Hiljaista on

Maistuis varmaan sullekin.

Maistuis varmaan sullekin.

Ei aina ehdi. Ei varsinkaan silloin, kun kevät tulee ja ihmiseen iske tarve tunkea kouransa multaan ja siirtää elämänsä ulkotiloihin.

Olen viimeaikoina lähinnä istuskellut takapihalla, kitkenyt takapihaa, ihaillut takapihaa ja laittanut ruokaa takapihalla. Olen tehnyt siitä kesäpesän itselleni, koska aion viettää kesän leppoisasti tehden kaikkea muuta, paitsi töitä. Tai no, jos nyt jokin oikein timanttinen pesti sattuu eteen, niin sitten kyllä teen töitä, mutta juuri nyt näyttää siltä, että voin viettää vuoden valoisat ja lämpimät kuukaudet vapaaherratarena.

Eikä muuten hävetä ollenkaan.

Turisti
The bitch is back. Run!
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Big Game

10407043_10153549841619156_3296820645094029458_nKymmenen vuotta sitten bloggasin tällä samaisella nimimerkillä ja kerroin käyneeni Oulussa ostamassa talouden toisen täysivaltaisen aikuisen kanssa Oulusta veneen. Mikäli Wanha Turistila olisi edelleen pystyssä, laittaisin tähän linkin, mutta kun ei ole, joudutte ronkkimaan välimuistejanne ja kokeilemaan onneanne, josko löytäisitte raportin itse; minä en nyt jaksa, koska olen puuduttanut persnahkaani autossa kuusitoista tuntia.

 
Kävin tänään (tai pikemminkin eilen, koska nyt eletään jo aikaa jälkeen keskiyön) nostalgiamatkalla Oulussa tuon samaisen täysivaltaisen aikuisen kanssa. Siellä mulkoilimme kuumeisin silmin hämärässä hallissa mitäpä muuta, kuin venettä. Samanlaista kuin kymmenen vuotta sitten.

Tällä erää paatti jäi kuitenkin Ouluun; edellisellä kerrallahan ajelimme sen rantoja pitkin vesiteitse Stadiin kolmen vuorokauden merimaratonilla. Tällä kertaa Pohjanlahti sattui olemaan umpijäässä, joten palasimme kotiin tyhjin käsin, koska emme sentään ole hankkimassa jäänmurtajaa.

(Paitsi että jäänmurtaja olisi kyllä aika äreä peli ja sellaisen ottaisin, mikäli ne penteleet eivät olisi niin hulvattoman kalliita. Purjehtisin sillä ristiin rastiin Itämerta kesät talvet ja olisin ihan että ”tööt, tööt, plebeijit!”)

Turisti
The bitch is back. Run!
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Juorutäti Berberova

Venäjän taidon elvytysprojektini on niin pitkällä, että lueskelin pääsiäisenä Nina Berberovan kirjaa Zhelaznaja zhenshtshina, ”Rautanainen”, joutumatta plaraamaan sanakirjaa. En olisi voinut, vaikka olisin halunnut, sillä olimme vaimon kanssa sukuloimassa Keskikokoosenkyrön Puukkooluomalla (paikannimi muutettu), ja jätin tarkoituksella sen hakuteoksen kotiin. Berberovan kirja käsittelee Maria Zakrevskaja-Benckendorff-Budbergia, epäilyttävän oloista naiseläjää, joka oli aatelista sukujuurta, mutta toimi ilmeisesti Neuvostoliiton vakoojana. Kirjaa ei ole suomennettu, mutta englanninnettu kyllä, nimellä Moura: The Dangerous Life of the Baroness Budberg. Muutenhan Berberova tunnetaan meilläkin muistelmateoksestaan Kursivointi minun.

Täti vaikuttaa aika lailla mieltyneeltä erilaisiin juoruihin. Tätä pidän kielen harjoittelun kannalta ihan hyvänä juttuna. Historiallisista tapahtumista hänellä tuntuu kuitenkin olevan hieman liian suuripiirteiset käsitykset. Suomen sisällissodassa hän väittää valkoisten ajaneen punaisia pohjoiseen, kun minun muistini mukaan rintama liikkui ihan vastakkaiseen ilmansuuntaan. Hän myös väittää valkoisten suomalaisten värväytyneen innolla mukaan brittien interventiojoukkoihin. Eikös se pikemminkin mennyt niin, että valkoisilla oli Aunuksen retkensä, ja se porukka, joka meni brittien kelkkaan, taas olivat ne Oskari Tokoin värväämät kuninkaan punikit? Niistähän taisi olla tölsössä dokumenttiakin joskus vuosi tai seitsemän takaperin.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Lisää kirja-asiaa

Kylläpä täällä taas on hiljaista. No, jos vaikka saisin porukan reipastumaan kirjoittamalla malliksi vähän lisää kirja-asiaa.

Iirikirjabloggauksesta unohtui Liam Ó Muirthilen An Colm Bán, ”Valkoinen kyyhkynen”, joka sijoittuu maailmansotien väliseen Pariisiin. Ó Muirthile ei ole aivan lahjaton kirjoittaja: silloin kun selailin ensimmäistä koskaan käsiini saamaani iirinkielistä kirjaa, itse asiassa kaksikielistä runoantologiaa The Bright Wave – An Tonn Gheal, siinä oli joitakin Ó Muirthilenkin värssyjä. Hän se taisi olla, joka kirjoitti eräässä runossaan jotakuinkin niin, että ”kuu on tänä yönä vain yksi kohdevalo” (níl sa ghealach anocht ach spotsolas eile). Kuun vertaaminen diskovaloon ainakin olisi hänen näköisensä heitto, sillä hän on sittemminkin kunnostautunut nimenomaan kaupunkikuvauksilla – maaseutumiljöö on niin kiinteä osa iirinkielistä kirjallisuutta, että kaupunkiaiheiset teokset ovat yhä iso juttu.

90-luvulla Ó Muirthile kirjoitti oliko se nyt Irish Timesiin kolumnia An Peann Coitianta – ”Yleiskynä”, tai miten tuo nyt pitäisi kääntää – ja olen sittemmin lukenutkin ne pakinat, kun ne ilmestyivät sellaisena pienenä harmaankeltakantisena niteenä (sekin pitäisi kaivaa esiin ja lukea uusiksi). Opin koko lailla kaupunkielämän sanastoa, mutta sitä en vielä, mitä pyörillä kulkeva roskapönttö, wheelie bin, on iiriksi, koska Ó Muirthile käytti sellaisesta englanninkielistä sanaa iirinkielisessä tekstissä. Sittemmin olen toki oppinut iirinkielisen terminkin, araid rothach, vaikka tuo roskapöntön nimi araid on ihan kuollutta sanakirjakieltä. ”Roskis” on iiriksi nykyään yleensä truflais, muun muassa tietokoneen näytöllä. (Spämmi on iiriksikin yleensä spam, mutta sellaista sanaa kuin turscar näkee joskus. Oikeastaan se tarkoittaa rannalla mätänevää leväsössöä tai pilaantuvia ruoantähdepaloja, tai niin ainakin Niall Ó Donaillin iso iiri-englanti -sanakirja sanoo. En kyllä siihenkään syntyperäisiltä puhujilta kerätyssä folkloressa ole törmännyt.)

Colm-Hi_300_425_c1

Liam Ó Muirthilen romaanin ”An Colm Bán”, Valkoinen kyyhkynen, on julkaissut Cois Life -kustantamo.

 

Tämä uusi romaani vaikuttaa muuten mielenkiintoiselta, mutta lauserakenteita vaivaa tietty englantivaikutteisuus – siis siinä on sellaisia typistettyjä ja vajaita lauseita, jotka eivät vaikuta luontevilta iiriksi. Iirillä on oma tapansa käyttää vajaita lauseita ja lauseenvastikkeita, ja odottaisin Ó Muirthilen osaavan sen paremmin. Ajankuva Punaisine myllyineen ja ”music-halleineen” on kyllä mukaansatempaava,

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Kuusi syytä masennukseen ja huonoihin ihmissuhteisiin (eli: miten jäädä ilman pillua)

Moni elämän solmu aukeaa, kun alkaa vahdata joitain pahimpia syntejään. Sillä ainakin näillä onnistuu pilaamaan käsityksen sekä itsestään että muista:

  • Olettaa jotakin ja pitää ensimmäistä olettamaa totuutena sulkien muut mahdollisuudet mielestä.
  • Toisen vanhojen syntien kaivelu taas esiin jokaisen uuden konfliktin kohdalla.
  • Tunteiden tulkitseminen totuudeksi. (”Minusta tuntuu, että vihaat minua, siispä vihaat minua.”)
  • Kuvitelma siitä, että kaikilla on samat motiivit kuin sinulla.
  • Omien tunteiden ja/tai itselleen epämieluisten piirteiden projisointi toiseen ihmiseen, jotta niitä ei tarvitsisi kohdata ja myöntää itsessään tai ainakaan käsitellä.
  • Asioiden liioittelu konfliktitilanteessa ja kaiken muuttuminen mustavalkoiseksi. Suuttumuksen kohde on jotain aina tai ei koskaan, joskus jopa samaan aikaan.

 

TL;DR: Pillua ei saa, jos vain valittaa ettei pillua saa. Pillua ei saa, jos naiset ovat vain enkeleitä tai demoneja. Harhakuva siitä, että muut saa kaiken huomion (ja pillun) ja nauraa sulle (koska jäät taas ilman pillua), johtuu omasta neuroottisesta huomionkipeydestäsi. Koska et saa pillua, teet siitä vitsin, jolle eivät kuitenkaan saa nauraa muut kuin sinä itse. Mutta et naura. Koska eihän siinä ole mitään nauramista. Muut ovat pilluttomuudesta katkeria runkkareita, koska olet sitä itse.

Pekonin profeetta
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Seppo

Rakas Seppo,

Sinä olet piittaamaton ja ammattitaidoton mulkku.

Tahtonet tietää miksi ajattelen sinusta näin?

Syynä vimmastumiseeni on taannoinen puhelinsoittosi minulle ja esittämäsi kutsu saapua haastatteluun koskien assistentin paikkaa, jota jokunen viikko takaperin johtamastasi liikeyrityksestä hain. Vaikutit puhelimessa asialliselta ja ystävälliseltä, joten odotin innolla haastattelua, jonka aikana, olen varma, olisin saanut sinut vakuutettua pätevyydestäni.

Valmistauduin haastatteluun tavallista huolellisemmin; tutustuin yhtiön tuotteisiin ja toimintaan. Panostin ulkoasuunikin hieman tavallista enemmän, koska halusin kunnioittaa sinun ammattitaitoasi myös ulkoisella olemuksellani.

Sinä saatanan kädetön paska et kuitenkaan tullut toimistollesi sovittuna päivänä, sovittuun aikaan. Et vastannut edes puhelimeen. Et soittanut takaisin, vaikka jätin vastaajaasi kaksi kohteliasta pyyntöä.

Seppo, haista vittu.

Sinä haaskasit minun aikaani ja loukkasit ammattitaitoani omalla kyvyttömyydelläsi, ylenkatsovalla asenteellasi ja piittaamattomuudellasi. Jos sinä olisit itse ammattilainen ja jos sinulla olisi edes auttavat tiedot ja taidot siitä, miten todelliset ammattilaiset liike-elämässä toimivat, sinä olisit ottanut puhelimen kouraasi ja lähminyt siihen oikeat numerot ja ilmoittanut minulle peruvasi haastattelun. Sen sijaan sinä vitun setämies vain jätit vastaamatta puheluuni ja piilouduit.

Et sinä mitään assistenttia tarvitse.

Sinä tarvitset perusteellisen tukkapöllyn.

Ystävällisin terveisin,

Turisti

Turisti
The bitch is back. Run!
Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Kirjabloggaus

Cóil_Learaí_Ó_Finneadha_-_An_Ghlanfhírinne_300_465_c1

lähde: cic.ie

Pitkästä aikaa tuli hommattua iirinkielisiä kirjoja, ja täytyyhän niistä sanoa jotain.

Ensinnäkin Cóil Learaí Ó Finneadhan An Ghlanfhírinne – kirjan nimi tarkoittaa ”Puhdas totuus” tai ”Totinen tosi”. (Etunimet ovat englanniksi kirjoitettuina Cole Larry, ja tuo pelottavan näköinen sukunimi äännetään lähinnä ”oo finjuu”.) Cóil Learaí on minulle jo vanha tuttavuus edellisen novellikokoelmansa Tórramh an Bhardail (”Urosankan ruumiinvalvojaiset”) ansiosta. Kuten sen nimestä voi arvata, Cóil Learaí kertoo lähinnä hassuja sattumuksia maaseudulta, joissa ei oikein ole ainesta tarinoiksi asti. Ainoa, mikä ne pelastaa, on melkoisen rikas ja kaunis kieli – itse asiassa yllättävänkin puhdas englannin vaikutteista ollakseen näillä keleillä kirjoitettua. Myös tämä uusi novellikokoelma vaikuttaa juuri kielellisesti loistokkaalta. Vaikka olen itse lukenut kansanomaista jutunkerrontaa iiriksi viimeiset seitsemäntoista vuotta putkeen ja osaan iirini siksi aika hyvin, Ó Finneadhan uusi kirja lähetti jopa minut sanakirjaa plaraamaan.

 

Cás Aduain

lähde: evertype.com

Sitten se Jekyllin ja Hyden iirinnös. Mainitsinkin jo että sen on nykyoikeinkirjoitukselle toimittanut uppo-outo Roibeard Ó Conaing, kääntäjä taas on muuan Conall Ceárnach (joka pitäisi oikeastaan kirjoittaa Conall Cearnach, koska a on aina pitkä rn:n edellä – se on itse asiassa mytologiasankarilta nyysitty nimi), oikealta nimeltään Frederick William O’Connell, tai iiriksi Feardorcha Uilliam Ó Conaill. Papin poikana hän oli tietysti protestantti, mutta kääntyi ilmeisesti katoliseksi iirinkielisyystyön innoittamana ja meni naimisiin skotlantilaissukuisen ranskalaisen katolisen kanssa. Hän oli kuitenkin oppinut iirin jo vanhemmiltaan. Mahdollisesti he edustivat Irlannin protestanttista iirinkielisyystyön perinnettä, joka usein unohdetaan, mutta jolla on syvät juuret, itse asiassa syvemmät kuin modernilla katolisella nationalismilla.

Tri Jekyll ja Mr Hyde on minulta itse asiassa jäänyt lukematta muilla kielillä kuin iiriksi – samaan kategoriaan kuuluvat Jumalainen näytelmä ja Odysseia (siis se alkuperäinen muinaiskreikkalainen), jotka ovat olemassa iiriksi käännettyinä. Ne iirinsi muuan Pádraig de Brún, pappismies muuten (ja hänen varastoissaan on paljon muutakin klassista kirjallisuutta iiriksi, kunhan Ciarán Ó Coigligh saa ne toimitettua julkaisukuntoon). Odysseiasta on olemassa muitakin iirinnöksiä, luullakseni ihan muinaisiirin aikakaudelta asti. De Brúnin käännös on nykykielen merkittävin ja noudattaa alkutekstin runomittaa; muistelen hiljattain nähneeni jossain päin nettiä tekstinäytteen suorasanaisestakin versiosta.

Mutta palataan siihen Jekylliin ja Hydeen. Kirja on oikein hyvää iiriä muuten, mutta siitä huomaa että se on An Gúm -kustantamon 20-30-lukujen käännösryysiksen tuotetta (siihen aikaan iirinnettiin niin Stevensonia, Dickensiä kuin Jack Londoniakin): virkkeet pakkaavat olemaan turhan pitkiä ja polveilevia. Viktoriaaninen englanti ei käänny luontevaksi iiriksi. Itse asiassa ranskasta iirinnetyt klassikot (olen lukenut Vernen Maailman ympäri 80 päivässä ja Prosper Mériméen Columba-nimisen romanttisen kostotarinan iiriksi) tuntuvat onnistuvan paremmin, vaikka niissä on keskimäärin 1-2 lausetta per kirja, joissa ei ole mitään tolkkua, kun kääntäjä ei ole saanut väännettyä alkutekstin sitä kohtaa ymmärrettävään asuun.

Caoimhin Ó Cearnaigh

lähde: coisceim.ie

Seuraava potilas on Liam P. Ó Riainin Caoimhín Ó Cearnaigh. Kirjan nimi on sama kuin päähenkilön, ja Caoimhín on se mistä englannin Kevin tulee – maineikkaan brittiläisen jalkapallosankari Kevin Keeganin nimi kääntyisi vaivatta iiriksi muotoon Caoimhín Mac Aodhagáin. Ó Riain on minulle uusi tuttavuus iirinkielisenä kirjailijana, mutta tiesin ennestään hänen kirjoittaneen englanniksi paljon kansallisista aiheista sekä toimineen iirinkielisyysliikkeessä jonkinmoisena takapiruna (iirinkielinen nettielämäkertasaitti mainitsee hänen ylipuhuneen Pádraic Ó Conairen kirjoittamaan teoksensa iiriksi, ja Ó Conaire, joka eli noin puolen vuosisadan mittaisen elämän vuoden 1900 molemmin puolin, jättikin perinnöksi yhtä ja toista yhä merkittävää kamaa, ennen muuta ensimmäisen modernin romaanin iiriksi).

Caoimhín Ó Cearnaigh -romaani kertoo nuoresta miehestä, joka tulee pienestä paikasta Dubliniin opiskelemaan (Ó Riain oli itse kotoisin Tipperarysta, joka tuolloin oli vielä melko iirinkielistä aluetta ja jossa on yhä oma iirinkielisyysjärjestö, Tiobraid Árann ag Labhairt eli ”Tipperary puhuu”) ja tutustuu siellä moniin uusiin aatteisiin, kuten jälleensyntymisuskoon, johon hän sitten hurahtaakin täysillä. Hämmentävää huomata, miten yleismaailmallinen ja aikakaudesta toiseen samanlainen nuoren provinssiopiskelijan kohtalo isossa kaupungissa on.

 

costagocostamor

lähde: cic.ie

 

Sitten on vuorossa Frank Reidyn Ó Chósta go Cósta, Rannikolta rannikolle. Frank Reidy on entinen Irlannin armeijan ceannfort – ilmeisesti majuria vastaava sotilasarvo, joka käännetään komentajaksi – joka toimi rauhanturvatehtävissä Ruandan kansanmurhan jälkiä siivoamassa. Miehen sydän jäi Afrikkaan ja hän matkusteli siellä jäätyään armeijasta evp:ksi. Nyt hän on julkaissut seikkailuistaan komean kuvitetun kirjan, jossa Afrikan eksotiikka pääsee todella oikeuksiinsa. Silloin kun minä aloin harrastaa iiriä, iirinkieliset kirjat olivat painoasultaan vaatimattomia, mutta nyt on päästy niistä ajoista kummasti eteenpäin.

Frank Reidyn nimi iiriksi käännettynä olisi Proinsias Ó Riada, mutta hän käyttää englanninkielistä muotoa. Tämä ei tee hänestä vähemmän iirinkielistä (kirjasta päätellen hän osaa iiriä lähes äidinkielen tasoisesti) – joskus kuulemani anekdootti kertoi miehestä, jonka iirinkielinen nimi oli Joe Daly, koska sen nimisenä hänet tunnettiin iirinkielisen kylän raitilla, mutta joka englanninkielisissä yhteyksissä kutsui itseään Seosamh Ó Dálaigh’ksi, koska halusi muistuttaa olevansa syntyperäinen iirinpuhuja.

Reidy vaikuttaa mukavalta kaverilta siellä Afrikassa liikkuessaan: Irlanti ei ole vapaa raa’astakaan rasismista, mutta monet irlantilaiset osaavat luonnostaan suhtautua ihmisiin ihmisinä, ja siksi Irlannista niin kovasti pidetään. Rasisti-Suomen ilmapiiristä voi vapautua lukemalla iirinkielisten kansanihmisten juttuja siirtotyöläisajoilta briteistä tai jenkeistä, koska heillä on aina reilu ja konstailematon asenne kaikkia kansallisuuksia ja ihonvärejä edustaviin työmaakollegoihin.

An_Leon_An_Bandraoi_agus_an_Prios_Éadaigh_300_457_c1

lähde: cic.ie

Viimeiseksi jää C.S.Lewisin Velhon ja leijonan (The Lion, the Witch and the Wardrobe) iirinnös An Leon, an Bandraoi agus an Prios Éadaigh. Kääntäjä on Antain Mac Lochlainn, jonka tiedän päteväksi kaveriksi, mutta jonka iiri on hiukkasen laimeaa – Ulsterin murteen vaikutus tuntuu, mutta se on kuitenkin vähän sellaista lapsille yksinkertaistetun oloista kieltä. Ehkä se on alkutekstinkin vaikutusta, mene tiedä. C.S.Lewisin Perelandra-Thulcandra-Malacandra-trilogiaa arvostan, koska Lewis oli siinä kiertelemättä oma kristillinen itsensä: esimerkiksi se enkelin kohtaaminen on jäänyt mieleen vaikuttavasti ajateltuna tilanteena, kun kertojaminä sanoo aluksi enkelin seisseen vinossa koko muuhun maailmaan nähden, mutta korjaa sitten, että koko muu maailma oli se joka oli vinossa, enkeli taas suorassa jonkin oleellisemman ja tärkeämmän koordinaatiston mukaan.

Narnia-sarjasta tulin pikkupoikana lukeneeksi ensin viimeisen osan, Narnian viimeinen taistelu, johon olin vähän pettynyt, koska siinä paljastetaan valmiiksi jutun juoni eli se, että koko homma oli alusta saakka allegoriaa kristilliselle syntiinlankeemus- ja pelastushistorialle.

On Lewis silti ihan pätevä kirjoittaja. Kristillinen hartauskirjallisuus saisi olla laajemminkin yhtä hauskaa, nokkelaa ja innoittunutta kuin hänen teoksensa.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Elävien kirjoissa

Yleisesti ottaenhan mun elämäni on todella tylsää. Pienesti masentuneena ja kroonisesti kuolemanväsyneenä on tosi vaikeaa saada tehtyä työpäivän jälkeen yhtään mitään, varsinkin, kun työmatkaan menee tunnin verran. Sitä käy ehkä kaupassa, keittää kahvit ja liimautuu Netflixin tai kirjan ääreen. Mutta joskus, tiedättekö, joskus sitä löytää itsensä tienristeyksestä. Oikealle kääntymällä päädyt juurikin siihen keittiön pöydän ääreen, kahvimukin kanssa tuijottamaan samoja tv-sarjoja, jotka on nähnyt jo. Mutta vasemmalle, vasemmalle kääntymällä voi löytää itsensä ravintolasta, syömässä valtavan hyvää ruokaa maailman parhaassa seurassa. Puhutaan politiikkaa ja ihmetellään ruokavalioita, kumotaan muutama tuoppi. Erotessa on hieno olo, kun on saanut nauraa ääneen. Sitten sitä käy kantabaarissa kotimatkalla ja saa monta halausta ja iloista hymyä. Yhtäkkiä puhelinkin ilmoittelee, kaukana asuva ystävä on käymässä kaupungissa ja sattuu sijaitsemaan ihan muutaman korttelin päässä, onhan sitä nyt mentävä semmoista ihmettä todistamaan. Lisää halauksia ja naurua, kuin kevättä punkisi rintaan. Välittömästi ovesta ulos astuttuasi se puhelin hyrähtää vielä, entinen kollega ja oikein hyvä ystävä pyytää piipahtamaan korttelin päässä. Kotimatkan varrellahan se on, ja vaikka kello on paljon, ei voi tilaisuutta ohittaa. Pikkutunneille sitä jaksaa, ystävän ja siippansa seurassa, puhua asiaa ja sen vierestä, vaikka ei edes alkoholilla ole kohdallani osuutta vireystilaan.

Joskus viikonloput ovat ihania.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail