Maanpuolustus ja turpo tapetilla

Puhutaanpa vakavaa maanpuolustusasiaa.

Suomelle on ollut erittäin haitallista, että maanpuolustus sinänsä on leimautunut oikeistolaisuudeksi ja armeija valkokaartiksi. Tähän on historiamme kannalta ymmärrettävät syyt, mutta aika moniin asioihin on, eikä niitä silti tarvitse hyväksyä. Jos pultsari-Arska kusee gambinoissaan kadulle, siihenkin on kulttuuriset syynsä, mutta emme me silti ole julistaneet kadulle kusemista kansallishyveeksi.

Vastaavasti vasemmiston olisi päästävä automaattisesta maanpuolustusvastaisuudestaan; samalla olisi hyvä jos armeijassa tajuttaisiin, että oikeistolaiset linjaukset eivät aina ole puolustusvoimien edun mukaisia. Valtionvastainen ääriliberalismi päätyy väistämättä puukkosille sellaisen laitoksen kanssa, joka on riippuvainen vahvasta, verotus- ja järjestelykykyisestä valtiosta.

Tämänhän näkee libertaareista, jotka kieltäytyvät aseista, koska armeija komentolaitoksena on ristiriidassa heidän hörhöaatteensa kanssa. Sodasta he ovat sitä mieltä, että esimerkiksi talvisota oli yhdentekevä yhteenotto, koska molemmat puolet olivat heidän vapauskäsitteensä valossa pahoja komentovaltioita. Talvisodan aikainen suomalaisporvari, jota olisi uhannut Siperia tai joukkohauta neukkujen miehitettyä maan, olisi ollut toista mieltä.

Demokratioissakin saatetaan joutua sotakannalle siirryttäessä ottamaan niin kansalaisten ammattiosaaminen kuin yksityiset kiinteistöt valtion käyttöön. Libertaristeille tällainen on kuitenkin samaa pahaa valtiojohtoisuutta kuin kommunismikin. Se, että asia on tilannekohtainen ja kansanvaltais-perustuslaillisesti sovittu, ei heitä kiinnosta: vapauden sinetti on kerran murrettuna lopullisesti rikki, särkipä sen kotimainen hätätilaviranomainen tai valloittajan komissaari.

Maanpuolustushenkeä vahingoittaa myös hommafoorumilainen rasismi, joka jatkuvasti hakee kansalaisten keskuudesta alaryhmiä erotettaviksi ja leimattaviksi. Talvisodan henki tarkoitti, että kaikki vetävät tarvittaessa yhtä köyttä eivätkä jää keskinäisriitojen juoksuhautoihin. Erityisryhmien huomioonottaminen johtuu pohjimmiltaan talvisodan kokemuksista. Äärioikeiston mielestä kuitenkin kaikkien pitäisi olla samanlaisia pöljiä kuin he itse, tai hyväksyä olevansa heitä huonompia.

Silloin kun äärioikeiston päävihollinen olivat aseistakieltäytyjät, sillä oli moraalinen peruste omahyväisyydelleen. Ei ole fasismia olla sitä mieltä, että asepalveluksen suorittanut on kansalaiskuntoisempi kuin aseistakieltäytyjä. Toinen asia on, että äärioikeisto ennen vanhaan julisti kansalaiskuntoisemmuuttaan uhkailemalla sivarien tappamisella. Tappouhkailu ja syrjimisvaatimukset olivat fasismia. Mutta se maanpuolustushenkinen perusasenne, vaikka se äärioikeiston öykkäröinnissä vääristyikin, oli sinänsä ymmärrettävä.

Fiksummat maanpuolustajat ilmaisivat asennettaan vetoavammin. He löivät suuren näyttelijän elkein rintaansa julistaen puolustavansa kuolemaansa asti niin naisia, lapsia, vanhuksia kuin sivareitakin, koska se oli velvollisuus. Tämä toimi huomattavasti paremmin: näin maanpuolustajat saattoivat vallata takaisin sen moraalikukkulan kuninkuuden, jonka pasifistit olivat ryöstäneet omakseen.

Nykyäärioikeistomme taas julistaa, että hyysäri- ja neekeri-Suomen edestä ei sotahuutoa esitetä. Hommafoorumilaisten maanpuolustustahto on tutkitustikin surkea verrattuna kansan keskitasoon. Touhua johtava, orjallisesti palvottu mestari (se ulkomaisen propagandan kääntäjärele) on itse evp-sivari, mikä vielä 90-luvulla olisi ollut äärioikeistopiireissä ennenkuulumatonta. Silti hommalaiset katsovat koko muun Suomen olevan sekulia rupusakkia juuri isänmaallisuuden kannalta.

Toki silloin kun hompanssit vedetään tilille maanpuolustustahdottomuudesta, heiltä putkahtaa odottamattoman rehellisiä vastakysymyksiä: Miksi maahanmuuttokriitikoiden pitäisi olla erityisen isänmaallisia? Miksiköhän? Ehkä siksi, että he itse halveksuvat kaikkia muita ja antavat ymmärtää olevansa isänmaallisempia.

Tuo möläytys räväyttää taas näkyville George Orwellinkin korostaman eron isänmaallisuuden ja (hommalaisten) ”kansallismielisyyden” välillä. Isänmaallisuus on sitä, että minä ja sinä ja Hentun Liisa kannatamme Suomen vapautta ja teemme yhteistyötä sitä puolustaaksemme, vaikka se merkitseekin meille eri asioita. Kansallismielisyys tarkoittaa sitä, että asianomaisella on omasta mielestään hieno suunnitelma Suomen tulevaisuudeksi, jota toteuttamaan hän lupaa kysymättä pakottaa minut ja sinut ja varmaan Liisankin. Jollemme alistu tähän, hän julistaa meidät Suomen vihollisiksi ja pettureiksi.

Ennen vanhaan naapurinamme oli Neuvostoliitto. Koska Suomi oli itsenäistynyt Venäjän hallinnasta samoihin aikoihin kun Venäjä muuttui Neuvostoliitoksi, Suomen politiikka oli aina vanhan venäjyytemme muistoa ja oman sisällissotamme (Venäjän sisällissodan yhden haaran) jatketta. Tämän taustan vuoksi vasemmistomme vierasti armeijaa ja suhtautui aatteelliseen sukulaiseensa Neuvostoliittoon ymmärtämyksellä.

Sittenkin kun Neuvostoliiton hirmuvaltaisuuden oli tunnustanut suuri osa vasemmistoakin, sitä ei haluttu avoimesti (ainakaan yhdessä porvarien kanssa) arvostella. Neuvostoliitto oli vasemmistolle ullakolla asuva seniili sukulaissetä, joka höperyyksissään uhkaili ohikulkijoita pyssyllä. Tietenkään ukkovaarin touhuja ei hyväksytty, mutta hänestä piti pitää huolta ja ottaa vastuuta, koska hän oli sukua.

Sosialistien ja porvarien vastakkainasettelusta ei ollut mikään pakko tulla niin katkeraa kuin siitä tuli. Jos väitätte vastaan, otan puheeksi Irlannin tilanteen. Siellä sosialismi ja työväenaate ovat jääneet poliittiseen paitsioon, koska Irlannin oman sisällissodan osapuolten – vapaavaltiolaisten ja tasavaltalaisten – perinteiden jatkajat ovat tärkeämmässä roolissa.

On Irlannissa toki sosialismia, ammattiliittoja tai uusvasemmistolaisuutta. Ne vain eivät ole – tämä ei ole vitsi – politisoituneet kuten meillä. Ne ovat pikemminkin osa politiikan työkalupakkia, josta tasavaltalaiset ja vapaavaltiolaiset kaivavat välineitä käyttöönsä.

Ei meilläkään ole syytä ajatella, että maanpuolustuksen ja äärioikeiston imagoyhteys olisi osa Jumalan säätämää järjestystä. Kiitämme ehkä Hommafoorumia vielä siitä, että se on yhdistänyt rasismin, fasismin ja maanpuolustusvihamielisyyden. Hommalaiset ovat lurjuksia sekä puolustusvoimien, maahanmuuttajien, ympäristönsuojelijoiden, legalistien että yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kannattajien näkökulmasta.

Hompanssit ovat oikein hyvä yhteinen vihollinen sekä puolustusvoimille että rasismin vastustajille, sekä vasemmistolle että maltillisille porvareille (joita Hommalla joka tapauksessa nimitellään kommunisteiksi). Kamppailu hompansseja ja heidän terroriaan vastaan on uusi talvisodan henki, joka yhdistää kunnon ihmiset konnia vastaan. Olemalla hompansseja vastaan olet ympäristönsuojelun, yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja maanpuolustuksen puolella: hyvän puolella pahaa vastaan, parhaiden sivistysarvojen puolella raakalaisuutta vastaan, lännen puolella Venäjän iestä vastaan – sitä iestä, jota nyt Ukrainan niskaan väkivalloin sovitetaan.

Venäjän uusi asema poliittisella kartalla on omiaan selventämään sitä, kuka on vihollinen ja maanpetturi. Venäjä on nykyään ennen muuta taantumuksen asearsenaali ja tukija, aivan kuten tsaarien aikana. Se tukee äärioikeistoliikkeitä kautta lännen, ja Suomessakin se näkee persut liittolaisenaan. (Tämän saattoi lukea hiljattain esimerkiksi Venäjän verkossa – Suomi Venäjän mediassa -blogista, joka kertoo suomeksi, mitä Venäjän tiedotusvälineet meistä sanovat.) Toki Venäjää tukevat vanhasta muistista myös oikeat kommunistit (jotka eivät todellakaan ole sama asia kuin kaikenlaiset harmittomat ”ollaan kilttejä toisillemme” -lällävasemmistolaiset), mutta he ovat luultavasti jo aikoja sitten liittyneet persuihin.

Persuista saikin hiljattain potkut muuan itselleen ”Berija”-lempinimen antanut sälli, joka vähän liian rehellisesti kannatti Venäjän maailmanvaltaa bäckmanilaisessa hengessä. Vihjetietona olen kuullut, että persuihin on hivuttautunut muitakin poliittista kotia vaille jääneitä, Venäjää ihailevia kommunisteja. He ovat oikeuttaneet tämän itselleen olettamalla, että persut ovat aito kansan vallankumouspuolue; ja kun kansa (ketkä siihen kulloinkin lasketaan) nousee, kommunistien kuuluu astua sen johtoon tietoisena etujoukkona. Tämähän on koko kommunismin idea.

Persujen ja äärioikeiston keskuuteen levinnyt lännenvastaisuus ja Venäjän ihailu selittyy muullakin tavalla. Esimerkiksi sillä, että persut ovat Keskustan änkyräosasto. Maalaisliiton/Kepun tehtävä oli pitkään olla idänpolitiikkaa hoitava porvaripuolue. Sellainen tarvittiin, koska vaihtoehto oli, että Neuvostoliitto pitää ainoastaan kommunisteja luotettavina yhteistyökumppaneinaan Suomessa, ja arvaamme, miten kalpaten siinä olisi käynyt. Valitettavasti Keskusta teki tästä välttämättömyydestä hyveen. Siksi meillä on niin keskustalaisia kuin persujakin, jotka vastustavat EU:ta ja länsiyhteyksiä. Heidän mielestään niin vain kuuluu tehdä, koska Venäjää ei pidä ärsyttää.

Hiljattaisen tutkimuksen mukaan Venäjälle hännystelyä ja suomettuneisuutta sietävät kaikkein vähiten vihreiden ja vasemmistoliiton kannattajat. Tämä on tietenkin täysin ymmärrettävää, koska hommalaisten kiroama ”vihervasemmistolaisuus” on itse asiassa syntynyt 80-luvull kyllästymisestä taistolaiseen kommunismiin ja sen Neuvostoliiton-palvontaan. On suorastaan huvittavaa, millä innolla hommalaiset leimaavat esimerkiksi Heidi Hautalaa taistolaiseksi ja stalinistiksi, vaikka hän aikoinaan osallistui mm. Puolan solidaarisuusliikkeen tukitoimintaan, jota oikeat taistolaiset pitivät neuvostovastaisuutena.

Toisaalta samat Venäjää kritisoivat vasemmiston ja vihreiden idealistit suhtautuvat kyräillen myös puolustusvoimiin ja aseperustaiseen turvallisuuspolitiikkaan – aatehistoria nimittäin vaatii. Sen sijalle he ehdottavat kansalaisyhteiskuntien vuorovaikutusta rauhan takeeksi. Periaatetasolla se on hyvä idea. Valitettavasti Putinin politiikassa on kyse juuri siitä, että luonnollinen vuorovaikutus Venäjän ja vapaiden länsimaiden välillä tieten tahtoen tukahdutetaan. Kansalaisjärjestöjä leimataan ulkomaisiksi bulvaaneiksi ja kortistoidaan sellaisina, epäilemättä tarkoituksena sulkea rivijäsenet myöhemmin uuteen vankileirien saaristoon ja upottaa johtajat suohautaan. Voi siis sanoa, että A-suunnitelma on pettänyt. Vihreiltä ja vasemmistoidealisteilta tulee siksi voida kysyä, mikä heidän B-suunnitelmansa on, jos kerran armeija ja Nato eivät kelpaa.

Toki ainakaan vihreät eivät ole läheskään niin ehdottoman maanpuolustus- tai Nato-vastaista porukkaa kuin luullaan. Toisin kuin Hommalla valehdellaan, siellä on hyvinkin paljon Reserviupseerikoulun käyneitä poliitikkoja, jotka suhtautuvat maanpuolustukseen myönteisemmin kuin hommalainen. Nyt kun turpokeskustelu esimerkiksi Natosta on nousemassa, tällaisilla vihreillä on tärkeä rooli armeijan ja vapaamielisten, demokraattisten kansalaisten yhteisen Nato-myönteisen painostusryhmän kehittämisessä. Tämä tietenkin potuttaa sekä vasemmistohörhöjä että hompansseja, mutta se on niille vain oikein.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *