Minun yliopistoni 2025

Tätä kirjoitusta ei ymmärrettävistä syistä palkittu “Minun yliopistoni 2025″ -kirjoituskilpailussa, joten julkaisen sen tässä. Varoitus: kirjoitus on paitsi pitkä, myös täysin fiktiivinen.

OPOS, AIKOJEN KUVASTIN

“Mesimarjojen kypsyessä Antonia ja Maria tapasivat kuljeskella poimimassa niitä koreisiin vasuihin. Erään kerran he eksyivät ja joutuivat yöpymään autiotalossa. Sen lahoavien hirsien välistä Maria löysi isoäitinsä sormuksen, johon liittyi tarina Beata Sofian nuoruudenrakkaudesta.”

Näin kirjoitti Maria tietokoneella kuunnellen sähköpostejaan, silmäillen television korvanneesta Netkicksistä “Hullujen edustusrouvien” uusinta tuotantokautta ilman ääntä, vastaillen vastahakoisesti rintarossipuhelimeensa sekä tarkastellen noin 20 keskeneräistä dokumenttia ja 15 selainsivua löytääkseen naamattupäivityksen statukseen sopivan linkin, joka kuvaisi kristallinkirkkaasti hänen elämäänsä omakustanteisessa kotitoimistossa Tampereen Kuhmalahdella. Maria postasi kuvan kissasta, joka seisoi päällään vesisaavissa.

Marialla oli menossa 35. vuosi vapaana tutkijana. Eläkeikä nousi samaan aikaan kuin eläkkeitä leikattiin, mutta samapa tuo. Mariaa ei enää juurikaan harmittanut edes Topelius- analyysin kohtalo. Se joutuisi muiden tekstintutkimusten lailla vapaasti ja ilmaiseksi levitettäväksi, korkeintaan artikkelista perisi maksuja kustantaja omaan käyttöönsä. Mitä siitä, taitettu indeksi söisi myös niiden eläkesummat, joille työstä vielä jotakin maksettiin yliopistolla. Sitä paitsi hän teki juuri mitä halusi: pakeni menneisyyteen ja tutkaili tulevaisuutta.

Maria huokaisi ja siemaisi hajamielisesti kahvikupista, joka sisälsi joko tämänpäiväistä tai eilistä pikakahvia. Hän ei muistanut. Selkää kolotti, hartioita särki, silmiä kirveli mutta eläkkeelle ei akateemisella silpputyöläisellä ollut asiaa sen enempää kuin muillakaan. Työmarkkinat tarvitsivat kaikkia ikään ja kuntoon katsomatta, jos ei muuhun niin siltä varalta, että kirjallisuudentutkijoista äkkiä tulisi huutava pula.

Onneksi oli tyttärentytär, joka kävi tuomassa ruokaa ja tarkistamassa, että hän oli vielä elossa ja joskus muisti nukkua paitsi työtuolissa myös patjalla. Kuin tämän kohottavan ajatuksen siivittämänä 19-vuotias Liana astui sisään huoneeseen ja havaitsi hetken etsittyään sen nurkassa kumaran hahmon, joka tutki suurennuslasilla koirankorville selattuja “Lukemisia lapsille”. Huoneeseen ei ollut sytytetty valoja, koska lamppu oli palanut loppuun aikoja sitten eikä höpsö isoäiti ikinä muistanut tilata Amazonista uutta.

Maria oli ollut masentunut kohta parikymmentä vuotta, sen jälkeen kun hänen tyttärensä jäi opiskelupaikatta, pakeni kaduille ilman uskoa parempaan huomiseen, sairastui aidsiin ja kuoli huumeisiin saatuaan aviottoman vauvan, jonka juuri ehti nimetä Lianaksi ennen yliannostusta. Valitettavasti nettiterapia ei ollut auttanut järkyttynyttä Mariaa ja hän eli ikuisessa lääketokkurassa. Hän ei voinut lakata syyttämästä itseään. Eikö olisi pitänyt omistautua lapsenlapsen hoitamiseen työnteon sijasta? Mutta miten he toimeentulotuella ja alimmalla äitysrahalla olisivat eläneet? Kerjäämällä kadullako?

“Mitä Sinä täällä pimeässä istut, rakas isoäiti?” tyttärentytär kysyi. Maria huitaisi kädellään kohti kirjojen ja paperien täyttämää keinutuolia. Hän ei ehtinyt nyt puhua Lianalle, koska toimeksiantaja tinkasi puhelimessa käännöstään. Satasivuinen pumaska oli toimitettu jo viime viikolla Marialle ladattavaksi mutta sitä ei ollut vieläkään suomennettu! Palkkiosta pitäisi tinkiä, jos hän ei halunnut tilausten loppuvan.

Liana siirsi paperi- ja kirjakasat syrjään, istahti mukavasti kiikkustuoliin ja alkoi näppäillä pädiään. Siellä oli niin hyviä uutisia, että oli hihkaistava ääneen. Liana oli päässyt Tampereen yliopistoon!

Mikä vuosi nyt on?

“Mikä vuosi nyt on?” isoäiti kysyi alistuneesti Lianalta toimeksiantajan saatua tahtonsa läpi eli tingittyä käännöshinnan puoleen. Maria ei ehtinyt viettää juhannusta, joulua tai uuttavuotta, koska silpputyö kasaantui aina juhlapyhiin palkansaajien siivotessa arkipöytiään ennen lomalle lähtöä. Niinpä viime Sylvesterin päivä (ja luultavasti muutama edellinen) oli jäänyt väliin.

“Tietenkin 2025!” huudahti Liana ja kiirehti halaamaan haurasta, ryppyistä isoäitiään, jonka luut osteoporoosi oli työterveyshuollon puutteessa kuin varkain nakertanut. “Minä olen juuri päässyt yliopistoon! Eikö ole ihanaa?”

“Ai Inno-Aaltoon?” isoäiti ilahtui ensin mutta muuttui sitten synkäksi kuultuaan, että Lianasta tulisi tamylainen. Tampereella opiskelijoita kutsuttiin “tamylaisiksi”, koska oppilaskunnan pakolliseen jäsenmaksuun oli liitetty vaivihkaa “oppilasmaksu”, joka tilitettiin yliopistolle. Kätkettyihin lukukausimaksuihin ryhtymistä ei enää voinut estää sen jälkeen, kun kaikki valtiontuki koulutukselle oli keskitetty Helsinkiin ja teknologiaan.

Tampereen yliopistoon oli jatkuva haku, koska sinne ei olisi muuten riittänyt opiskelijoita. Päärakennuksen katosta satoi sisään niin usein, että kaikilla työntekijöillä oli pöydän alla sateen varalta ämpärit. Siivouksen siirryttyä roboteille Pinnien katossa leijuivat valtavat pölykoirat, minkä takia allergikot ja astmaatikot olivat siirtyneet pysyvästi etätöihin. Myös opiskelijat seurasivat opetusta lähinnä verkossa yliopistorakennuksen ulkopuolelta. Useimmat kävivät vain tenttimässä Vapaudenkadulla eli Svaboda Ulitsalla. Kalevantie oli kaiken varalta nimetty uudelleen vuosikymmenen poliittisissa myrskyissä.

“Topeliuksen kertomus Vanha tupa vertautuu hänen lukunäytelmäänsä Aikojen kuvastin. Molemmissa menneisyys ja tulevaisuus kohtaavat nykyhetkessä päähenkilöiden vaihtaessa rooleja sukupolvien jatkumossa”, Maria ehti kirjoittaa ennen kuin innostunut nuori tamylainen työnsi pädin hänen silmiensä eteen: “Kirjauduin jo yliopistoon ja loin Opoksen. Eikö ole hieno?”

Opos tuijotti Mariaa ja Maria tuijotti takaisin. Avatar noudatti tarkasti nuorten kauneusihanteita: tuuhea tukka, isot rinnat, kapea lantio, pitkät jalat ja valtavat silmät, jotka hohtivat rajausten sisältä kirkkaina, vailla ilmettä. Ehkä piirteetön vaikutelma johtui hahmon sileydestä ja täydellisen tasaisesta ihonväristä, tai ehkä Maria vain ei nähnyt kovin selvästi aikoja sitten uusituilla silmälaseillaan. Hän tunsi olonsa epämukavaksi. Katse oli liian suora, liian kaikkinäkevä, kuin kaksi tietokoneen kameran vihreänä paistavaa valoa.

Minkälaisen seikkailun haluat?

“Tervetuloa Tampereen yliopistoon, minä olen Opos. Minkälaisen seikkailun haluat kokea seuraavaksi?” botti lausui iloisen kirkkaasti ja hymyili. Se katsoi suoraan Mariaan, joka vaivaantuneena kääntyi pois päin toivoen, että Opos puhuisi mieluummin Lianalle. Hän tunsi itsensä liian vanhaksi yliopistoon. Sitä hän totta tosiaan olikin, sävähti ajatus aivojen lävitse ennen kuin Maria onnistui tukahduttamaan sen aiheuttaman häpeän.

Liana kumartui innostuneena katsomaan Oposta ruudulta. Pian he juttelivat luontevasti toisilleen. Opos oli kuin kauan sitten kadotettu lapsuudenystävä, joka johdatti Lianan yliopiston ihmeisiin: se oli kuin runsaudensarvi, josta pystyi valitsemaan minkä seikkailun tahansa. Maria katseli yltyvän kateuden vallassa, miten helposti lapsenlapsi sujahti mukaan kuvioihin, joiden opettelussa hänellä itsellään oli kaukaisella 1900-luvulla mennyt vuosikausia.

Ennen kuin tunti oli kulunut, Liana oli valinnut pääaineen lisäksi neljä sivuainetta ja suorittanut tietokilvaksi rakennetulla pelillä osan “yleisopinnoista”, jotka Maria muisti jättäneensä ihan viimeisiksi valmistumisen esteiksi. Tyttärentytär oli tullut valituksi Tamyn Daameihin (entinen feministissävytteinen Akkaryhmä), saanut kaksi mentoria ja onnistunut luomaan personoidun lukulistan aiheista, jotka häntä itseään kiinnostivat. Ne olivat kaikki e-teoksia, jotka sai heti koneelleen varaamatta ja jonottamatta.

Ikävä kyllä Maria melkein tunsi katkeruutta muistaessaan, miten hän ei yli 20-vuotisella opiskelu-urallaan onnistunut löytämään edes väitöskirjaohjaajaa, joka ei olisi melko heti kuollut tai muuttanut ulkomaiseen yliopistoon. Saati että hän olisi onnistunut paikantamaan koskaan niitä jo valmiiksi vanhentuneita paperikirjoja, joita vaihtuvat ohjaajat muistinsa varassa suosittivat. (Ne kirjoitti “se joku Jaska, joka päätyi Eskolannummen ammattikorkeaan ja sivusi jotakin mikä kai liittyi tutkimusaiheeseesi”.)

Puolelta öin Liana lähti omaan yksiötaloonsa posket innosta hehkuen. Maria istui edelleen koneella vuoroin suomentamassa tekstiä muinaisten egyptiläisten preferoiduista ruumiinmuodoista ja vuoroin laatimassa artikkelia Topeliuksen kertomuksista. Lopulta hän ei voinut enää pidättää uteliaisuuttaan. Valmistuttuaan tohtoriksi Maria oli vannonut, että ei enää koskaan, ikinä, kuuna kullanvalkeana opiskele mitään. Tampereen yliopiston uusi Opos oli kuitenkin liian suuri houkutus.

“Kokeilen vain ihan vähän Avoimessa yliopistossa, miten Opos toimii. Ei se tarkoita, että retkahdan taas opiskeluun. Kuuluuhan yleissivistykseen tietää, miten yliopiston oppimisympäristö nykyään toimii”, mutisi Maria itsekseen, kun hän vapisevin sormin ilmoittautui avoimeen yliopistoon ja painoi saman tien kurssimaksun pois tililtään toiselle. Siinä se oli: Opos, joka ilmeettömänä tuijotti häntä – luotu oletetun normikäyttäjänsä standardikuvaksi. Langanlaiha, kireähkö myöhäiskeski-ikäinen, jonka Botoxilla parannetut kasvot ja mustat hiustenpidennykset tekivät hänestä jännittävän kummajaisen. Maria tunsi pettymystä. Tuollaisena vanhana noitanako uusien aikojen kuvastin häntä piti? Teki mieli sulkea kone ja paeta itkemään.

Topeliuksen kertomuksista olisi varmasti rakentunut loistava analyysi, muinaisegyptiläisten morfologiat olisivat tulleet tarkasti suomennetuiksi ja parisen muutakin kirjoitustyötä tehtyä, jos Maria olisi noudattanut intuitiotaan.

Maailma joutui pettymään

Maailma joutui kuitenkin pettymään. Selaillessaan valikoita Maria huomasi, että Opoksen voi muuntaa aivan mieleisekseen. Muistamatta ajan kulua hän sääti Oposta, kunnes oli löytänyt uudestaan nuoruutensa kadotetut vuodet, ne jotka kuluivat alakuppilassa ja ikkunattomissa luentosaleissa puuduttavaa jankkausta kuunnellen ja kynällä muistiinpanoja kirjaillen. Poissa olivat proseminaarit, joissa opponentit korjasivat esitelmöitsijän kirjoitusvirheitä, seminaarit joissa luettiin opettajan omaa artikkelia alleviivaten sitä, kirja- ja luentotentit joihin vuodatettiin kaikki mieleentuleva tietämys, joka tenttiinluvun jäljiltä oli vielä hetken muistissa kuin ohkainen kerros katoavaa kultapölyä.

Opos oli nuori, kaunis, rehti, loistava versio Mariasta, uusi sielunsisar, jonka kanssa he seikkailivat pelistä toiseen keräten “opintosuorituksia”, kuten mudista smaragdisormuksia tai Vallan miekkoja. Yhtenä päivänä he olivat muka psykologeja ja harjoittelivat bottiversion kanssa ratkaisukeskeistä terapiaa, toisena sukelsivat venäjän verbimuotoihin itse Tolstoin opastuksella. Tätä Maria rakasti! Hän tahtoi kuljeskella Pietarin katuja myös Dostojevskin seurassa keskustellen sielusta ja syödä samalla Naminami-vanukasta kotonaan.

Huonostihan siinä kävi. Pian Maria oli palannut takaisin vanhan nuoruudenrakkautensa pariin: oppimisen ja seikkailujen maailmaan, jossa Opoksen rinnalla sai pelejä pelaamalla ja arvoituksia ratkaisemalla edistyä yhä uusien kiehtovien oppiaineiden maailmaan. Hän ei halunnut koskaan lopettaa opiskelua, vaikka tiesi sen olevan hyödytöntä, hyödytöntä, hyödytöntä. Jatkuvan oppimisen propaganda oli tuhonnut Marian sukupolven. Sentään hän ymmärsi varoittaa Lianaa sukeltamassa liian syvälle tähän valheelliseen ihmemaailmaan, jossa nautinto verhoiltiin saavutuksiksi. Uuden sukupolven järkevänä ja maltillisena edustajana Liana siirtyikin pian oppisopimuksella putkistonhuoltajan assistentiksi Vantaalle ja hänen tulevaisuutensa oli näin turvattu.

Vuoden viimeisenä päivänä 2025 Liana tuodessaan isoäidille ruoka- ja viinikoria löysi vanhuksen kangistuneena koneen ääreen. Isoäiti ei vastannut tervehdykseen vaan tuijotti rävähtämättä Opoksen riemua loistaviin silmiin. Opos luki ääneen maailman hienoimpia runoja ja välillä pyörähteli varpaillaan soittaen huilua kuin vihreä metsänhenki. Maria oli solahtanut tulevaisuuden maahan eikä nykyhetki rajoittaisi häntä enää koskaan. Mesimarjojen kypsyessä peitti hennonvihreä karva jo kaikki asunnon kahvikupit mutta Maria ei tiennyt siitä mitään.

Ritita Pinserita, eli Pinserin Riitta kirjitettuna hyvin nopeasti. Kirjitatko Sinäkin vauhdikkaasti ja korjaat julkaisemisen jälkeen? Typotatko kilpailun kilapilu? Saösanan viidesti? Pinserin bloggaaja, jonka jäljiltä se kuudes edit on (ehkä) oikea. Pinserita kirjoittaa ensin ja lukee myöhemmin. Se muuten säväyttää eloisiksi mm. virallissävyiset ja muodolliset sähköpostit.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Tuhnu

Se yksi Raamatun tahtiin onanoiva turpea rasistihörhö puhuu taas jytkyttelystä.

Valkoinen roskaväki ole koskaan ollut kuuluisa älyllisestä rehellisyydestä.

Kun menettää yhden edustajapaikan ja 37000 ääntä, niin kyse ei ole jytkystä, vaan ummehtuneesta tuhnusta ja kun puolueen PR:ää hallinnoi seuraavankin kauden umpikänninen Saha-Teuvo, niin ehkäpä jo vuonna 2019 jaetaan perussuomalaisille rektaaliklovneille parlamentaarinen Darwin-palkinto ja nuo serkkujen välisen seksin hedelmät ajetaan takaisin luoliinsa haisemaan.

Turisti

The bitch is back. Run!

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Tulipa vaan mieleeni

Irlantilainen pilakirjoittelija Myles na gCopaleen (kyllä, gC on oikein), alias Brian Ó Nualláin, alias Flann O’Brien, alias Brother Barnabas, alias vaikkamitämuuta, tapasi irvailla siitä, miten iirin kielen osaamista pidettiin Irlannissa ennen vanhaan isänmaallisuuden merkkinä, vaikka sitä ei sitten kuitenkaan oikeasti kehdattu puhua: kun oli tarvis suositella jota kuta julkiseen virkaan, sanottiin että he spoke Irish at a time when it was neither profitable nor popular.

Tuosta Kriisin somekiimajutusta vain tuli mieleen tällainen: hän oli somessa jo at the time when it was neither profitable nor popular.

Sori. Tällaisia ajatusassosiaatioita tulee näin aamuyöstä vuorokausirytmiä säätäessä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Big Game

10407043_10153549841619156_3296820645094029458_nKymmenen vuotta sitten bloggasin tällä samaisella nimimerkillä ja kerroin käyneeni Oulussa ostamassa talouden toisen täysivaltaisen aikuisen kanssa Oulusta veneen. Mikäli Wanha Turistila olisi edelleen pystyssä, laittaisin tähän linkin, mutta kun ei ole, joudutte ronkkimaan välimuistejanne ja kokeilemaan onneanne, josko löytäisitte raportin itse; minä en nyt jaksa, koska olen puuduttanut persnahkaani autossa kuusitoista tuntia.

 
Kävin tänään (tai pikemminkin eilen, koska nyt eletään jo aikaa jälkeen keskiyön) nostalgiamatkalla Oulussa tuon samaisen täysivaltaisen aikuisen kanssa. Siellä mulkoilimme kuumeisin silmin hämärässä hallissa mitäpä muuta, kuin venettä. Samanlaista kuin kymmenen vuotta sitten.

Tällä erää paatti jäi kuitenkin Ouluun; edellisellä kerrallahan ajelimme sen rantoja pitkin vesiteitse Stadiin kolmen vuorokauden merimaratonilla. Tällä kertaa Pohjanlahti sattui olemaan umpijäässä, joten palasimme kotiin tyhjin käsin, koska emme sentään ole hankkimassa jäänmurtajaa.

(Paitsi että jäänmurtaja olisi kyllä aika äreä peli ja sellaisen ottaisin, mikäli ne penteleet eivät olisi niin hulvattoman kalliita. Purjehtisin sillä ristiin rastiin Itämerta kesät talvet ja olisin ihan että ”tööt, tööt, plebeijit!”)

Turisti

The bitch is back. Run!

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Kylähullu

11143533_10153543788264156_4752349120765445932_nKävin työhaastattelussa nurkumassa itselleni piällysmiehen paikkaa omaan pitäjään avattavaan putiikkiin.
Meni hyvin. Luulisin.

Tai sitten ei mennyt. Meillä nimittäin synkkasi haastattelijan kanssa niin hyvin, että takerruttiin tuon tuosta lillukanvarsiin ja turistiin välillä ihan niitä näitä.

”No mut hei kun sulla on näin hurjan ehyt työhistoria, niin miten sä oot nyt saanut aikasi kulumaan työttömänä?”

”Mä olen väritellyt värityskirjoja. Ensin pöllin kakaran värityskirjat, mutta toissapäivänä ostin vihdoin oman!”

Se ilme. Se olisi ollut meemikamaa.

Ellen tehnyt rohkealla omaperäisyydelläni vaikutusta, niin ainakin sain kylähullun paperit.

Good times.

Turisti

The bitch is back. Run!

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Korruption ja valheen ääni

Timo Soini julisti juuri puolueensa edustavan ”maltillisia keskiryhmiä”. No, tämä oli tietysti valetta, mutta vielä hauskempaa oli, että hän sanoi olevansa halukas yhteistyöhön kaikkien suurten puolueiden kanssa.

Muistaakseni hänen puolueensa houkutteli vielä hiljattain kannattajia iskulauseella Murra vanhojen puolueiden ylivalta.

Jätän tämän vain tähän.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Ei siellä ole mitään kultaharkkoja

Erään kaverin profiilissa Facebookissa ilmeni, että hän ei ilmeisesti koskaan ollut tehnyt (akateemista) koulutustaan vastaavia töitä. Eivät näköjään myöskään monet hänen kaverinsa. Eräs heistä huomautti heitelleensä jo opiskeluaikanaan herjana, että kai hänestä sitten aikanaan tulee tämän alan hommat hallitseva kotiäiti. Nyt ei enää naurattanut, koska siinä oli käynyt juuri niin.

Mistäkö alasta oli kyse? No mistäpä muustakaan kuin venäjän kielestä, vieläpä käytännön kääntämisen näkökulmasta. Sekä minulle että yli kymmenen vuotta nuoremmalle ystävälleni oli aikoinaan tolkutettu, että venäjän kielellä voi tienata valtavat summat – että venäjän osaajan on suunnilleen pakko opetella polttamaan sikareita ja juomaan vuosikertakonjakkia, koska rahoja ei muuten saa kulumaan. Itärajan takana maa on väärällään kultaharkkoja jotka saa kantaa kotiin kun vain osaa niitä venäjäksi pyytää.

Paitsi että oikeasti niitä kultaharkkoja ei ole. Venäjä on köyhä maa. Venäjän köyhyyteen on selvä syy: se on raaka-aineita myyvä kehitysmaa, joka esimerkiksi tietoteollisuuden luomisen sijasta keskittyy asevarusteluun. Tämä ei ole menestysprojekti. Tällaisen maan kanssa ei tarvitse olla kovin laajassa kauppayhteistyössä, ei kannattaisi sittenkään, jos Putin ei olisi sotapolitiikallaan ajanut koko roskaa ulkopoliittiseen umpikujaan ja boikottiin.

Venäjä on toki väärällään huipputiedemiestä ja korkeasti koulutettua sivistynyttä jengiä. Se onkin Venäjän tärkeimpiä vientituotteita. Luiskaotsaisuuden, rasismin ja homovihan ilmapiirissä vain ketään ei huvita lusia pitempään kuin on ihan pakko, ja sitä paitsi ulkomailla arvostetaan kyllä venäläistä koulutusta, sekä tieteen että taiteen alalla. Venäläinen muusikko tai soitonopettaja vedetään suunnilleen väkisin ulkomaille paiskimaan töitä isoista rahoista, ja homolla venäläisellä tanssijalla, kuten aikoinaan Rudolf Nurejevilla, on vahvat henkilökohtaisetkin kannustimet lähteä läiskimään lihaa syövien heterojen maastopukumachojen maasta. Tiedemiehillä ja insinööreillä olisi rahkeet luoda vaikka mitä tietokonesovelluksia sun muuta kivaa, mutta Venäjällä olisi pieni pakko ruveta kehittelemään ydintuhovälineitä ja tappokoneita Putinin suunnittelemaa maailmanmurhaa varten. Kun se ei nappaa, niin Venäjälle jääminen ei nappaa.

On Suomessa toki venäjän kielen käännöstarvetta. Siitä huolehtivat kaksikieliset maahanmuuttajien lapset, jotka jo vuosia ovat kansoittaneet venäjän kielen laitokset. Tässä nimenomaisessa tapauksessa maahanmuuttajat tosiaan vievät alkuperäisväestöltä työt. Kotonaan venäjää ja kylillä suomea oppinut on ylivoimainen työllä ja tuskalla kielen tankanneisiin syntyperäisiin suomalaisiin verrattuna. Suomenkielisen kannattaa toki opetella venäjää kulttuuriharrastuksia varten. Venäläistä kirjallisuutta on mukava lukea alkukielellä, aivan kuten millä tahansa kielellä kirjoitettua, vaikka iirillä tai kymrillä. Lisäksi tietysti esimerkiksi suomalaiselle historiantutkijalle venäjän taito on varmasti tarpeen, tai venäläisen kanssa naimisissa olevalle.

Ruotsi on nyt vain ammattikääntäjällekin – siis sellaiselle, joka kääntää teknisten laitteiden dokumentaatiota, ei mitään julkisen sektorin löpinöitä – paljon tärkeämpi kieli: Ruotsi on naapurissa, se on tärkeä kauppakumppani ja se tuottaa monensorttista roinaa – toisin kuin eräs tuntemamme muutamasta avainalasta riippuvainen maa, joka ei osaa tehdä puusta muuta kuin sellua ja joka ”uuden Nokian” toivossa antaa kehitysmaatyyppisen kaivannaisteollisuuden paskoa pienen läänin verran luontoa kuunpinnaksi. Sitä paitsi tietysti ruotsi on määrättömän paljon helpompi oppia. Päälle päätteeksi hyvästä ruotsin taidosta on paradoksaalista kyllä hurrivihakampanjoinnin ansiosta tullut työllistymisvaltti, kun niin monet jättävät kielen opettelematta vaikka se on kaikille tarjolla.

Mutta joo, kyllähän armeijan tiedustelu tarvitsee venäjän osaajia ja Venäjän tuntijoita. Upseerin uralle aikovien kannattaa siis vakavasti harkita tämän kielen opettelua. Sitä paitsi Venäjän propagandasota kaipaa vastaiskua.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Suomalainen raiskauskulttuuri

Muutama somalitaustainen sälli syyllistyi Tapanilassa ilmeisesti joukkoraiskaukseen. Oikeuskäsittelyä ei ole vielä taidettu aloittaa, mutta tapaus näyttää aika selvältä (vaikka voihan tässä vielä sattua kaikenlaista, on niitä ilkivaltaisia rikosilmoituksia raiskauksista tehty ennenkin). Pojat olivat 15-18-vuotiaita ja jota kuinkin niin tyhmiä kuin sen ikäiset peniksenkantotelineet yleensäkin, eli rikoksen luonne ja laatu ei ole mitenkään yllättävä. Tietenkin rasistit käyttävät tapausta hyväkseen, ja heidän suosikki-iskulauseitaan tässä yhteydessä on, etteivät Suomessa tee joukkoraiskauksia ketkään muut kuin maahanmuuttajat.

Ikävä vain hompanssien kannalta, että väite on todistettavasti paikkaansapitämätön. Vuosituhannen vaihteen aikoihin nimittäin Tohmajärvellä tapahtui ihan kalpeanaamaisin kanta-asukasvoimin joukkoraiskaus, tai oikeuden päätöksen mukaan nuoren miesjoukon tekemä alaikäisen seksuaalinen hyväksikäyttö (itäsuomalainen oikeuslaitos ei taaskaan pitänyt raiskaukseen kuuluvaa pakottamista toteennäytettynä). 15-vuotias tyttö joutui noin kaksikymppisten palloilijakollien joukolla makaamaksi. Syylliset olivat kylillä tiedossa, mutta uhria huoriteltiin, varsinkin sitten kun hän aikuisena sai riittävästi itsetuntoa tehdä rikosilmoituksen.

Takavuosina hankin netissä pahan maineen Suomen ylimmäisenä raiskaajien ymmärtäjänä, eikä minulla ole mitään vaikeuksia nytkään nähdä tätä tapausta pallopoikien näkökulmasta. Urheilumaailman seksimoraali on nimittäin sellainen, että siellä nai kuka vain ketä vain, valmentajamiehet valmennettavia tyttöjä, tytöt toisiaan ja pojat tyttöjä, ja ihailijatytöt urheilijapoikia. (Tutustukaa heikäläisiin, jollette minua usko.) Kun urheilijanuorukainen on joukkueensa voitonjuhlista aina löytänyt tyttöjä, joiden kanssa on päässyt sukupuoliyhdyntään, hänellä ei välttämättä ole edes kokemusta sellaisesta tilanteesta, jossa tyttö ei olisi halukas seksiin hänen kanssaan. Tällaista pitäisi varmaankin kutsua raiskauskulttuuriksi, mutta se menee vähän ohi oleellisesta. Pikemminkin asian ydin on, että sällit eivät vielä aikuisinakaan ymmärrä vapaaehtoisen seksin ja raiskauksen eroa, koska heidän ei ole koskaan tarvinnut kysyä lupaa.

Mitä siihen ”raiskauskulttuuriin” tulee, se on siellä kylillä, missä puolustellaan ja suojellaan raiskaukseen syyllistyneitä nuorukaisia. Urheilijapojat ovat yhteisön sankareita ja sellaisina lain yläpuolella. Laura Mänkki kirjoitti tämän joukkoraiskauksen tiimoilta omasta seksuaalisesta ahdistelukokemuksestaan bloggauksen otsikolla Aika velikultia. Kun hän oli 11-vuotias, joukko vähän vanhempia teinipoikia ahdisteli häntä kähmimällä ja uhkasi raiskata. Yksi heistä kehui jälkeen päin raiskanneensa hänet, ja tästä hyvästä eräs tyttö luonnehti poikaa ”kovaksi jätkäksi” ja ”hyväksi tyypiksi”.

Ja tässä on asian ydin. Raiskaajat, jotka pääsevät kuin koirat veräjästä, ovat usein niitä ”ihania miehiä”, salskeita urheilijoita, ”kovia jätkiä” ja ”hyviä tyyppejä”. Ihana mies raiskaa, kuten joskus vuosia sitten kirjoitin. Raiskauksesta jää kiinni ulkomaalaisia ja raiskauksesta jää kiinni ”alempitasoisia miehiä”, nörttimiehiä. Sanalla sanoen sellaisia miehiä, joilla ei ole sitä yhteisön suojaa. ”Ihanat miehet”, joilla on yhteisön tuki, sitä vastoin eivät jää kiinni raiskauksesta. Jos joku heidän uhreistaan nostaa syytteen, hänet leimataan huoraksi ja huonoksi ihmiseksi, koska ”ihanaa miestä” suojellaan.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail