Venäjänmailla

Boris Nemtsov murhattiin. Oletettavasti asialla olivat presidentti Putinin juoksupojat, mutta tietysti Venäjän valehteluaparaatti alkoi heti syytää omia satujaan CIA:sta murhan taustavoimana. Keksikää jotain parempaa, rebjata. Toki tuokin naurettava vale tuntuu menevän monille yllättävän fiksun tuntuiselle tyypille himaan, tai sitten kyseessä ovat maksetut Venäjän trollit, jotka ovat luikerrelleet minunkin Facebook-tuttujeni kavereiksi. Pitäisi kai olla huolissaan – Venäjän salaiset turvattomuuspalvelut eivät ennenkään ole kavahtaneet ihmisen sisällä räjähtävien luotien kylvämistä melko kevyen sarjankaan vihollisiin. Eihän esimerkiksi se Litvinenko, joka murhattiin radioaktiivisella aineella, ollut mitenkään merkittävän oloinen tyyppi ennen murhaansa. Litvinenkon tuttavat kertoivat miehen kuoltua, että hän oli varteenotettavan materiaalin lisäksi lähetellyt kavereilleen ilmiselviä hörhölinkkejä, ja jotkut heistä olivat jo rutiinilla siirtäneet kaiken Litvinenkolta tulevan postin suoraan spämmikansioon.

Koska minulla on ollut jo parin vuoden ajan käynnissä venäjäntaidon henkiinherättämisoperaatio – jonka ohessa aion laatia ruotsinkielisen yleisteoksen venäläisestä nykykirjallisuudesta alma materini Åbo Akademin mieliksi – voin toki kirjoittaa tähän pari myönteisempääkin kappaletta Venäjästä. Venäläinen kirjallisuushan on lyömätöntä, piti maasta tai ei.

Työn alla on tavalliseen tapaan kymmenkunta venäjänkielistä kirjaa samanaikaisesti. Viimeksi tuli hankittua esimerkiksi Mihail Artsybashevin pääteos, romaani Sanin. Artsybashev – tekisi mieli sanoa Ärtsybashev – on Venäjällä aikamoisen seksikirjailijan maineessa, ja Saninin kannessakin on kaikkia uhkauksia ja varoituksia, että räähkä tulee jos alaikäisenä tähän kirjaan koskee. Kovin ärtsyltä tämä Ärtsykkä ei vielä ole vaikuttanut. Ainakin pari ensimmäistä sivua ovat lähinnä juuri sitä melankolista ihmissuhdekeskustelua ja ohipuhumista, jota kliseinen venäläinen kirjallisuus pahimmillaan on. Ei ole erityisen penistänostattavaa tekstiä siis.

Toinen uusi hankinta on Aleksei Tolstoin yhdistelmäpokkari Giperboloid inzhenera Garina/Aelita. Insinööri Garinin hyperboloidia olen jo pari sivua lukenutkin, mutta kirjallisuudenhistorioista tiedän jo suunnilleen missä siinä mennään. Kyseessä on jonkin sortin kuolemansäde, ja tarinan pahikset ovat amerikkalaisia kapitalisteja, mikä tulee kädestä pitäen osoitetuksi jo tarinan alkusivuilla. Aelita taas on Marsin prinsessa, ja koko tarinassa on häiritseviä yhtäläisyyksiä Edgar Rice Burroughsin Marsin sankariin.

Kumpikin teos on toki neuvostoscifin kulmakivi, mutta ”punainen kreivi” Aleksei Tolstoi tunnettiin oikeaoppisena puolueen asian ja aatteen jankkaajana, ja näistä scifiteoksista huomaa, että maine on ansaittu. Kreivi ei ollut sille tunnetummalle Tolstoille kovin läheistä sukua, mutta hyödynsi toki nimensä loistetta täydellä kybällä. Valitettavasti tämä nilkki oli kirjailijana niin merkittävä ja monipuolinen, että minunkin on pieni pakko tutustua hänen jorinoihinsa. Hän kirjoitti paljon muutakin kuin tieteiskirjoja, esimerkiksi paksun historiallisen romaanin Pietari Suuresta.

Huomattavasti merkittävämpi osto on Ivan Buninin vallankumouspäiväkirjaa Okajannye dni taustoittava teos. Bunin itse oli kelpo mies, jos kohta köyhtyneen aatelisen ja vallankumousta paenneen emigrantin tapaan aika äkkiväärä asenteissaan. Sen vallankumouspäiväkirjan olen kahlannut läpi jo siinä vaiheessa kun venäjäni oli paljon nykyistäkin huonompaa, ja siitä syntyi sellainen vaikutelma, että Bunin suhtautui vihamielisesti siihen alkuperäiseen demokraattiseenkin vallankumoukseen – siis helmikuun vallankumoukseen (nyt siis emme puhu Leninin kaappauksesta, joka tapahtui itse asiassa marraskuun puolella – lokakuussa vain vanhan kalenterin mukaan).

Bunin oli runoilija, mutta tärkeä myös novelli- ja romaanikirjailijana, joka kirjoitti nostalgista, pitkälti assosiaatioittain etenevää, kronologisen aikajärjestyksen rikkovaa tekstiä. Koska hänelle mojautettiin Nobelin palkinto vuonna 1933, häntä lienee sivistyskielten lisäksi käännetty suomeksikin. Tuotantonsa alkuvaiheissa hän kuvasi venäläistä maalaiselämää köyhänä ja brutaalina, musikoita kurjuuden raaistamina, eli mikään kansan ihannoitsija hän ei ollut ennen vallankumouspäiväkirjaansakaan – itse asiassa epäilevä suhtautuminen öyhöttävään rahvaaseen oli hänen tuotantonsa punainen lanka jo ennen vallankumousta. Toisen maailmansodan aikana hän osoitti olevansa reilu kaveri piilottelemalla juutalaisia kotonaan inhoamansa Hitlerin kiusaksi (hän taisi silloin asua Ranskassa). Natsit lienevät olleet hänelle samanlaisia alkukantaisia törkimyksiä kuin bolsevikitkin.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *