Todennäköinen sukellusvene

Laivasto havaitsi äskettäin Helsingin edustalla vedenalaisen vehkeen (terveisiä vääpeli Körmylle), joka karkotettiin kylvämällä kädelläheitettäviä syvyyspommeja – tällaisia vimpaimia käytetään merivoimissamme vedenalaisten tunkeilijoiden karkottamiseen. Puolustusvoimien omat kommentit olivat lakonisia ja maltillisia, eli ei otettu kantaa siihen, oliko kyseessä venäläinen sukellusvene vai kenties asuinsijoiltaan eksynyt syvänmeren jättiläishai. Venäläismediassa taas epäsuorasti myönnettiin, mistä oli kyse – suomalaisia merisotilaita soimattiin rutiinilla venäläisvastaisuudesta, kun kehtasivatkin (eivät kehdanneet) syyttää Venäjää. Ei ollut meidän sukellusvene eikä varmasti ollut sukellusvene ollenkaan ja plääplää. Kyllähän se tiedetään, mitä tämä todellisuudessa tarkoittaa.

Koska hallitusneuvottelut olivat samanaikaisesti käynnissä, on selvää, mihin Venäjä voimanosoituksellaan pyrki. Venäläisismedioissa on jo pitkään yksiselitteisesti otettu kantaa Perussuomalaisten puolesta – Venäjän luonnollisen liittolaisen, koska he edustavat venäläisiä arvoja, eli lännenvastaisuutta, taantumuksellisuutta, homovihaa ja teennäistä mukakristillisyyttä (jonka todellinen karva tuli selvästi esiin Laura Huhtasaaren julistaessa, että ”yhteisvastuu” – Kristuksen seuraaminen – rappeuttaa yhteiskunnan). Venäjä haluaa persut hallitukseen. Niin saadaan Suomesta Venäjälle mieleinen synkeä puolidiktatuuri (jota lähellä toki jo nyt ollaan, niin hyvin Venäjän tavoitteet ovat persujen, hompanssien ja nettihäiriköiden voimin edenneet).

Venäjän häirikköaktiviteetit ovat muutenkin voimistuneet viime aikoina. Amerikkalaiseen Newsweek-lehteen syötettiin Bäckmanin kannattajien kautta venäläinen propagandatarina Suomen liikekannallepanosta. Lehti toki dementoi jutun jälkikäteen, mutta vahinko oli jo tapahtunut: Venäjän propagandamiehet varmasti kilistelivät sampanjalaseja onnistuneelle propagandatempulle.

Tapauksen jälkimainingeissa tosin siihen sekaantunut bäckmanilaistörkimys kertoi saaneensa kenkää siitä Russia Today -kanavan ohjelmaneuvostotyyppisestä elimestä (tai piru näistä neuvottelukunnista tietää), jonka jäsen hän oli ollut. Sälli oli ehtinyt uransa aikana puhua sen verran härskejä, että hänestä oli ilmeisesti tullut rasite RT:lle ja Venäjän propaganda-aparaatille, ja heikäläiset näkivät, että nyt oli sopiva hetki antaa kaverille kenkää.

Ehkä Venäjä alkaa jo pitää bäckmanilaisia taktisesti huonona tapana ajaa asiaansa Suomessa. Bäckmanilaiset heitetään ehkä laajemminkin laidan yli, kenties jopa Johan-nyt-on-markkinat-Johania itseään myöten, ja panokset pannaan äärioikeistolle. Onkin selvää, että perussuomalaiset ja äärioikeisto toimivat paremmin – niinhän myös muualla Euroopassa. Äärioikeiston kaappaaminen omaksi bulvaaniksi oli Venäjältä nerokas veto, koska suuri osa (tyhmästä) kansasta kuvittelee edelleenkin, että paras protesti vasemmiston maanpuolustusnihilismiä vastaan on äänestää äärioikeistoa. Sille ei ole vielä mennyt perille, että äärioikeisto pyrkii nimenomaisesti erottamaan meidät niistä ainoista voimista, jotka voisivat vahvistaa asemiamme Venäjän uhan edessä.

Venäjän propaganda on toki itsensä kanssa ristiriitaista juuri tämän takia. On kuvaavaa, että minun kirjoitteluni aikoinaan häiritsi Venäjää enemmän kuin äärioikeiston venäläisviha. Mutta onhan se tietysti ymmärrettävää. Kun vielä kirjoitin Plazalle, yksi tavoitteistani – aluksi tiedostamaton, mutta ajan mittaan yhä tietoisempi, kun aloin ymmärtää paremmin mitä mieltä asioista todella olin – oli tuoda esimerkiksi Karjalan palautuksen kaltaiset äärioikeiston asioiksi yleensä jätetyt kysymykset asialliseen keskusteluun. Olin silloin, ja olin nytkin, sitä mieltä, että aluepalautuksia on mahdollista kannattaa olematta äärioikeistolainen (tästä esimerkkinä mainitsen joka kerta blogin http://karjalatakaisin.blogspot.com, joka on valitettavasti viime aikoina ollut kovin hiljaa). Äärioikeistolainen tapa kannattaa Karjalan palauttamista on vaatia alueen nykyisten asukkaiden ajamista yön selkään ilman mitään korvauksia (koska äärioikeistolaisuudessahan on määritelmällisesti kyse sadistisesta halusta kiusata muita ihmisiä). Ei-äärioikeistolainen tapa kannattaa Karjalan palautusta taas on pyrkiä loukkaamaan ihmisoikeuksia mahdollisimman vähän.

Itse asiassahan netissä oli ennen halla-aholaisen fasismin aikaa mahdollista keskustella hyvinkin asiallisesti vanhan koulukunnan isänmaallis-sotilaallisesti asennoituvien herrasmiesten kanssa – varsinkin kun näillä saattoi olla vilpitöntäkin kiinnostusta vaikkapa Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan kirjallisuuteen ja historiaan. Eräänkin kanssa tuli aluksi kovastikin riideltyä, ennen kuin vastapuoli oivalsi meikäläisen suhtautuvan realistisesti neuvostototalitarismiin, ja päädyimme sitten konsensushengessä antamaan kirjallisuussuosituksia toisillemme. Tämäkin tapaus sai minut tietoiseksi siitä, millaisia mahdollisuuksia avautuisi jos voisimme lopultakin – puolin ja toisin – haudata vuoden 1918 sotakirveet ja kehittää isänmaata yhdessä.

Jos olisimme saaneet rauhassa sopia välimme, kansakuntana, tämä utopia olisi nyt todellisuutta. Sen sijaan tuli äärioikeiston ja persujen nousu kuin hirvittävä petturi ja julisti vihollisikseen meidät kaikki jotka kansallista sovintoa olisimme halunneet. Se, että sopu ja sotakirveiden lopullinen hautaaminen olisi ollut koko isänmaan edun mukaista, on päivänselvää kelle tahansa isänmaallisesti – sanan missään mielekkäässä mielessä – ajattelevalle suomalaiselle. Siksi sellainen osapuoli, joka tässä tilanteessa syöksyy itsetarkoituksellisesti lietsomaan riitaa ja väkivaltaa, ei ole isänmaan asialla. Sellainen osapuoli on Suomelle vihamielisen ulkovallan ohjaama. Sellaista osapuolta edustavat bäckmanilaiset, halla-aholaiset ja heidän perässähiihtäjänsä.

Tietysti näkemykseni muuttuivat vuosi vuodelta yhä enemmän maanpuolustuksen tarpeita ymmärtävään suuntaan sitä mukaa kun Venäjän uhka Suomen kaltaisille pienille naapurivaltioille tuli ilmeisemmäksi (esimerkiksi Georgian sodan yhteydessä). Syy siihen, miksi olin aikaisemmin esimerkiksi kieltäytynyt aseista, oli se, että olin oppinut ajattelemaan armeijan ja sotilaallisuuden olevan sovittamattomassa ristiriidassa porvarillisten, liberaalien vapausarvojen kanssa (siis niiden arvojen, joita itsekin pidin ”vasemmistolaisina”, koska Suomen poliittinen historia on turmellut kielemme niin, että näitä arvoja on tapana kutsua sillä nimellä). Kun minulle kirkastui, etten itse ollut vasemmistolainen ja että arvoni olivat sovitettavissa yhteen aseellisen maanpuolustuksen kanssa (puhumattakaan nyt siitä, että julkisuudessakin näkyi paljon fiksuja upseereita), asenteeni puolustusvoimiin muuttui yhä ymmärtäväisemmäksi ja myönteisemmäksi.

Mutta tätähän Venäjä ei halunnut. Venäjä ei halua, että suomalaiset ymmärtävät maanpuolustuksen ja liberaalien suvaitsevaisuusarvojen olevan sovitettavissa yhteen. Venäjä haluaa, että rasistinen maahanmuuttajaviha ja isänmaallinen maanpuolustustahto käsitetään osaksi samaa valmista ajatuspakettia ja että mahdollisimman moni uskoo niiden olevan erottamattomia toisistaan. Se mitä Venäjä pelkää kaikkein eniten on uusi talvisodan henki – se, että kantasuomalaiset ja esimerkiksi somalitaustaiset puolustavat isänmaan vapautta eli sitä paljon puhuttua suvaitsevaisuutta ja ihmisoikeuksia Venäjää vastaan, ilomielin rientäen sinne päin, mistä yhteinen kutsu soi, kummatkin luottaen toisiinsa veikkoina vierellään.

Joku tietysti sanoo, että minulla taitaa olla todella suuret luulot itsestäni, kun kuvittelen Venäjän agenttien näkevän vaivaa vaientaakseen minut. Myönnän, että tämä kuulostaa vainoharhaiselta, enkä itsekään pitänyt sitä aikoihin kovin uskottavana. Viime aikoina Venäjän trollit ovat kuitenkin käyneet yhä röyhkeämmiksi – minua merkittävämmillä Venäjän arvostelijoilla on someprofiileissaan parvi henkilökohtaisia vainoojia julistamassa että Putin on kaikkein suurin ja mahtavin ja että suomalaiset ovat pahoja natseja mutta natsismikin on hyvä juttu jos venäläiset sitä harjoittavat ortodoksisen Jumalan nimissä. On varsin todennäköistä, että esimerkiksi nimimerkki ”Petri Puumalainen” (epäilemättä väärä, mahdollisesti varastettukin nimi – en hetkeäkään usko että kukaan oikeasti sen niminen olisi ollut kyseessä), joka hillui Plazan blogini kommenttiosastolla julistamassa putinismin ja halla-aholaisen rasismin yhdistelmäaatetta, olikin Venäjän ohjailema trolli.

Venäjän yhteydet maahanmuuttokriittiseen alakulttuuriin ja sen harjoittamaan nettiterroriin ovat tietysti käyneet muutenkin yhä ilmeisemmiksi. Esimerkiksi ”sananvapauden” brändääminen uudelleen tarkoittamaan rasistien ja fasistien sananvapautta muistuttaa vähän liikaa neuvostopropagandan tapaa kutsua Neuvostoliiton imperialistisia tavoitteita kiertoilmaisulla ”rauha”. Äärioikeiston, bäckmanilaisten sekä näiden perässähiihtäjien tapa vedota ”sananvapauteen” tai julistaa Venäjän ”sananvapauden” olevan parempi kuin Suomen on vähän liian yhtenäistä ja johdonmukaista – kyllä taustalla tuntuu olevan jonkinlaista organisoitunutta opastamista.

Kun moottoripyöräjengi Yön susien johtaja ”kiitti” Suomea moottoripyöräilijöiden päästämisestä maahan, hän ylisti Suomen ”sananvapautta”. Tämä oli nyökkäys venäläisen totalitarismin suomalaisille kannattajille ja myötäjuoksijoille. ”Sananvapaus” tarkoittaa oikeutta esittää fasistisia, rasistisia, Venäjän julmuutta ihannoivia ja ylipäätään karkean ihmisvihan läpitunkemia väitteitä ilman kritiikkiä – kriitikot tietysti vaiennetaan vainoilla, mutta se ei tietenkään ole ”sananvapauden” vastaista. ”Sananvapauden” julistajat Eirasta Effiin ovat samalla venäläisellä kannalla.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Nakkisoosi

nakkikastike

Tunnen jonkin verran amerikkalaisia. Sellaisia, jotka olen tavannut ennenkin, sellaisia joita vielä en. Sellaisia, jotka ovat olleet joskus Suomessa, useita sellaisia, jotka ovat vuoden sisällä tulossa Suomeen.

Heillä on jännittäviä käsityksiä Suomesta, etenkin suomalaisesta ruuasta. Jos heille latoo listan suomalaisista perinneruuista, ensimmäisenä ollaan tietenkin sen poron perässä. Hyvänä kakkosena tulee… wait for it… nakkisoosi. Bubbling under: makaronilaatikko. Lohisopat, muikut ja karjanpiirakat, joita matkailutoimi haluaa mielellään tyrkyttää suomalaisuutena, eivät väräytä viisaria lainkaan niin kuin kimmeltävä rykelmä pilkottuja nakkeja oranssinruskeassa soosissa.

Olen kaivellut Helsingin ravintoloiden tarjontaa löytääkseni vierailijoille mahdollisimman suomalaista safkaa kokeiltavaksi, kunhan tänne asti pääsevät. Todellisuudessa vaikka suomalaista keittiötä on, se on enimmäkseen ”raikasta ja modernia pohjoismaista”, josta on mamman muussit kaukana. Rehellistä kotiruokaa ei saa oikeastaan kuin lounasaikaan ja silloinkin sitä saa hieman etsiä.

Helsinki on kiitettävästi kansainvälistymässä; istumalla tai pikaisesti saa lähes minkälaista etnistä safkaa tahansa. Siinä sivussa kuitenkin tuntuu siltä, että nakkisoosista ja sen muista kotimaisista filosofisista hengenheimolaisista on tulossa uhanalaisia lajeja ainakin helsinkiläisessä ruokaskenessä. Jotain on vialla, kun sushia saa joka kulmalta, mutta makaronilaatikko pitää mennä hakemaan ruokakaupan kylmäaltaasta.

Pekonin profeetta

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail