Syö tai kuole, syö ja kuole

Katson ehkä enemmän Hulua kuin suomalaista televisiota. Olen aina pitänyt itseäni aika immuunina mainonnalle, etenkin televisiomainonnalle. En sen jälkeen, kun ryhdyin katsomaan Hulua.

Ei mikään ihme, että jenkit ovat lihavia. Ruokaa oikealta, ruokaa vasemmalta, ruokaa ylhäältä, ruokaa alhaalta. Kuola vain valuu, kun katson erilaisten ketjupaikkojen mainoksia. Etenkin se, jossa on katkarapuja ja muita mereneläviä erilaisissa tirisevissä muodoissa, saa minut hulluksi himosta. Tiedän, että kaikki on epäterveellistä, ja silti olen harkinnut pikamatkaa lähimpään Amerikka-vyöhykkeen kaupunkiin vain voidakseni viikon ajan vetää itseni puutiaiseksi ketjusyöttölöissä aina KFC:n muussista ja ruskeasta kastikkeesta alkaen.

Vastapainoksi Hulussa on paljon lääkemainoksia. Nekin liittyvät syömiseen: troppeja masennukseen, laihduttamiseen, kakkostyypin diabetekseen, verenpaineeseen, sydänvaivoihin, nivelongelmiin… Lääkemainokset ovat hämmentäviä suomalaiselle, jonka televisiossa ei saa mainostaa mitään Mobilatia kummempaa. Jenkeissä lääkkeiden mainostus on aika vapaata, mutta ei ilman pitkää rimpsua disclaimereita, jotka pitää sanoa ääneen.

Lähes jokaisen tuotteen sivuvaikutuslistaan sisältyy ihan suoraan ”kuolema”. Ilmankos joka lääkkeen nimikin on kuin jokin tappava tauti.

Pekonin profeetta

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Intiaaniasiaa

Facebookilla oli taas hankaluuksia, kun osoittautui, ettei se hyväksynyt Amerikan alkuperäisasukkaiden keskuudessa yleisiä luontoon liittyviä kuvailevia nimiä, mitä näitä nyt on kaikenlaista Laulavaa puroa ja Etäistä laaksoa, pari esimerkkiä hatusta vetäistäkseni. Itsehän en valitettavasti osaa ensimmäistäkään intiaanikieltä, mitä nyt olen noiden eteläamerikkalaisten oppikirjoja vähän vilkuillut. Amazonilta löytyi näet kaksi nahuatlin (atsteekkikielen) kirjaa, joista toinen aloitti jo ensimmäisessä kappaleessa aidoilla tekstinäytteillä operoinnin – nahuatliksi on nimittäin säilynyt valtavasti tekstimateriaalia ihan conquistan eli espanjalaisvalloituksen jälkeisiltä ajoilta. Kaikki se ei tosin ole mitään jännittävää jumaluhraustarinaa. Enemmänkin ne jutut vaikuttavat sellaisilta espanjalaistuneessa kulttuurissa elelevien ihmisten käytännönläheisiltä löpinöiltä, esimerkiksi testamenteilta: muija ottakoon sen talon sieltä torin laidalta, rakastajattarelle saa välttää se aurinkokuivatuista tiilistä pykätty rötiskä sieltä laitakaupungilta, mutta ne kultakorut se kyllä saa pitää.

Olen vähän matkaa lukenut sitä nahuatlin oppikirjaa, mutta ainoa sana, jonka siitä juuri nyt muistan, on ehecatl, tuuli. Tuota h:ta ei oikeasti merkitä, se on vain oppikirjojen apumerkki, jotta sen tietää ääntää oikein. C on k, -tl, joka toimii lähinnä yksikön määräisenä artikkelina, on kai sellainen walesilaisen ll-äänteen kaltainen, siis soinniton ällä, jossa ilma kohisee suun sivuilla.

Nahuatlilla on paljon sukulaisia myös Yhdysvaltain eteläosien intiaanikielten joukossa. Muistelen pikkupoikana ajatelleeni, että Etelä-Amerikan intiaanit olisivat jostain syystä ihan eri asia ja eri porukkaa kuin länkkäreissä kuvatut, mutta ihan niin se ei mene. Nahuatlille sukua ovat ainakin hopien, shoshonien, comanchien ja utejen kielet, jos kohta ute tai paiute ovat vähän niin kuin kaatoluokka, eivätkä kaikki sillä nimellä kutsutut kielimuodot välttämättä ole ihan kaikkein läheisintä sukua keskenään. Luonnollisesti tähän liittyy myös se pienten kielten ongelma, että murteet, jotka sukulaisuuden puolesta olisivat varmaan yksi kieli, ovat käytännössä erillisiä, koska niitä puhuvat eri heimot – siis ryhmät, joilla on eri päällikkö ja eri johtoneuvosto, tai mitä ne nyt siellä lienevätkään.

Kielitieteilijät ovat luokitelleet Colorado-joen numilaiset murteet (numilaiset kielet ovat yksi nahuatlin sukukielten alaryhmä) yhdeksi ainoaksi kieleksi, mutta heimorajojen vuoksi puhujat itse (kaikkiaan tuhat-parituhatta ihmistä) eivät ole asiasta samaa mieltä. Toisaalta yhtä Coloradon numilaisista murteista sanotaan eteläiseksi paiuteksi (eli uteksi), pohjoinen paiute kuuluu ihan eri haaraan numilaisten kielten sukupuussa. Ota näistä nyt sitten selvä.

USA:n eniten puhuttu intiaanikieli taitaa muuten olla navajo, jolla on parisataa tuhatta puhujaa – tyypillisellä alkuperäiskielellä on Yhdysvalloissa muutama sata tai ehkä tuhatkunta osaajaa, joten navajo on siinä porukassa ihan maailmankieli. Navajo on sukua apassikielille – itse asiassa ”apassit” eivät ainakaan kielellisesti ole mitenkään läheisempiä keskenään kuin ovat navajon kanssa.

Useimmat USA:ssa puhutuista intiaanikielistä ovat tonaalisia, eli erilaisilla äänenkorkeuskiekaisuilla voidaan erottaa erimerkityksisiä sanoja. Yleensä tiedetään että tämä on kiinan kielen ominaisuus, mutta itse asiassa veikkaisin että maailman kielten enemmistö on tonaalinen, me eurooppalaiset vain satumme asumaan keskellä sävelkorvattomien kielten vyöhykettä. Navajo on lievästi tonaalinen, ja somalikin muuten taitaa jossain määrin olla, vaikka kielitieteilijät eivät ole yhtä mieltä asiasta. Mutta sekä nahuatl että inkojen kieli ketsua ovat vapaita kiekaisujärjestelmistä, mikä todella helpottaa opiskelua. Minä en ole jaksanut opetella ensimmäistäkään tonaalikieltä, vaikka kiinan (joka on kieliopiltaan lapsellisen helppo, vain kiekaisut ja kirjoitusmerkit vähän häiritsevät) oppiminen alkaakin tulla sattuneesta syystä ajankohtaiseksi.

En tiedä jaksanko nahuatliin perehtyä, ketsua on oikeastaan kiinnostanut aina enemmän. Mutta toinen oppikirjani, se joka perustuu kokonaan autenttisille historiallisille teksteille, panee kyllä miettimään pitäisikö. Sitä selaillessa tuntee olevansa totisesti jännän äärellä, vaikka suurin osa niistä jutuista käsitteleekin aika latteita arkiasioita.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Hyvästi Juntlanti

Kuluneen viikon iltapuhteina olen kirjoitellut viimeistä lukua iirinkieliseen jatkojännäriini Tine san Iúntlainn, ”Tulta Juntlannissa”, jonka aloitin jo vuosia sitten, kun halla-aholaiset eivät vielä olleet savustaneet minua pois Plazalta. Rahaa en jännäristä ole saanut, koska niin suuri osa iirinkielisyystyöstä tehdään vapaaehtoispohjalta; sitä on julkaissut amerikanirlantilaisen tuttavani neljännesvuosittain ilmestyvä läpyskä An Gael. Koska loppuluvusta tulee neljästoista jakso, voitte siitä laskea, kauanko homma on ollut tekeillä. Sitä oli valmiina kai nelisen lukua siinä vaiheessa kun tarjosin sitä lehdelle, mutta tietysti vanha varasto aikanaan loppui ja joka kolmas kuukausi täytyi ryhdistäytyä väsäämään lisää.

Juntlanti on epämääräisesti Suomen kaltainen maa, mutta selvästi idyllisempi (siihen ei toki paljoa tarvita). Ruotsin sijasta Juntlannin toinen kieli on saksa, ja maan pääkaupunki Molopea on hyvin kaksikielinen. Saksankielisillä juntlantilaisilla on perussaksalaisia nimiä kuten Hartmut Bauer, Waltraud Stellmacher tai Detlev Weber – nimipuolella olen pyrkinyt epämääräisen pohjoissaksalaiseen leimaan. Tosin Molopeassa on myös tunnettu lakimiessuku jolla on niinkin tyypillisesti eteläsaksalainen nimi kuin Metzger. Tämä kai oli tahaton viittaus Hans Metzgeriin, kolmannen valtakunnan suomentaitoiseen edustajaan sotavuosien Suomessa. Hans Metzger muuten oli kotoisin Wiesbadenista, joka on tietenkin melko etelässä, Hessenin osavaltiossa.

Juntlannin kieltä ei kirjassa esiinny. Silloin kun kirjoitin Itä-Eurooppaan sijoittuvan iirinkielisen romaanin, siihen kyllä kehittelin oman slaavilaisen kielen, joka oli sekoitus venäjää, puolaa, slovakkia, sorbia ja muita alueen kieliä. Juntlannin kieltä minä sitä vastoin en osaa yhtään sen enempää kuin kukaan muukaan. Ainoat esimerkit juntlannin kielestä missään mielessä ovat juntlantilaiset nimet, jotka ovat yleensä foneettisesti yksinkertaistettuja muotoja suomalaisista – esimerkiksi Mutekan, joka tulee Mutikaisesta. Sankarin nimi on tosin Makar Turkan – siis Makarios Turkanen! Ilmiselvillä konnilla taas on sellaisia nimiä kuin Pulimulk, Paskapea tai Kusiaev. Pitäähän sitä vähän hauskaakin olla, kun vääntää pitkää kirjaa vaikealla kielellä.

Juntlannilla on toki käsinkosketeltava maisemansa ja ilmapiirinsä. Kirjassa mainitaan joitakin juntlantilaisia tuotemerkkejä, kuten tietokonefirma JUNTICOMP ja öljyntuontiyritys PETROJUNT. Mahdollisesti kirjaversioon tulee niitä lisää, jahka saan sen valmiiksi. Voisin esimerkiksi kuvata sitä, kuinka Makar Turkan seisoo ikkunan ääressä pohtimassa Juntlantia uhkaavaa terroristiryhmää, ja ulkona leimuavat mainoskyltit, joissa esiintyy JUNT-sanan sisältäviä brändejä: vaikka en viinan ystäviä olekaan, siellä voisi olla vermuttimerkki JUNTZANO. Vai onko se jo liian törkeää?

Terroristien tukikohta sijaitsee muuten hylätyssä tehtaassa Kesitun (saksaksi Kessentau) teollisuusalueella. Se sai nimensä Varkauden Käsityökadusta. Terroristit vuokraavat sen Venäjältä saamallaan rahalla ja perustavat sinne serverifarmin levittämään rasistista ja venäläismielistä propagandaa (voin sanoa olleeni aikaani edelle, sillä silloin kun aloin kirjoittaa juttua, lehdet eivät vielä kirjoittaneet Putinin propagandakeskuksista eivätkä äärioikeiston Venäjä-yhteyksistä). Sen verran kiero huumorintaju on, että mainitsin myös sennimisen kaupunginosan kuin Terska (hei, kun pääkaupungin nimi on Molopea, niin täytyyhän siellä olla myös Terskan kaupunginosa). Silläkin on saksalainen nimivaihtoehto, Terschen. Molopea muuten on saksaksi Mollenhaupt.

Juntlanti on loppujen lopuksi aika hauska maa – huumoria tarinaan mahtuu sen verran, että kirjan alussa terroristit sabotoivat olutpanimon kuljetusverkostoa, koska olut on saksalainen juoma, oikea juntlantilainen sitä vastoin juo ainoastaan kirkasta viinaa. Juntlantilaisten omia perinteitä en kirjassa juuri esittele, mutta juntlanninsaksalaisilla on vahva oma kulttuuri: esimerkiksi Makar Turkanin sairaanhoitajatyttöystävä on töissä saksalaisella rahalla perustetussa sairaalassa, joka on nimetty hygienian suuren sankarimarttyyrin Ignaz Semmelweisin mukaan.

Kirja ei ole täysin suoraviivainen jännäri: se paneutuu myös terrorismin uhrien kärsimyksiin. Luultavasti näiltä osin se on perusviihdettä inhimillisempi. Toki jännäristäkään ei tule hyvää, ellei siinä ole hyviä ihmisiä, joiden puolesta jännätä; ja on myös korostettava, että nämä hyvät ihmiset ovat oikeassa vaarassa. Traudin, Makar Turkanin tyttöystävän, työkaveri nimittäin kuolee terrori-iskussa, ja Traud menee tarkistamaan, pärjääkö työkaverin aviomies pienen tyttärensä kanssa. Tytär on niin pieni, ettei ymmärrä vielä, mitä kuolema tarkoittaa ja missä äiti on. Tällä tietenkin korostetaan terroristien pahuutta ja säälimättömyyttä.

Homman aikana olen kyllä oppinut arvostamaan niitä viihdemaakareita, jotka pystyvät vääntämään verstaastaan jännärin kuukaudessa ja kaksi parhaassa. Juonen kaikkien lankojen pitäminen käsissä ei ole helppoa, enkä sano että se minultakaan olisi kovin hyvin onnistunut, vaikka oma työni vei vuosia. Olen varma ettei tekele tällaisenaan ole vielä kypsä oikeaan kirjamuotoiseen julkaisuun. Onneksi kustantaja antaa luultavasti tämänkin teoksen Nicholas Williamsin luettavaksi, ja hänen neuvoistaan oli viimeksikin kallisarvoista apua. Williams on itse englantilaistaustainen iirin kielen tutkija – taitaa olla jo eläkkeellä – joka on nyt vanhoilla päivillään taas keskittynyt Cornwallin kelttikielen, kornin kielen, tutkimiseen ja kirjojen kornintamiseen. Hän on julkaissut jo korninkielisen käännöksen ainakin Stevensonin Aarresaaresta.

Iiriksikin se Aarresaari on käännetty, mutta en ole itse nähnyt kyseistä kirjaa. Sitä vastoin minulla on kyllä nyt iirinkielinen käännös Tri Jekyllistä ja Mr Hydestä, joka ei ole uusi – sen on iirintänyt joku niistä vanhoista aktivisteista, jotka käänsivät viktoriaanisia klassikoita An Gúm -valtionkustantamolle joskus kaksi-kolmikymmenluvulla. Minulla on itselläni hyllyssä sellaiset vanhat iirinnökset sekä Walter Scottin Ivanhoesta että Dickensin Kahdesta kaupungista, mutta minun pitäisi kai ehtiessäni itse toimittaa ne uudelle oikeinkirjoitukselle. Tämän Jekyllin ja Hyden tarinan on toimittanut nykykieliseen asuun joku Roibeard Ó Conaing, ihan outo kaveri minulle.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Onko Oulussa tiikereitä?

Irlantilaisen tutun kanssa keskustelimme iiriksi Oulun irkkufestivaalista, ja heitin hänelle lonkalta että Oulu oli yhtä kaukana Turusta kuin Norjan raja. Irlantilaisten näkökulmastahan Suomi on järjettömän iso maa, kun täällä voi hypätä illalla junaan ja koisata koko reissun makuuvaunussa – en edes tiedä mitä makuuvaunu on iiriksi, koska Irlannissa niitä ei ole. Matka Dublinista Corkiin ei esimerkiksi vie edes neljää tuntia.

Jäin sitten ihmettelemään, onko Oulu todella niin kaukana. Ouluun on täältä maanteitä myöten vajaa seitsemänsataa kilometriä, linnuntietä tietysti vähemmän, mutta siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan. En ole koskaan käynyt Norjassa vaikka tunnenkin sikäläistä kirjallisuutta (esimerkiksi Aasmund Olavsson Vinjen Ferdaminni frå sumaren 1860 on ollut kovasti sydäntäni lähellä, puhumattakaan Eilev Groven Myhrenin nerokkaasta Tolkien-norjannoksesta, jossa hobitit, kääpiöt ja örkit puhuvat omia murteitaan), mutta kartalla minäkin pääsen vuonomaahan. Sitten vain pitää miettiä, mikä kohta Norjaa on lähinnä.

Lättäkartoissa on se huono puoli, että projektio vääristää sen, mikä on lähellä ja mikä kaukana. Lyhin tie kulkee isoympyrää pitkin – siis ympyrää, joka on halkaisijaltaan yhtä suuri kuin maapallo – mutta kartat yleensä harhauttavat luulemaan, että leveyspiiri olisi isoympyrä. Näinhän ei ole. Pituuspiirit ovat. Karttaharhan takia esimerkiksi Charles Lindberghin lentoreitti näyttää litteillä kartoilla aikamoiselta mutkalta kulkiessaan Nova Scotian ja Irlannin kautta, vaikka todellisuudessa Limperin Kallu koetti lentää isoympyrää eli lyhintä tietä myöten.

Aluksi menin halpaan eli oletin lähimmän Norjan rajan olevan jossain Østfoldin tienoilla, eli kysyin netiltä, kuinka pitkä matka Turusta on Østfoldin läänissä sijaitsevaan Haldeniin. Halden pitäisi tietää siitä, että kansainvälinen harminkappale, Ruotsin imperiumia ase kädessä rakentanut kuningas Kaarle kahdestoista, kaatui siellä silloin kun paikan nimi vielä oli Fredrikshald. No, Halden on E 18 -tietä myöten lähes kahdeksansadan kilometrin päässä, eikä raja ole paljoa lähempänä.

Halden ei kuitenkaan ole lähin paikka Norjassa. Karttapalloa minulla ei ole, mutta asiaa aikani pohdittuani ja karttoja katseltuani päädyin johtopäätökseen, että isoympyrän kannalta lähin Norjan raja on jossain Hedmarkin maakunnassa, siis selvästi Haldenia pohjoisempana. Hedmarkissa sijaitsee esimerkiksi Kongsvinger, johon autolla on aika tarkkaan seitsemän ja puoli sataa kilometriä. Lähimpänä rajaa kartoissa siellä päin näkyvä paikkakunta on nimeltään Ljørdaler, mutta se tuntuu olevan niin pieni kylä, että netin suunnistusvälineet eivät kerro, kuinka pitkä matka sieltä on Turkuun.

Pitänee siis hyväksyä, että Norja ei sentään ole yhtä lähellä kuin Oulu. Mutta ero ei ole kovin suuri. Edelläolevan jälkeen tarkistin vielä rautatiereitin, joka kulkee Charlottenbergin kautta, ja sitäkin tietä Norjaan on Turusta vähän yli seitsemän sataa kilometriä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

TRAGEDIA JA VÄÄRYYS

László Marton: Kiskirálylány

László Marton: Kiskirálylány

Kävin tuossa taannoin taas kerran henkisessä kotikaupungissani Budapestissa.

Paprikajauhe- ja kolbászvarastoja oli täydennettävä.

Helposti voisin kuvitella muuttavani joskus pysyvästi takaisin Pestin juutlaiskortteleihin. Sinne oli avattu syksyn aikana uusi ravintolakujakin. Kaksisataa metriä unkarilaista streetfoodia ja paikallisia viinejä.

Kamala tragedia on, ettei Suomesta saa kahdeksalla eurolla pullollista erinomaista punkkua ja ämpärillistä kunnollista gulassia.

Vääryyttä, perkele!

Turisti

The bitch is back. Run!

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Kusinaru

Edesmennyt rakas mummoni omisti valkoisen kaappikellon, jonka alkuperästä tai arvokkuudesta minulla ei ole sen tarkempaa tietoa. Ehkä se oli kuuluisan kellonvalmistajasuvun edustajan käsityötaidon upeimpia aikaansaannoksia tai vain tavanomainen kaappikello ilman sen dramaattisempaa tarinaa.

Kellon kyljessä roikkui naru, jonka päässä oli lenkki. Narua vetäessä kello kumautti ilmoille tasatunnit. Mummoni kutsui tätä kyseistä narua kusinaruksi ja kertoi, että sen tarkoituksena on yksinkertaisesti kertoa pimeässä tarpeilleen lähtevälle henkilölle paljonko kello on. Entisaikaanhan ei mitään sähkövaloa ollut tarjolla! Tämä naru tunnetaan myös kysymänaruna.

Sittemmin Englantiin muutettuani olen pariinkin otteeseen kummastellut paikallista tapaa laittaa kylpyhuoneen valokatkaisija kattoon. Katkaisija toimii tietysti narusta vetämällä.

Eräänlainen kusinaru siis sekin.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Kentuckyn smurffit

Somessa juuri kiertänyt kuvalinkki esitteli kokonaisen perhekunnan sini-ihoista väkeä jenkkilän takahikiältä. Kuva oli todella pysäyttävän näköinen ja sai heti ajattelemaan lähinnä zombiarmeijan hyökkäystä. Kommenttipuolella heitettiin jo kymmenettä kertaa kaikkia puuduttavan ennalta-arvattavia herjoja Appalakeista ja Syvä joki -elokuvasta siinä vaiheessa kun sain linkin nähdäkseni, joten en vaivautunut osallistumaan keskusteluun; mutta tietysti piti ottaa selvää, mistä tässä oli kysymys. Tapaus vaikutti kyllin groteskilta ollakseen suorastaan mielenkiintoinen.

Turhan tiedon aarreaitta, Chicago Sun-Timesin nettisivuilta (muistattehan sen lehden, jonka Aikavaras-sarjan Gary Hobson sai päivää kaikkia muita aikaisemmin?) löytyvä The Straight Dope avasi jo asiaa jonkin verran. Sini-ihoisuus johtui perinnöllisestä sairaudesta, methemoglobinemiasta, joka sotkee veren hemoglobiinin kemiallisen rakenteen niin ettei se kykene kuljettamaan riittävästi happea kudoksiin. Happipulan takia iho muuttuu sinerväksi.

Tauti ei ilmeisesti ole hoitamattakaan kuolemaksi, ainakaan välittömästi, mutta potilaat kärsivät yleisestä vetämättömyydestä ja saamattomuudesta – eivät kuitenkaan niin pahasta, etteivät jaksaisi lisääntyä ja täyttää maata sinisillä lapsilla. Nykykeinoillakaan methemoglobinemiaa ei voi pysyvästi parantaa, mutta potilaiden oloa osataan kyllä lääkityksellä tai happea hengityttämällä helpottaa ja hyvinvointia lisätä. Myös terve väri saadaan näillä keinoin luotua ihoon, eli ihan smurffina ei tarvitse kylillä kulkea.

Syvä joki -viittauksissa oli sen verran asiaa, että jonkin sortin sisäsiittoisuus tässä oli takana. Sininen suku tunnettiin nimellä The Blue Fugates, koska suvun kantaisä oli muuan Martin Fugate, joka asettui Kentuckyyn osuvanimisen Troublesome Creek -joen varrelle vuonna 1800. Mikään Boormanin elokuvassa kuvatun lainen koskivirta se tosin ei taida olla, valokuvista päätellen aika kapea ja metsän varjostama, itse asiassa oikein kodikkaan näköinen puro – lähinnä Turun Vähäjoen kokoluokkaa. Sinisyysgeeni tuli sekä Fugaten vaimolta että naapuriperheeltä, jonka jälkikasvun kanssa Fugaten lapset avioituivat. Geeni oli väistyvä, joten sairaus ei olisi puhjennut, ellei se olisi saanut vahvistusta toiselta suvulta.

 

Nykyään sini-ihoisuus on Kentuckystakin katoamassa. Nuorin sininen Fugate syntyi vuonna 1975. Syy paranemiseen on ilmiselvä: kun tiestö kehittyi, Troublesome Creekin smurffitkin pääsivät polkupyörällä ja rattailla jokilaaksoaan kauemmaksi riiaamaan. Tästä voi itse kukin tehdä omat johtopäätöksensä sen suhteen, onko se oman ”rodun” seuraan pitäytyminen tolkullista ollenkaan. Toki Kentuckyn sininaamat mainitaan joskus erilaisilla valkovalta- ja arjalaissivustoillakin, mutta ainoastaan jonkinlaisena kalkkinaama-aatteen levittämistä vaikeuttavana, harmillisena suhdetoimintaongelmana – sen aatteen miehet nyt vain eivät usko selviäkään todisteita.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail