuilla.

Nahuatlilla on paljon sukulaisia myös Yhdysvaltain eteläosien intiaanikielten joukossa. Muistelen pikkupoikana ajatelleeni, että Etelä-Amerikan intiaanit olisivat jostain syystä ihan eri asia ja eri porukkaa kuin länkkäreissä kuvatut, mutta ihan niin se ei mene. Nahuatlille sukua ovat ainakin hopien, shoshonien, comanchien ja utejen kielet, jos kohta ute tai paiute ovat vähän niin kuin kaatoluokka, eivätkä kaikki sillä nimellä kutsutut kielimuodot välttämättä ole ihan kaikkein läheisintä sukua keskenään. Luonnollisesti tähän liittyy myös se pienten kielten ongelma, että murteet, jotka sukulaisuuden puolesta olisivat varmaan yksi kieli, ovat käytännössä erillisiä, koska niitä puhuvat eri heimot – siis ryhmät, joilla on eri päällikkö ja eri johtoneuvosto, tai mitä ne nyt siellä lienevätkään.

Kielitieteilijät ovat luokitelleet Colorado-joen numilaiset murteet (numilaiset kielet ovat yksi nahuatlin sukukielten alaryhmä) yhdeksi ainoaksi kieleksi, mutta heimorajojen vuoksi puhujat itse (kaikkiaan tuhat-parituhatta ihmistä) eivät ole asiasta samaa mieltä. Toisaalta yhtä Coloradon numilaisista murteista sanotaan eteläiseksi paiuteksi (eli uteksi), pohjoinen paiute kuuluu ihan eri haaraan numilaisten kielten sukupuussa. Ota näistä nyt sitten selvä.

USA:n eniten puhuttu intiaanikieli taitaa muuten olla navajo, jolla on parisataa tuhatta puhujaa – tyypillisellä alkuperäiskielellä on Yhdysvalloissa muutama sata tai ehkä tuhatkunta osaajaa, joten navajo on siinä porukassa ihan maailmankieli. Navajo on sukua apassikielille – itse asiassa ”apassit” eivät ainakaan kielellisesti ole mitenkään läheisempiä keskenään kuin ovat navajon kanssa.

Useimmat USA:ssa puhutuista intiaanikielistä ovat tonaalisia, eli erilaisilla äänenkorkeuskiekaisuilla voidaan erottaa erimerkityksisiä sanoja. Yleensä tiedetään että tämä on kiinan kielen ominaisuus, mutta itse asiassa veikkaisin että maailman kielten enemmistö on tonaalinen, me eurooppalaiset vain satumme asumaan keskellä sävelkorvattomien kielten vyöhykettä. Navajo on lievästi tonaalinen, ja somalikin muuten taitaa jossain määrin olla, vaikka kielitieteilijät eivät ole yhtä mieltä asiasta. Mutta sekä nahuatl että inkojen kieli ketsua ovat vapaita kiekaisujärjestelmistä, mikä todella helpottaa opiskelua. Minä en ole jaksanut opetella ensimmäistäkään tonaalikieltä, vaikka kiinan (joka on kieliopiltaan lapsellisen helppo, vain kiekaisut ja kirjoitusmerkit vähän häiritsevät) oppiminen alkaakin tulla sattuneesta syystä ajankohtaiseksi.

En tiedä jaksanko nahuatliin perehtyä, ketsua on oikeastaan kiinnostanut aina enemmän. Mutta toinen oppikirjani, se joka perustuu kokonaan autenttisille historiallisille teksteille, panee kyllä miettimään pitäisikö. Sitä selaillessa tuntee olevansa totisesti jännän äärellä, vaikka suurin osa niistä jutuista käsitteleekin aika latteita arkiasioita.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *